Tarinoita menneiltä ajoilta

© KodinOnnela - Kodin Onneksi  

"Puusepän Tie" ja  "Itämainen Oppilas"

-tarinoiden ja tekstien kirjoittajat ja valokuvien ottajat

 KodinOnnela on rekisteröity tavaramerkki

ALKUSANAT 

"Historiallisen tiedon mukaan ensimmäinen maahanmuuttajien aalto alkoi Keski-Ruotsin alueelta

Suomenlahden yli n. 2500-2000 eKr.

Nykyiset suomalaiset ovat perimältään tulosta miltei kaikista ilmansuunnista, etenkin etelästä ja

lännestä tulleesta pitkään jatkuneesta maahanmuutosta.

1300-luvulla oli Ruotsin valtakunnan itäpuoliskoa alettu kutsua Österlandiaksi, Itämaaksi...."

....

" Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
soi sana kultainen.
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
ei vettä, rantaa rakkaampaa,
kuin kotimaa tää pohjoinen,
maa kallis isien... "

J.L. Runeberg - Maamme

"Puusepän Tie" on KodinOnnelan tuottama, positiivisessa yhteishengessä kirjoitettu valokuva- ja tarinakokoelma, "taiteellinen luomus", joka sisältää tarinoita ja muistelmia suomalaisista perinteistä, eletystä elämästä, sen sattumista ja tapahtumista.  Työn alla on myöskin KodinOnnelan tuottama fiktiivinen, tositapahtumiakin kevyesti raapaiseva salapoliisi- / rakkausromaani  "Itämainen Oppilas", joka on uusi, nykyaikaan sovitettu tulkinta vuosituhansia vanhasta historiallisesta tarinasta. 

Historia on kaikkialla kautta aikojen toistanut itseään. On yllättävän paljon ihmisiä, joilla ei ole omaa mielenkiintoista elämää. On myös yllättävän paljon vihaisia ihmisiä, jotka eivät osaa elää ja käsitellä omaa elämäänsä, vaan purkavat vikojaan, oman elämänsä epäonnistumisia ja pettymyksiä vihana muita ihmisiä kohtaan. Jokaisella on muiden ihmisten mielipiteistä huolimatta oikeus ja mahdollisuus elää omaa elämäänsä, vaikka yllättävän moni sitä tahtoo omien kokemuksiensa, oman mielensä kuvitelmien ja oikeaksi luulemiensa pohdintojen voimin elää sinunkin puolestasi.

Yhteiskunnan henkistä terveydentilaa on melko yksinkertainen tulkita:  Kukaan henkisesti terve ihminen ei saavutuksistaan tai omaisuudestaan huolimatta kuvittele olevansa muiden yläpuolella. Kukaan henkisesti terve ihminen ei mustamaalaa tai mitätöi muita, voidakseen itse loistaa.  Kukaan henkisesti terve ihminen ei tahallaan tee muille haittaa tai vahinkoa aiheuttavia tekoja. Kukaan henkisesti terve ihminen ei ole tai luule olevansa täydellinen tai virheetön. Eletty elämä onnistumisineen ja virheineen, hyvine ja huonoine kohtamisineen antaa uusia näkökulmia. Onneksi jokaisessa päivässä on oppimisen mahdollisuus. Tämän Mahatma Gandhi ilmaisi viisaasti: "Viisaat oppivat toisiltaan, keskinkertaiset virheistään, mutta tyhmät eivät opi mistään, sillä he tietävät kaiken". 

Sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Kuten historia on opettanut, hölmöläiset unohtavat innoissaan kuitenkin sen, että aivan kaikki keinot eivät ole sallittuja, nimittäin rikolliset keinot, tahallinen harhaanjohtaminen ja hyväksikäyttäminen. Yleisöltä ei näille tempuille saa aplodeja, eikä naurunpurskahduksia juuri kuulu.

Sauli Niinistö käsittelee vaalikamppanjassaan ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa. Hänen sanojaan lainaten:  "On oikeus puolustaa sitä, minkä oikeaksi katsoo ja mitä sydämessään ja ajatuksissaan arvokkaana pitää. Samalla meidän pitäisi kuitenkin välittää siten, ettemme samalla loukkaa toisten ihmisten oikeutta välittää. Tätä toivoisin jokaisen mielessään pohtivan. Jo YK:n ihmisoikeuksien julistuksen (1948) 12. artiklan mukaan ”Älköön mielivaltaisesti puututtako kenenkään yksityiselämään, perheeseen, kotiin tai kirjeenvaihtoon älköönkä loukattako kenenkään kunniaa ja mainetta.” Tämän artiklan noudattaminen jos mikä olisi mielestäni todellista suvaitsevaisuutta ja todellista lähimmäisenrakkautta."

Tässä kirjassa esiintulevien tarinoiden perimmäinen tavoite on herätellä ajattelemaan kriittisesti, luoda omaa elämäänsä eläville ihmisille uskoa tulevaan, kannustaa ja rohkaista, "potkia" eteenpäin. Ne soveltuvat luettaviksi avarakatseisille, omilla aivoillaan ajatteleville ja huumorintajuisille henkilöille, jotka osaavat tarpeen tullen keventää vaikeitakin asioita siten, että ne on helpompi käsitellä ja laittaa omaan arvoonsa. Merikarvialaissyntyinen hypnotisoija, viihdetaitelija Olliver Hawk halusi aikanaan herätellä ihmisiä humoristisella tavalla, tuomalla hypnoosinäytöksissään esille mielikuvien ohjaamisen voiman. Näillä voimilla on ollut aikojen saatossa yllättävän laaja vaikutus.  Ja se on tosiaan totta, että jokaisessa "kylässä ja pitäjässä" on olemassa hypnoosin harrastelijoita ja tutkijoita...Jokainen voi siis vapaasti päättää mihin uskoo ja mihin ei. Voi myös uskoa itseensä tai sitten ei.

Tarinat sisältävät paikoitellen elämän tyvenet ja myrskyt, joten tunnelma saattaa ajoittain olla jopa hieman karu ja tuulinenkin. Jos välillä myrskyää, niin aina välillä tuuli on suotuisa. Tuolloin voi jokainen laittaa siivet selkäänsä, levittää ne, nousta ilmaan ja lentää sinne, minne siivet kantavat...  ;)

Maakala, Lempäälä

29.1.2012

Anna-Leena Elina Fagerroos

-----------------------------------------------------------------------------------------------

TARINAKOKOELMA

Anna-Leenan muistelmia

30.6.2008....

Eräänä kesäiltana istuin kesäasuntoni, pienen merikarvialaisen "saaristolaismummonmökin" takapihalla keinussa ja katselin Krookanlahdelle. Se maisema, jota katselin usein vielä yömyöhään saunasta tultuani ja kotiseutukierros 16 vuoden paikkakunnalta poissaolon jälkeen avasivat silmäni. Merikarviaa on kehitetty ja rakennettu paljon sinä aikana.  Täällä Ainin ja Olgan entisessä pikkumökissä meillä on kaikki tarpeellinen: voimme jälleen olla merikarvialaisia, Merikarvian kesäasukkaita.

Syntymäkotikunnassani Merikarvialla arvostetaan perinteitä. Pieni, luonnonkaunis Pohjois-Satakuntalainen kunta on aktiivisen palveluiden kehittämisen, vanhan vaalimisen ja uudisrakentamisen ohella säilyttänyt perinteikkään ilmeensä. Kaikkialla ympäristössä ja rakennuksissa voi aistia nostalgista kalastajakylän tunnelmaa. Palvelut ovat vertailukelpoisia suuremmankin väestömäärän omaavan kunnan kanssa. Merikarvialla on myös ainutlaatuiset mahdollisuudet meri- ja jokikalastukseen.

Kunnassa on useita museoita, ja niitä kunnostetaan ja rakennetaan lisää. Uusille sukupolville ja matkailijoille tarjoutuu mahdollisuus tutustua paikkakunnan perinteisiin.

.

Merikarvian Brändössä on kaunis leirintäalue, Mericamping, meren äärellä. Leirintäalueelle johtavan tien varressa on yksi museoista; kalastusmuseo, kalastajan asunto, rantahuoneita ja savusauna museon läheisyydessä. Museo rakennettiin hyvällä yhteishengellä Merikarvian Yrittäjäyhdistyksen voimin. Muistan hyvin sen päivän, jolloin valmistimme vannesahalla isän kanssa puiset kirjaimet: KALASTUSMUSEO, ja kiinnitimme ne yhdessä rakennuksen päätyyn, sisäänkäynnin yläpuolelle. Viime kesänä keskustaan on avattu myös uusi museo, kala-astia eli pyttymuseo. Sotaveteraanien korsutuvassa voi tutustua sodan ajan tapahtumiin ja tunnelmiin.

Kummitätini Marja-Liisa on kirjoittanut lapsuuden muistelmistaan Merituulentieltä,  Merikarvian Vikbackasta. Samalta kujalta lähti "maailmalle" myös puualan yrittäjä ja keksijä, isäni Jorma. Marja-Liisan muistelmien jälkeen alkaa isäni Jorman muistelmien osuus. KodinOnnelan sivuilta löytyy myös Tuulan runoja. Myös tätini Arja on ollut tämän kirjan hengessä mukana. 

Olen lisännyt tarinakokoelmaan kauan sitten käsin kirjepaperille kirjoitetun, koskettavan merimiehen tarinan, jonka löysimme mummulan kätköistä. Kirjoitelma oli meille yllättävä löytö. Sittemmin Marja-Liisa tutki kahdeksan miehen sukujuuria lisää Rogelin sukukirjasta

Vas. Minä, äitini, siskoni, serkkuni ja Opel Kadett. Oik. Minä, äiti ja siskoni Vikbackan pihassa 

Kerron aluksi muutamalla sanalla itsestäni, koska se jollain tapaa johdattelee siihen, mitä ominaisuuksia ihmisissä ja elämässä arvostan.  Se johdattelee myös siihen, miksi koen KodinOnnelan ja tämän tarinakokoelman olemassaolon ja kokoamisen tärkeäksi sekä itselleni, läheisilleni ja myös muille suomalaisille. Tarinoissani esiintyy pääsääntöisesti henkilöitä, jotka ovat asenteillaan ja toimintatavoillaan vaikuttaneet elämääni positiivisessa mielessä, rohkaisseet ja kannustaneet.

Isäni taival yrittäjänä alkoi, kun Puutyöliike J.Fagerroos perustettiiin 30.6.1971.  Kuten monien muidenkin suomalaisten yrittäjien, myös vanhempieni, työpäivät ovat olleet pitkiä. Ne alkoivat usein ennen kukonlaulun aikaa, puoli kuudelta aamulla, kun äiti alkoi valmistella aamupalaa perheelle, ja jatkuivat pitkälle iltaan. Äiti huolehti kirjanpidosta, juoksevista asioista ja kodin hoitamisesta. Isän yli 38 vuoden mittainen elämäntyö puualan yrittäjänä pitää sisällään mittavan määrän työtunteja ja kokemusta.

Kaikki ei elämässä ja yrittäjän taipaleella kuitenkaan aina suju suunnitelmien ja sopimusten mukaan. Joskus asiat menevät solmuun hyvästä tahdosta, asiantuntijoiden laatimista sopimuksista ja valtavasta työmäärästä huolimatta. Viimeisten 15 vuoden ajan minä ja lapsuudenperheeni olemme seuranneet tätä jo kertaalleen tavallaan entuudestaankin tuttua tilannetta omakohtaisesti hyvinkin läheltä.

Aiemmin 1980-luvulla pieni perheyritys sai oikeudenmukaisen kohtelun, vaikka olikin pieni yritys suuren yrityksen rinnalla. Nyt suuntaviivoja ajankohtaisen tapauksen tulevaisuudesta on esitetty, mutta lopullista, totuudenmukaista ratkaisua ei vieläkään ole löytynyt. Kuitenkin ollaan tietoa lisäämällä, laajan kokonaisuuden osalta, asioita harkiten menossa sen suuntaa, ja tätä näkökulmaa ovat lähteneet tutkimaan ja tukemaan myös kiitettävä joukko isänmaallisia ihmisiä sekä alan asiantuntijoita. Harmillista on se, että osa tiedosta on asioiden hidastelun vuoksi lähes kymmenen vuoden kuluessa saattanut väärissä käsissä hukkua tai joutunut asioita tarkistettaessa hukuksiin, mutta ei suinkaan kaikki? Oikeudenmukaisen periaatteen, kunnian miehiä ja naisia vaikuttaa yhä olevan olemassa ja tämä on tärkeä tieto erityisesti lapsiaan tähän maailmaan kasvattaville vanhemmille. 

Tuolta 1980-luvulta, noilta edellämainituilta ajoilta ennen asioiden ratkeamista minulle muistuu mieleen eräs erityisen tärkeä hetki: Muistatko isä sen yhden kylmän talven,  vanhan verstaan pannuhuoneen ja ne jäiset puut siellä jääkiekkokaukalon lähellä olevan katoksen päässä ja sen päivän, kun me yhdessä kannoimme puita sisään pannuhuoneeseen ja saimme verstaan lämpimäksi?

Minun muistoihini lapsuudesta ja nuoruudesta kuuluvat Puusepäntiellä valmistetut puutuotteet, ovet ja ikkunat, keittiökalusteet, puutavaran höylääminen, Mini-saunojen valmistus, ensimmäiset naulattomat, patentoidut Lavoset -lauteet, Puuhoppa -puuautot sekä puuntyöstökoneet, puuteollisuuden koneiden välitys, alan koneiden suunnittelu, valmistus ja  myöhemmin useat puualaan liittyvät keksinnöt; mm. Presidentti Martti Ahtisaaren vuonna 1999 INNOSUOMI -palkinnolla palkitsema ja Tuottava idea palkinnon ansainnut Lock-Wood,  myöhemmin toinen pienpuuta hyödyntävä keksintö Jofalock, puuteollisuuden kuivaamopatentit, konelinjat  ja -projektit. 

Kun olin pikkutyttö, toinen silmäni osoitti metsään ja toinen viilipyttyyn. Silmieni karsastus hoidettiin Porissa, Satakunnan Keskussairaalassa, kun olin 5-vuotias. Ensin toinen silmä ja sitten toinen. Silloin käytettiin vielä EETTERINUKUTUSTA. Kerran kävi niin, että heräsin kesken nukutuksen. Muistan vielä sen hetken, kun nousin pystyyn istumaan leikkauspöydällä ja sanoin: "Antakaa minulle paita päälle." Muistan myös sen, kun eetteriä annosteleva maski lähestyi kasvojani ja vaivuin takaisin uneen. Osastolla, jossa minua hoidettiin, oli myös vanhuksia, joiden luona usein viereisessä huoneessa vierailin. Toinen mummoista oli äitini täti Helmi Kangasniemi ja toinen mummo oli syntyperältään venäläinen -nimeä en muista. Hän kertoi minulle tarinoitaan ja opetti muutaman sanan venäjää. Oikein en osaa sanoja kirjoittaa, mutta ne sanat menivät jotenkin tähän tapaan: "Musika" (lapsi?)  "Sbasiba" (Kiitos?), "Spakojanots" (Hyvää yötä?) Noista leikkauksista kotiuduttuani kuljin hetken aikaa lappu vuoroin vasemman ja sitten oikean silmän päällä. Pieniä kosmeettisia ongelmia noista leikkauksista on jäänyt, mutta nyt en enää tarvitse noita silmälappuja, silmät katsovat suoraan eteenpäin.

Pikkutyttönä olin kai siskoni kanssa puhua pölpöttämässä puusepänverstaamme työntekijöiden kanssa, mutta myöhemmin sain haastavia työtehtäviä iän karttuessa. Mieleeni tulee usein puun tuoksu ja hetket, jolloin olin hieman isompana tyttönä isäni höyläämössä vastaanottamassa puutavaraa höylän toisessa päässä. Sileää puun pintaa oli mukava kosketella. Kuva oik.ylh: Höyläkone, jolla höyläsimme Puusepäntiellä.

Pora lauloi kädessäni jo nuorena tyttönä. Mini-saunojen puuosiin sain porata yläjyrsimellä reikiä sekä pussittaa kokoonpanossa tarvittavia ruuveja ja muttereita. Muistan myös Lavoset -lauteiden kokoamisen puusepänverstaan vintillä yhdessä Ristolaisen Kaijan kanssa. Ensimmäisen varsinaisen maalausurakkani tein 14-vuotiaana. Tuolloin sain "kesätyökseni" maalata -omaan tahtiini - puusepänverstaan pihassa seisoneen vanhan, rasvaisen "Mörkö" -trukkimme.  Muistan, että otin siitä valokuvat ennen ja jälkeen maalausoperaation. Työn tulosta, kauniin keltamustaa, silmissä nuorentunutta työkonetta, oli mukava katsella jälkeenpäin. Löysinhän ne kuvat kaapin kätköistä...

Ensimmäinen entisöintikohteeni

"Mörkö"

Kerran meillä oli tummaihoisia puualan ihmisiä useamman päivän ajan tutustumassa suomalaiseen puutyöhön; tavoitteena viedä tietotaitoa eteenpäin kehitysmaihin, tällä kertaa Afrikkaan perustettaviin puusepänverstaisiin. Huomasin jo lapsena, että isällä oli aina kova halu kehittää asioita ja auttaa muita, ja tästä kansainvälisestä tapaamisesta jäi lämpimiä muistoja. Suomalaisen puutyön kehittyneisyys ja puualan ammattilaisen ammattitaito olivat suuri ihmetyksen aihe näiden vieraidemme keskuudessa. 

Kuva yllä: Tummat miehet Karisto & Mawasu päättivät perustaa oman puusepänalan
yrityksen Morogoroon Afrikkaan. Uudet koneet olisivat olleet heille
täysin ylivoimainen hankinta. Jofatekniikka Oy:ssä kunnostettiin
Karistolle & Mawasulle käytetyt puusepäntehtaan peruskoneet.
Tyytyväisen näköiset nuoret miehet koneiden vierellä, tarkastettuaan
ja todetessaan ne täysin uuden veroisiksi.

Kariston & Mawasun koneita lähdössä Mäntyluotoon laivaan lastattavaksi.

Koneet vielä konttiin ja laivalla Afrikkaan. Siellä näillä koneilla
rakennetaan paikallista hyvinvointia. Kehitysyhteistyötä parhaimmillaan.

Karjalan tasavallasta meille saapui myös kerran liikemiehiä, jotka toivat mukanaan runsaat tuliaiset. Kookas, runsaskuvioinen ja värikäs samovaari olikin kodissamme kirjahyllyn päällä pitkään koristeena. Karjalasta tulleille vieraillemme oli kunnia-asia, että Suomeen tultaessa tarjotaan Venäjällä keitettyä kahvia. Ja sitä vanhempani yhdessä heidän kanssaan joivat   -kylmänä.  Kotimatkalleen vieraamme saivat vastalahjaksi kotiin viemisiksi mm. äidin pakkaaman pussillisen 7-veljestä villalankaa. Karjalan tasavallan lastenkoteihin lähetettäväksi keräsimme myös usein vaatepaketteja. Vanhat silmälasimmekin lähtivät sinne.

Mielenkiintoiset matkat, joille usein lähdin isäni mukaan, kuljettivat minut ympäri Suomea: muiden yrittäjien luo, Jurvaan, Lohjalle, Fiskarsiin, Hankoon, Vaasaan, Ylöjärvelle, Lahteen jne. Persoonallisia, ahkeria ihmisiä erilaisine tapoineen - siinä oli pikkutytölle ihmeellistä katseltavaa ja kuunneltavaa.  Sana "marmoreeraus" jurvalaisittain lausuttuna on erityisesti jäänyt mieleeni. Sitä matkaa on myös monesti  lämmöllä muisteltu.

Kyllähän minä kaikenlaisia lasten leikkejäkin lapsena leikin, hiekkalaatikkoleikkejä, nukkeleikkejä, pihaleikkejä jne.  Lapsuudessa ja nuoruudessa  luin paljon Aku Ankkaa ja söin siinä lukiessani kaikenlaista pientä evästä. Itseään selväsanaisesti ja -ilmeisesti ilmaiseva Aku oli mielestäni niin hellyyttävä "otus" erilaisine luonteenpiirteineen, etten voinut olla häneen kiintymättä. Samoja hellyyttäviä piirteitä oli myös eräässä toisessa Ankkalinnan hahmossa, Roope -sedässä. Hänellä -kuten monilla muillakin hellyyttävillä "otuksilla"- oli vihamies tai kilpailija ellei muutama, jo muinaisilta ajoilta; Kulta-Into Pii ja Kroisos Pennonen. Ylivoimainen suosikkini ankkamaailmassa oli kuitenkin Taikaviitta.  Hänen seikkailujaan tuskin maltoin odottaa.

Nämä sarjakuvat ovat hauskuuttaneet ajattomalla huumorillaan jo 1930-luvulta lähtien. Liian vakavastihan niitä ei tietenkään sovi ottaa, vaikka aiheet tulevatkin suoraan elävästä elämästä :)

Erityisesti rakas paikka meille lapsille oli isän suunnittelema ja Anttilan Ollin kokoama leikkimökki. Anttilan Ollilla oli erityinen paikka isäni sydämessä, se tuli usein esiin. Katsoimme pienenä paljon luonto-ohjelmia sekä Kivisiä ja Sorasia.   Kerran ne innostivat meidät sisarukset leikkimään puusepänverstaan lähellä olevalla hietikolla alkuasukasleikkejä. Rakensimme lehtimajoja, keräsimme "leikisti" polttopuita ja kaikenlaista tavaraa mitä alkeellisessa asumisessa tarvittiin. Tuolloin kesät olivat lämpimiä ja tätä leikkiä leikittiin useita kertoja. Jossain vaiheessa sitten kyllästyimme ja purimme "leiriasutuksen" . Samalle kentälle isä pystytti meille myöhemmin rautaisen tangon. Sen päähän kiinnitettiin naru ja narun päähän tennispallo. Palloa lyötiin rautatangon ympärille pingispallomailoilla.  Se voitti, joka sai  omassa lyöntisuunnassaan narun kiertymään kokonaan tangon ympärille. Tätä salkopalloa oli mukava pelata lämpiminä kesäpäivinä. Taisi tässä pelissä joskus pikkusiskolta hammaskin katketa. Kaikenlaisia pikku kommelluksia sattui ja tapahtui siis meille tytöillekin.

Meillä oli tuon hiekkakentän vieressä talvella oma pieni luistelukenttä, jonka isä pyysi Merikarvian VPK:n auton meille jäädyttämään.

Pidimme myös omaa salapoliisikerhoa. Keräsimme autojen rekisterinumeroita ylös ja kirjoitimme näkymättömällä musteella ylös muistiinpanoja. Muistaakseni musteena toimi sitruunamehu, joka ajanmittaan tuli esiin, päivänvaloon. Naapurin lapsista Palomäen Johanna oli usein mukana pihaleikeissämme.

Pikku-Kakkonen; Ransu, Pelle Hermanni ja kepakko, Nukkumatti ja Lasse Pöystin kertomat iltasadut olivat lapsena minulle tärkeitä. Peppi Pitkätossu oli myös suosikkini. Taisi jopa kerran pukeutua Pepiksi lukion naamiaisissa. Hurtolan Terttu oli meillä myös usein lastenvahtina, ja hän luki meille paljon iltasatuja. Muistan myös sen hetken, kun olin aivan pieni ja isä soitti minulle kitaralla TV:stä tulleen Heikko Peikon taustamusiikkia ja Emma-kappaletta. Näistä kitaransoiton hetkistä tulee myös mieleen koristepapukaija, jonka äiti oli ripustanut keittiömme ruokapöydän yläpuolelle. Se oli kaunis ja värikäs ja istui  lintujen istumatelineellä. Muistaakseni se piti ääntä, kun telinettä ravisteli ylös ja alas.

Lapsena kävimme kerran isän ja pikkusiskon kanssa Merikarvian Mericampingilla järjestetyssä Kalariehassa (merikarvialaisittain Kutujytä).  Siellä oli yleisötapahtumassa  tuolloin mahdollisuus helikopteriajeluun ja isä halusi meidät sille viedä. Se oli kyllä melkoinen kokemus pikkutytölle, kun leirintäalueelta lähdettiin nousemaan meren ylle. Helikopteri kallistui kyljelleen ja me makasimme lähestulkoon pelkän lasioven päällä katsellen alla näkyviä aaltoja.  Vesitornin mäelle lentäessämme muistan katselleeni alhaalla kulkevia, muurahaisen kokoisia ihmisiä. Hurja se lento oli, mutta hyvä, kun tuli kokeiltua. Kyseisessä kutujydässä muistan pikkusiskoni kanssa kilpailleeni siitä, kumpi saa isompia purkkapalloja aikaiseksi Hubba Bubba -purukumista. Ei riittänyt yksi pala kerralla suuhun, vaan sinne tungettin koko paketti kerrallaan. Suu oli vähän kipeä ison möykyn pureskelusta, mutta pääasia oli, että pallot olivat isoja, vähintään naaman, otsan ja ohimot peittäviä :)

Myöhemmin nuoruudessani seurasin tv:stä paljon kaikenlaisia sarjoja ja elokuvia. Kuuntelin myös paljon musiikkia ja erityisesti Tapani Ripatin juontamaa Ocsid -ohjelmaa. Suosikkejani tv-sarjoista olivat Tarzan (alkuperäiset Johnny Weissmuller versiot), Zorro, myöhemmin seurasin mm. sarjoja: Paluu Eedeniin, Dallas ja Dynastia. Suosikkisarjojani olivat myös Ihana Elisa ja Ihanan Elisan tytär. Huumoripuolella Mr. Bean ( Mr. Bean visits the dentist, Mr. Bean goes to the dentist... siis osat 1 ja 2...), Vesku Loiri  (Vesku parhaimmillaan: Naurunpurskahduksia, Kahdeksas veljes, Poretabletti, Unnunnuu...)  ja muut Spede-vitsit, Pulttibois (mm. Kikkelis-Kokkelis...sul on mun luonto, Kikkelis-Kokkelis lääkärinä, Palkkaliukuja ja haastattelija...), Kummeli (Woodcutting jne.), Reinikainen (erityisesti pilottijakso 6/7 ja nudisti) sekä Tankki täyteen ovat erityisesti olleet mieleeni. Näillähän voi nykyään viihdyttää itseään You Tubessa.  Mr. Beanissa on selvästi joitain lapsuusvuosilta tuttuja hellyyttäviä piirteitä, mutta ketä hän mahtaakaan muistuttaa ? 

Lapsuudessa tärkeimmät lastenkirjat, joita minulle luettiin olivat Pupu Tupuna ja Pekka Töpöhäntä. Myöhemmin lapsena sain kuulla, että Viertolan Julle eli äitini isä, Jussi Julius Viertola oli ensimmäisenä lukenut minulle Pupu Tupunaa. Julius -pappa kuoli olessani vajaa kaksivuotias, mutta minulle oli jäänyt näistä hetkistä jonkinnäköinen muistijälki mieleeni, sillä kysyi tätä asiaa joskus ihan itse vanhemmiltani ja he vastasivat, että Juliuksen sylissä kuuntelin näitä tarinoita.

Suvussamme oli myös taitava runojen lausuja ja villasukkien neuloja, Jenni -täti. Jenni  Laurila oli äitini täti -äitini äidin sisar. Jenni asui pienessä puutalossa Merikarvialla, Ainintien päässä. Tien alkupäässä asui tuolloin vanha nainen, jolla oli ainakin 50 kissaa. Nämä istuivat aina talon ikkunoilla ja pihapiirissä, kun pikkutyttöinä pyöräilimme usein, erityisesti kesäisin, sisareni Mariannen kanssa  katsomaan Jenni -tätiä. Jos en väärin muista, niin naista kutsuttiin nimellä Kissa-Iita.  Usein meillä oli mukanamme iso kimppu luonnonkukkia Jennille vietäväksi.  Kannoimme hänelle myös jokaisella vierailukäynnillä vettä pihakaivosta monta ämpärillistä. Aina välillä Jenni antoi meille vähän taskurahaa palkaksi. Jenni tarjosi meille joka kerta Jaffaa, pullaa ja siirappileipiä. Tämä tarjoilu oli aina vakio. Lisäksi hänellä oli aina makuuhuoneen puolella pienessä hopeisessa rasiassa kiinnostavannäköisiä valkoisia karamelleja, joita "punkanpohjiksikin" kutsuttiin. Istuimme usein olohuoneen puolella, jossa Jenni lausui meille runoja, oravista ja kaikenlaisista metsäneläimistä. Muistaakseni runot liittyivät jotenkin henkilöön, jonka sukunimi oli Puputti. Tästä aiheesta jäänyt muistikuva on kuitenkin hatara. Jennillä oli olohuoneen peräseinällä kaunis vanha Jugend-kirjakaappi ja samassa huoneessa Laurin vanha Billnäsin kirjoituspöytä konttorituoleineen. Näitä kauniita huonekaluja ihailin jo lapsena.

Jenni oli myös hyvin "siveellinen" ihminen. Hän valisti meitä tyttölapsia mm. siitä, että naisen ei sovi pitää pitkää tukkaansa avonaisena, vaan se kiedotaan aina nutturalle. Muistan  hyvin Jennin lähes puolitoistametrisen pitkän mustan tukan  ja hetken, jolloin tuota opetusta keittiössä annettiin. Asia jäi lapsena mieleeni kummastuttamaan. Kuljimme kuitenkin pitkät tukat hulmuten.

Jenni sairastui myöhemmin vakavasti, eikä tunnistanut kunnolla enää läheisiä ihmisiä. Vaikka Jenniä ei enää ole, hän, kuten Helmi -täti ja Helmi -mummu ja muut edesmenneet ystävät, myös rakkaat edesmenneet lemmieläimeni, elävät mielessäni.

Nuoruudessani luin myös paljon kirjoja: lähes kaikki Neiti Etsivä -kirjat ja lähes kaikki Anni Polvan romaaneista:

• Rakasta minua hiukan, 1945
• Anna suukko, kultaseni, 1946
• Tuletko aviomiehekseni, 1947
• Oletko sinäkin lemmensairas, 1948
• Sinä olet minun, 1949
• Kelpaanko sinulle, 1950
• Varo rakkautta, 1951
• Otan sinut, äkäpussi, 1952
• Minäkö muka mustasukkainen, 1953
• Vihaan hameväkeä, 1954
• Rakkaus rasittaa, 1955
• Mieheni on uskoton, 1956
• Etsin miestä itselleni, 1957
• Sinäkö se olitkin, 1958
• Kumman teistä otan, 1959
• Et edes huomaa minua, 1960
• Rakkautta ja kaalintaimia, 1961
• Voi noita miehiä 1962
• Päävoittona mies, 1963
• Otan sinut vaikka väkisin, 1964
• Rakkaus ajaa ojaan, 1965
• En rakastu kiusallakaan, 1966
• Älä leiki lemmellä, 1967
• Älähän pyristele, kultaseni, 1968
• Odotahan mokoma, 1969
• Vanha suola janottaa, 1970
• Isoa miestä lapsettaa, 1971
• Olen saanut tarpeekseni, 1972
• Vihellä minulle, Viki, 1973
• Minulla ei ketään (nimellה Kyllikki Heino), 1973
• Tule ja puserra, 1974
• Ne rakkaat miehet, 1975
• Kumpi vei sydämeni, 1976
• Anna mun kaikki kestää 1977
• Taisin erehtyä ovesta, 1978
• Nyt lähden minä 1979
• Penni ajatuksistasi, 1980
• Älähän änkee, 1981
• Elettiin kotirintamalla, 1981
• Aina sattuu ja tapahtuu, 1982
• Kun olin pieni, 1986
• Joulumuisto (Gummerus), 1986
• Hyvästi lapsuus, 1987
• Antaa soittaa, 1988
• Ota minut mukaasi, 1993

Suurimmat suosikkini olivat Angelika -kirjat.  Tietyt kirjat ovat myös jääneet mieleeni: Bim Mustakorva, Jane Austenin Järki ja Tunteet, Ylpeys ja Ennakkoluulo, Tommi Hellstenin Vanhemmuus -vastuullista vallankäyttöä, Larry Kane -Lennon, Rhonda Byrne - Secret  -Salaisuus... Kirjat ovat minulle yhä rakkaita, aina kun niiden pariin ehdin syventyä.

Elokuvia olen katsonut paljon ja katselen niitä yhä aina sopivan tilaisuuden tullen, vanhoja myöhemmin myös uudestaan.  Niistä mieleeni ovat jääneet erityisesti: Monet Disney -elokuvat, kuten Rottatouille, W-A-L-L-E, Karhu ja Nasun Suuri Elokuva, muista filmeistä King Kong, Island, Forrest Gump, Cast Away, Hevoskuiskaaja, Indiana Jones -filmit, Tanssii susien kanssa, Apocalypto, Hiljaiset Sillat, Million Dollar Baby, Pearl Harbor, Geishan Muistelmat, Kultaisen kukan kirous, Rautanaamio,  Deep Blue Sea, Angel Eyes, Uskollinen puutarhuri, Titanic, Da Vinci -koodi ja Tohtori Zivago. Elokuvien ykkönen minulle on Monte Criston Kreivi. 

jatkuu...

Anna-Leena

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kummitätini Marja-Liisan muistelmia

Vikbacka - Merituulentie,  Merikarvia

Isoisoäitini Edla Marjaana Vikbacka os. Sjöstrand, synt. 6.7.1854 (kuoli 12.2.1936) oli naimisissa isoisoisäni Frans Oskar Vikbackan kanssa, synt. 26.4.1846 (kuoli 3.4.1925), ovat asuneet tällä Vikbackan tilalla. Heille syntyi seitsemän lasta, joista neljä kuoli jo aivan pieninä. Kolmesta elossa olevasta lapsesta kaksi lähti Amerikkaan: poika Oskar Viljam ja tytär Aini Salome, Suomeen jäi tuffani Eemil.

Eemil Teodor Viikisalo, synt. 9.11.1888 (kuoli 5.11.1950), siis äitini Helmin isä, asui Viikisalossa, missä nyt asuu enoni Urho. Marjaanan kuoltua ostivat vanhempani Tuomas (s.24.12.1912, k.26.12.1959) ja Helmi (s.11.6.1913), Vikbackan tilan mentyään v. 1937 naimisiin.

Äitini kuoltua 4.12.2004 Vikbackan omistaa nyt veljeni Jorma ja hänen elämänkumppaninsa Sirkka-Liisa.

Ennen tehtiin lähes kaikki itse, ainakin maaseudulla. Se tapa opetti samalla seuraavaa sukupolvea jo lapsesta alkaen erilaisten kädentaitojen pariin. Siinä sivussa, aivan kuin oppisopimuksella nykyään, monelle muodostui suunta tulevaan ammattiin jo hyvin nuorena.

Tyttölasten oli tärkeä oppia neulomaan, virkkaamaan ja ompelemaan. Yleensä rippikouluiässä tytöt saivat syntymäpäivä- tai joululahjaksi pakan lakanakangasta. Siitä leikattiin kuusi alu- ja kuusi päälilakanaa sekä kuusi tyynyliinaa. Alkoi pitsinvirkkaus päälilakanoihin ja tyynyliinoihin. Lakanat päärmättiin ja niihin kirjailtiin koruompelein omat nimikirjaimet. Kapioita kerättiin kirstuun; päämääränä naimisiin pääseminen.

Pöytäliinojen kirjailu oli varsinaista taidetta. Malleja liinoihin etsittiin lehdistä tai saatiin naapureilta. Kuviot piirrettiin kalkeeripaperin läpi eli kalkeerattiin kankaalle, jotka sitten täytettiin erivärisillä langoilla, erilaisin pistoin kauniiksi kokonaisuuksiksi. Työtunteja tuli paljon, mutta ne olivat vapaa-ajan puuhastelua, sillä laiskana istumista, tänä päivänä joutenoloa, ei hyväksytty; ei jos halusi kuulua kunnon kansalaisten yhteisöön.

Vaatteet ja kaikki tekstiilit käytettiin tarkkaan. Ei silloin tullut jätevuoria. Nuoremmat lapset perivät automaattisesti vanhempien sisarusten jo melko kulutetut vaatteet. Ei katsottu istuvuutta, kunhan vain kantajansa päällä pysyivät. Jos vaatteista jotain vielä oli jäljellä, niistä leikattiin matonkudetta. Puhkipidetyistä liinavaatteista revittiin riepuja tiskiluuteiksi ja lattiaräteiksi.

Mattoja kudottiin, louskutettiin ainakin meidän pirtissä keväästä syksyyn. Tuli ruusupoljentaa ja tavallista raitaa iloisine väreineen. Siinä oppi kutoja värien käyttöä ja suunnittelua jo nuoresta pitäen; tämän päivän luovuutta.

Äitini, Helmi Haagar, oli nuorena tyttönä tottunut käyttämään myös kankaiset sokeri- ja jauhosäkit hyödyllisesti. Ne värjättiin kesäaikana ja ommeltiin sitten vaatteiksi. Villojen kehräämistä olen seurannut lapsena, kun äiti kehräsi vanhassa Vikbackassa, mutta en sitä itse koskaan opetellut ja olin silloin vielä liian pienikin. Muistan rukin surinan. Se oli kuin rauhoittavaa musiikkia, ja jälkeenpäin ajatellen hyvin tunnelmallista, suorastaan romanttista.
Villalankoja myös värjättiin ja neulottiin paidoiksi, liiveiksi, huiveiksi, pipoiksi, tumpuiksi (vanttuiksi merikarvialaisittain), sukiksi ja niin edelleen.

Äitini, Helmi Haagar, ompeli meille lapsille jonkinverran vaatteita itse. Meillä oli Singer -merkkinen, poljettava ompelukone. Sen rautajalat koukeroineen tulivat minulle tutuiksi syystä, että noin kuusivuotiaana alkoi pölyjenpyyhkimisen alkeiskurssi puuvillalangasta virkatun pölyrätin kera. Äiti oli tarkka työnjohtaja: oppi meni hyvin perille kertausharjoitusten myötä, ehkä vähän liiankin hyvin. Vaatteiden suhteen oli meillä lapsilla myös riemuhetkiäkin. Äidin luotto-ompelija oli Annikki Merilahti, jolla äiti ompelutti meille koulun kevät- ja joulujuhliin uudet asut. Ainakin me tyttölapset saimme itse valita muotilehdistä sellaisen mallin, jonka halusimme, sen ajan trendien mukaan. Sellaisessa tilanteessa oli hienoa saada sanoa omia mielipiteitään, joka oli myös järkevää, sillä silloin vaate oli mieluinen ja tuli hyvin loppuunkäytetyksi.

Vaatteet ja kodin tekstiilit tarvitsivat myös pesua ja huoltoa. Ei meidän perheessä ollut pyykinpesukonetta. Ensimmäinen pulsaattoripesukone hankittiin muistaakseni 50-luvun lopulla. Mielenkiintoisimmat pyykkipäivät ovat painuneet mielenmaisemaani, kun aurinkoisena kevätpäivänä kokoontui muutama naapuri äidin kanssa Vikbackan ojalle, navetan taakse pyykkejään pesemään pyykkisoikkoineen ja -lautoineen.

Talviaikana ei pesty kaikkea likaantunutta vaatetta, vaan osa jätettiin odottamaan kevättä, sillä kylmä sauna, kylmät vedet, avannossa pyykin huuhtelu ja talvella pyykin kuivaaminen oli hankalaa. Lauantaisin, saunomisen jälkeen, äiti laittoi pyykin likoomaan ja pesi sen maanantaisin, mutta nyt palaan tuohon kevätpäivään.

Pyykkisoikkoja oli turvotettu vedessä jo ennen kevätpyykkäystä, jotta puun raot saatiin umpeen. Pyykit lajiteltiin kasoihin värien ja materiaalin mukaan. Pitkälle puupenkille naiset asettivat pyykkivälineensä riviin. Iso, musta rautapata nostettiin kivien päälle, jonka alle jäi aukko tulipesälle. Padassa valmistettiin kuuma vesi, ojasta otettiin kylmä vesi. Sopivan lämpöinen vesiseos kullekin vaatekasalle kaadettiin pyykkisoikkoon. Pyykkilautaa vasten hangattiin vaatteista lika pois, käyttäen pesuaineena mäntysaippuaa tai sitten itsetehtyä saippuaa. Sian suolista äiti osasi itse valmistaa pyykkisaippuan. Sekin taito on minulta jäänyt opettelematta. Rasvoja hydrolysoimalla lipeiden kanssa keittämällä saadaan saippuaa.

Puhe pulppusi, ahkerat kädet tekivät samaa liikerataa pyykkilaudan päällä, välillä nauru raikui ja pyykki puhdistui. Liinavaatteet ja muut valkoiset puuvillasta sekä pellavasta valmistetut vaatteet, mm. miesten valkoiset paidat, keitettiin siinä isossa mustassa padassa lipeäliuoksessa. Lipeäkivi oli erittäin hengenvaarallinen myrkky, jota piti tarkoin varjella lapsilta. Kaikkihan, sen ajan ihmiset, muistavat sen pääkallokuvapurkin, jota yleensä säilytettiin katonrajassa hyllyllä tai sitten lukkojen takana. Loppuhuipennus tuolle pyykkipäivälle oli pyykin huuhteleminen meressä. Se tapahtui veneestä käsin: pyykinhuuhtojan lisäksi tarvittiin soutaja, joskus kaksikin. Jos soutajat olivat vielä keskenkasvuisia, ja kun pyykkiä oli paljon, tuli soutulenkistäkin pitkä.
Pyykin kuivuttua oli silityksen vuoro. Sen ajan silitysraudat olivat omaa luokkaansa. Oli kokonaisia rautarautoja tai sitten ns. raudanpäällisestä irrotettavia rautapohjia, joita kuumennettiin puulieden päällä. Fiksu silittäjä ei polttanut vaatteita, kun aloitti silittämisen kuuman raudan kanssa ensin pellavasta ja siirtyi raudan jäähtymisen tahdissa vähemmän lämpöä sietäviin materiaaleihin.

Miten terapeuttinen tuo pyykkipäivä olikaan, näin jälkeenpäin analysoiden, vaikka fyysisesti raskastakin ja aikaa kului monta tuntia? Ulkona olo, kevätauringon lämmittämä ilma, yhdessä tekeminen, patoutumien purkaminen nyrkkiä hieroen pyykkilautaan ja lopuksi kaiken huolen huuhtominen meriveteen.

Tähän mennessä en ole maininnut mitään miesten tekemisistä. Kotia pyörittivät kuitenkin enimmäkseen naiset. Miesten tehtävänä oli ensisijaisesti perheen elättäminen: palkkatyöllä, yrittäjänä, metsänhoidolla tai maata viljelemällä.

Isäni, Tuomas Israel, kävi kodin ulkopuolella töissä. Hän teki maalaus- sekä tapetointitöitä, mutta hän osasi maalata myös tauluja öljyvärein, joka oli hänen harrastuksensa. Isä osallistui myös eläintenhoitoon, heinäntekoon ja muuhun pienviljelykseen mitä perheessämme oli, sillä elintarvikkeiden osalta olimme melko omavaraisia. Oli myös huolehdittava, että tärkeät työvälineet: viikatteet, sirpit, vesurit, veitset, puukot, sahat ja kirveet olivat hyvässä terässä. Ne teroitettiin tahkoamalla. Tahkoa me lapset pyöritimme vuorollamme isän apuna.

Isä teki itse meille lapsille ensimmäiset troffukiinnitteiset sukset, jotka hän tervasi joka talvi hiihtokuntoon, kunnes saimme tehdasvalmisteiset, siteelliset sukset, joilla pääsi hiihtämään jo huomattavasti nopeammin. Isän tekemät - olivat kait - myös puiset harjoitusluistimet, jotka kiinnitettiin nahkahihnoilla (sanottiin troffuilla) huopikkaisiin. Hiihtäminen ja luistelu olivat meidän lasten mieluisia talviharrastuksia. Hiihdossa pidettiin myös kilpailuja. Isää tarvittiin katkenneen suksen paikkauksessa. Harjoitusluistimien jälkeen luistelin veljieni hokkareilla. Omia ns. kaunoluistimia minulla ei ollut. 

 

Keväällä, kun jäät olivat Krookanlahdesta lähteneet, alkoi isällä veneen huoltotyöt; tervaaminen. Mutta muistan myös veneen, johon isä teki itse purjeet, joka ei ollut enää tervattu vaan maalattu. Vene ja meri yhdessä antoivat mukavan harrastuksen keväästä syksyyn, mutta venettä tarvittiin ensisijaisesti kuljetusvälineenä: marjastukseen, sienestykseen, kalastukseen ja muuhun tarvittavaan kuljetukseen, joka tapahtui vesiteitse. Uiminen oli kesäurheilun suosikkilaji kaikille merenrannan lapsille. Moni sataman ja kirkonkylän lapsi on saanut uimataitonsa Vikbackan rannassa kesäisin pidetyssä uimakoulussa.

Isät olivat perheissä auktoriteettejä ja kurinpitäjiä, varsinkin silloin kun tarvittiin "kättä pidempää". Lähes joka talossa oli äitien "aseena" lasten kasvattamisessa sanonta: "Odottakaa vaan, kun isä tulee kotiin, niin saatte selkäänne, jos ette nyt usko tai ette ole kunnolla". - Niin se oli meilläkin. En saanut selkääni. Kerran oli täpärällä, mutta pääsin livahtamaan ja juttu jäi siihen. Kasvatuksen periaattena oli sanonnat: "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa" tai "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee". Jopa opettajat kouluissa löivät karttakepillä oppilaiden sormille.

Tänä päivänä lasten ruumiillinen kurittaminen on lailla kielletty - onneksi - , mutta uhkailu ja lahjonta jatkuu ihan huomaamatta. Jos et ole kiltti, ei joulupukki tuo lahjoja (= uhkailua) tai kun olet reipas ja teet sen ja sen, niin saat sitä ja sitä (=lahjontaa).

Äiti oli taitava kokki ja hyvä leipuri. Muistan ruisleivän, limpun, kakon ja pullan tuoksun. Niitä oli tuoreena tarjolla viikottain. Ruoka jota söimme oli monipuolista. Vikbackan pihapiirissä kasvoi omenapuita, marjapensaita, salaattia, yrttejä ja perunaa. Siellä oli myös mansikka- ja juuresmaat.
Vikbackan ja Kivirannan mäiltä löytyi metsämarjoja ja sieniä, mutta kävimme myös kauempana marjareissuilla; Brändö oli yksi suosittu marjastusalue.
Meillä sisaruksilla oli jokaisella oma omenapuu. Joku meistä piti valkeakuulaasta, toinen kanelista ja sitten oli vielä loboa ja punaposkista talvilajiketta. Omenat kerättiin syksyllä puista: osasta tehtiin hilloa ja mehua sekä leivottiin omenapiirakkaa ja keitettiin omenariisipuuroa. Talvilajike kerättiin omena yksitellen käärien sanomalehden sisään, kääröt aseteltiin varovasti pahvilaatikkoon ja laatikot kannettiin kellariin odottamaan omenien kypsymistä jouluksi.

Tuskin tämän päivän lapset tietävät mitä on "tikutakutollo". Se oli yksi syksyn herkuista, kun tuli puolukkasadon keruuaika. Puolukat survottiin puunuijalla rikki, joukkoon lisättiin sokeria ja talkkunajauhoja. Seos oli melko kiinteää massaa, mutta pysyi hyvin lusikassa, josta sitä maisteltiin pienin annoksin kuin jäätelöä syöden. Syksyisin kellarimme täyttyi äidin keittämistä hilloista ja mehuista. Perunat oli nostettu maasta ja kärrätty kellarin laariin. Siihen talkooseen kaikki perheenjäsenet osallistuivat, niinkuin moneen muuhunkin työhön. Myös muut juurekset, sipulit ja sienet olivat omissa laareissaan, laatikoissaan ja tynnyreissään. Usein joku lapsista nouti kellarista äidille raaka-aineita ruoanlaittoa varten. Minä olin aina valmis hakemaan lettuihin tai pannariin hilloa, sillä silloin pääsin pienelle, salaiselle retkelleni: taskussani oli lusikka, sillä vadelmahillo oli suurta herkkuani, mutta piti olla ovela, jotta äiti ei huomaisi mitään, joten vain vähän joka kerralla ja vuorotellen joka purkista. En jäänyt koskaan kiinni.

Meri antoi kalaa ja sitä syötiin melkein päivittäin. Kalaruokia oli monenlaisia, mutta pollakat ja kivenkoloperunat olivat paikkakuntalaisia: niitä ei tunnettu koko maassa. Kalastajia oli useita, jos vertaa tähän päivään. Jälleen nousee esiin muistoistani maisema: istun Vikbackan ulkorapulla, aurinko on laskeutumassa taivaanrannan taakse, meri on melko tyynni, lokit lentelevät omia kaarroksiaan sukeltaen välillä veden pintaan, alkaa kuulua "put", "put": kalastajaveneet (rääkipaatit) ovat irronneet laitureistaan ja kalastajat lähdössä kokemaan verkkojaan.  Vieno tuuli tuo nenääni meren tuoksun, kalan tuoksun, tervan tuoksun ja herkistää hajuaistini muistisolut, että tunnen nuo tuoksut tässä ja nyt.

Käsityöläistaitoja tarvittiin verkkojen korjaamisessa, kun kalat ja muut vesieläimet olivat tehneet niihin isoja reikiä. Tunnettuja verkonparantajia (mukava merikarvialainen sana) olivat Olga ja Aini Lehtonen; Vikbackan lähinaapurit, sisarukset, jotka elivät yhdessä samassa taloudessa neiti-ihmisinä.

Olga oli pomo-tyyppi, vartaloltaan pitkä ja hoikka. Aini taas oli arka ja ujo, vartaloltaan lyhyt ja pyöreähkö. Kun he yhdessä jalkaisin taittoivat matkaa, kulki Olga aina muutaman askeleen Ainin edellä, eivät kulkeneet koskaan rinnakkain. Jos verkot olivat heillä työn alla, oli yleisin näky, kun kulki kyläkujalla, että sisarukset olivat levittäytyneet pienelle pihalleen verkkojen kanssa. Kumpikin istui omalla jakkarallaan: Aini pienempänä ylämäen puolella ja Olga alamäellä, kasvot kujalle päin. Siinä heidän kätensä viuhtoivat sukkelaan verkon solmuja ja silmuja tehden. Tuo näkymä olisi kaivannut taidemaalaria. Ainakin yhtä puhuttelevan taulun siitä olisi taitava taiteilija maalannut kuin on Akseli Gallen-Kallelan "Akka ja kissa".

Vanhassa Vikbackassa, sen melko suuressa tuvassa, saimme tutustua lähes vuosittain elävään, vaaleanpunaiseen, pieneen porsaaseen. Isä ja äiti hankkivat sen jostakin paikkakunnan sikalasta, joka kuljetettiin oljilla vuoratussa, kannellisessa korissa kotiin; varmaankin polkupyörän tarakalla, kun ei meillä autoa ollut. Possu päästettiin korista tuvan lattialle, missä se sai vapaasti juoksennella, ja me lapset temmelsimme sen kanssa.  Äiti juotti porsaalle lämmintä maitoa, ennenkuin se siirrettiin navettaan omaan karsinaansa. Uudessa Vikbackassa ei siitä riemusta enää päästy nauttimaan, vaan porsas vietiin suoraan navettaan. No - eihän sitä possua lemmikiksi otettu. Kun se oli kesän aikana syötetty lihavaksi, tuli lahtari syksyllä pyssynsä kanssa ja sian päivät olivat luetut. Kerran oli yhdestä siasta kehittynyt huippunopea juoksija. Oli siinä naurussa pitelemistä, kun lahtari juoksi ampuma-aseensa  kanssa sian perässä pitkin Vikbackan pihaa ja peltoja; sian loppu siitä juoksusta kuitenkin tuli. Seuraava operaatio, siinä sian tapossa, aiheuttaisi minulle tänä päivänä, jos ei nyt pyörtymis-, niin ainakin pahoinvointikohtauksen. Puukko iskettiin sian kaulavaltimoon, ja veri valui siitä suoraan kymmenen litran emalisankoon. Me lapset siinä vieressä riemuitsimme, että nyt saadaan niitä maailman parhaita verilettuja. Tuo kaikki oli silloin niin luonnollista. Seurasi kirurginen toimenpide: sian maha aukaistiin, ja sitten alkoi kilpailu kuka meistä saa sian virtsarakon. Se kun oli sen ajan paras ilmapallo, eikä hajonnut helpolla, pystyi paiskomaan kiviin ja kantoihin, kunnes siihen kyllästyi ja heitti pois. Osa sian ruhosta vietiin teurastamoon, missä paistiosasta valmistettiin palvikinkkua, jolla sitten  herkuteltiin jouluna. Loput lihat säilöttiin suolaveteen ja säilytettiin aitassa ns. suolatiinussa. Perinteiseen suomalaiseen läskisoosiin sitä mm. käytettiin.

Jos veriletut olivat meille herkkua, niin muistaisin, että "uuni-Jussi" eli uunijuusto oli suosikkimme numero yksi. Se valmistettiin ternimaidosta uunissa ja syötiin sokerin ja kanelin kera. Erittäin hyvää oli myös ternimaidosta valmistettu pannukakku. Kun lehmä poikii vasikan, erittää se muutaman vuorokauden ajan ternimaitoa, joka on vasikan terveydelle erittäin tärkeä, sen avulla tapahtuu emolehmästä immuniteetin passiivinen siirto. Ensimmäinen ternimaito annetaan aina vasikalle. Koska ternimaito sisältää kaikki keskeiset makroravinteet, on se tänä päivänä hyvin paljon käytetty lisäravinne mm. urheilijoilla; sitä saa myös kapseleina. Urheilijaa ei meistä kenestäkään tullut, mutta paljon kyllä urheilimme. Vikbackan viikille rakensimme oman "urheilukentän", jossa hyppäsimme pituutta ja korkeutta, pojat heittivät keihästä ja kaikki juoksivat kilpaa keskenään.

Lasten ja nuorten perinteisistä traditioista muistan laskiaistiistain ja ensimmäisen adventin aaton. Laskiaistiistaisin olimme päivällä mäessä laskettelemassa, mutta illalla poltimme Krookanlahden jäällä kokkoa, jonne kokoontuivat kylän nuoret samalla luistelemaan. Oli toinenkin iltaharrastus, joka liittyi laskiaiseen ja "paholaisten karkottamiseen" navetoista. Me soitimme "pirunviulua" kyläläisten ikkunalaudoilla, mutta yleensä meille tuli nopea lähtö; paholaisista en tiedä.

Ennen ensimmäistä adventtia askartelimme jokainen omat tonttunaamarimme ja tonttulakkimme. Kun sitten pikkujoulun ilta koitti, me kylän lapset lähdimme "pukittamaan" (sellaista sanaa siitä tonttuluista käytettiin). Oli lainattu isän ja äidin huopikkaat ja muuta päälivaatetta. Mukana oli myös jokaisella oma paperipussi, joka oli tyhjä kotoa lähtiessä, koska emme vieneet lahjoja, vaan saimme jotain namusia palkaksemme siitä ilosta, jota veimme talosta taloon; laulaen joululauluja täysin rinnoin. 

Perheessämme alkoi talonrakennusprojekti. Vanhan Vikbackan kunto alkoi rapistua, eikä sitä kannattanut peruskorjata, vaikka siinä olikin oma nostalgiansa. Muistan sen eri asuintilojen nimet: kuisti, porstua, tupa, pukama, sali ja vintti. Pukama oli pieni makuuhuone, jossa me lapset nukuimme. Vintille pääsi porstuan komeron hyllyjä kiiveten. Vanha rakennus purettiin ja perheemme muutti pirttiin. Rakennusvuosi oli 1953; ainakin se vuosiluku on talon kivijalassa. Pirtti ei ollut kovinkaan vanha rakennus, sillä sen oli isäni Tuomas suunnitellut ja rakentanut. Se toimi meillä myös "kesämökkinä". Koulun loputtua keväällä, kannoimme tarpeellisimmat taloustavarat pirttiin ja asuimme siellä syksyyn saakka.
Yövyimme asuinrakennuksessa. Pirtti oli suosittu kesäasunto myös kaupunkilaissukulaistemme kesälomien aikana.

Nyt oli tilanne toinen kuin kesällä. Meidän piti asua pirtissä syksyn yli, joulunkin yli. Taisi olla tammi-helmikuu, kun pääsimme uuteen, mutta vielä keskeneräiseen kotiimme. Syystalvi oli meille suopea, vältyimme pahimmilta pakkasilta. Joulu oli lumeton. Muistan, kun joulupukilta oli parta jäänyt pirtin edessä olevaan karviaismarjapensaaseen, ja koska maa oli paljas, valkoinen parta erottui hyvin muusta ympäristöstä. Mielessäni on myös veljieni herkutteluyö ennen joulua. Äiti oli vienyt kulhollisen piparitaikinaa saunan lauteiden alle. Lauteet toimivat hyvin ns. parvisänkyinä. Veljeksillä taisi olla paras petipaikka, kun aamulla taikinakulho oli tyhjä.

Pirtissä asuminen, uuden kodin valmistumista odotellessa, oli elämysseikkailu; sellaisiahan tämän päivän ihmiset hakevat: elämästä selviytymiskokemuksia, askeettisissa oloissa. Mitään negatiivista ei tuosta ajasta ole jäänyt mieleeni. Isä ja äiti olivat läsnä, meillä oli ruokaa ja lämmintäkin riittävästi sekä villaista vaatetta, jos palelsi, naapureiden apu tarvittaessa, odotus unelman täyttymisestä: päästä uuteen kotiin.

Isä sai nauttia muutamia vuosia rintamamiestalostamme, kunnes kovat sairaudet uuvuttivat hänet. Äiti hoiti vielä monta vuosikymmentä, isän kuoltua, tuota rakasta paikkaa.

Oma toiveeni on, että Vikbacka säilyisi suvussamme sukupolvelta toiselle. Sen kivikot, mäki, ranta ja niityt ovat meidän Isänmaatamme: sitä mitä Tuomas-isämme taisteli sodassa terveytensä uhraten. Äidin uurastus ja huolenpito kaiken säilymisestä oli ahkeruudessaan esimerkillistä. "Älä koskaan luovuta",  voisi olla vanhempiemme motto; "ei ennenkuin on aika."

Kiitos Vikbackan juurista. Ne ovat aina kantaneet ja vieneet elämässäni eteenpäin, silloinkin kun on ollut vaikeaa.

Itsensä kunnioittaminen luo toisten kunnioittamisen, mielenrauhan ja onnellisuuden.


Kirjoitti Marja-Liisa v. 2008

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Jorman muistelmia

Tallentuneet muistikuvat ja kokemukseni alkavat Vikbackasta, rakkailta "Rookan rannoilta"

                            Perhekuva vanhan Vikbackan pihalta.  Kuvassa keskellä, äidin sylissä Jorma

Omistan nämä muistelmani vanhempieni muistolle kaikella kunnioituksella sitä kohtaan, miten he omalta osaltaan hoitivat velvollisuutensa parhaan kykynsä ja voimiensa mukaan niissä elämän ankarissa olosuhteissa, mitkä kulloinkin olivat ohjaamassa heidän elämänsä kulkua.

Kerron omista elämän kokemuksistani, lapsena mieleeni jääneistä, nuoruudesta, varttumisesta perheen perustamiseen sekä yritystoiminnastani ja sen monimuotoisuudesta. Lukijan arvioitavaksi jää, mikä on ohjannut elämääni ja monimuotoista yritystoimintaani, joka on ollut melkoinen seikkailu, omasta mielestäni.

Ensimmäiset muistikuvat omasta lapsuudestani on jäänyt mieleeni siitä, kun isä kantoi minut harmaan punaraitaisen viltin sisällä saunaan talvipakkasessa. Olin silloin 3-vuotias.

”Ai hitto, ko varistin perseeni”, huudahti vanha Putus meidän saunassa. En minä pikkupoikana tajunnut, että se sana tarkoitti polttamista. Kurkin lauteiden alle, ja ihmettelin mihin se perse nyt sitten oikein putosi, kun mitään ei näkynyt. Olin kuullut sanottavan, että puusta varisi lehdet ym.

Kun Eemil -tuffani kuoli, olin 4-vuotias. Lähdimme äidin kanssa kävellen pitkin meren jäätä tuffan kotiin Viikisaloon. Siellä minulle näytettiin, kun tuffa makasi kamarin sängyssä selällään vaalea vaate kasvojen päälle asetettuna. En muista, että kuoleman kohtaaminen olisi silloin pelottanut, kun olin pieni, eikä lapsi osannut asiaa vielä ymmärtää. Vähän ajan kuluttua tuli naapurimme vanha Putus veljeni Osmon kanssa hevosella talon pihaan. Reessä oli valkoinen ruumisarkku, joka kannettiin tuvan lattialle. Tuffani nostettiin sängyltä arkkuun ja katselin ihmetellen vieressä. Siitä pihasta sitten Eemil -tuffa lähti viimeiselle matkalle kohti siunauskappelia. Pakkaslumi vain narskui reen jalaksissa, kun hevonen lähti hitaasti löntystäen kohti kirkonkylää. Hiljaisina kaikki seisoivat pihassa hevosen menoa seuraten, kunnes sitä ei enää näkynyt.

Putukset olivat meidän naapurissa asuvia Karjalan evakkoja. Hauskoja, ahkeria ja iloisia ihmisiä. He menettivät kotitilansa Laatokan rannalta, kun joutuivat siirtymään pois sodan jaloista kauas kotiseuduiltaan. Niin kävi monelle muullekin karjalaiselle, jotka sodasta hengissä selvisivät.

Vanha Putus oli hevosmies, kuten poika Aarnekin. Pyysimme vanhalta Putukselta Salmen Matin ja Mikon kanssa päästä kerran hevosen rattaille. Päästiin, kun pyydettiin. Me ei heti huomattu, että ne olivat sontarattaat, vasta sitten, kun kyytiin päästiin. Vanha Putus komensi hevosen heti kovaan laukkaan. Kovapyöräiset rattaat tärisivät ja pomppivat julmetun kovassa vauhdissa, niin paljon, että oli pakko ottaa kärryn laidasta kiinni. Se oli työn jäljiltä paksussa lehmän lannassa, mutta kiinni oli pidettävä, vaikka sormien välistä sonta tirisi. Kun päästiin perille, ei kiitetty kyydistä. Huomasimme, kuinka vanha Putus nauroi kippurassa poikanuijien kovaa kokemusta. Silloin ei kyyti naurattanut, mutta myöhemmin kyllä. Se oli hyvä kokemus siitä, että sitä saa mitä tilaa. Silti on tullut myöhemmässä elämässä monenlaiseen kyytiin lähdettyä.

*

Minua on aina kiinnostanut kaikki koneet ja laitteet pikkupojasta alkaen. Muistan sen, kun kävin aitan vintillä pöyhimässä ”solaloodaa”, jossa oli kaikenlaista roinaa, kuten vanhoja lukkoja, pyörän dynamoita ym. romutavaraa. Se vintti oli sellainen pikkupojan aarre-aitta, jossa paljon viihdyin. Ei sota-ajan jälkeen kaupasta ostettuja leikkikaluja lapsilla ollut. Niitä rakenneltiin itse niistä tarvikkeista mitä oli saatavilla. Ne tarvikkeet olivat useimmiten puutavaraa ja rautanauloja, ainakin poikien leikkikalutarpeiksi. Niistä isäni rakensi minulle mielenkiintoisen laitteen. Isäni Tuomas oli varmaan huomannut kiinnostukseni mekaniikkaan, koska yllätti minut usein aitan vintiltä tutkimassa solaloodaa.

*

Isäni vammautui vaikeasti sodassa ja oli jo ruumiskasaan laitettu, mutta alkoi yllättäen antaa elonmerkkejä, kun merikarvialainen aseveli oli isääni saappaalla kevyesti tuupannut, samalla sanoen: ” katos vaan, Tuomo on kans sitte kaatunu” Isäni oli tuosta herännyt ja sanonut heikolla äänellä: ”ei ihan vielä pojat”. Hänet kaivettiin ruumiskasasta, vietiin ensiapuun ja sieltä sotilassairaalaan Turkuun. Näin kertoi minulle isän aseveljet, kun olin jo aikuistunut. Isän kaatumisesta oli kuitenkin lähetetty viesti kotiin äidilleni. Lähetetty myös isän siviilivarusteet sekä lompakko. Ilmoitettu äidilleni päivämäärä sekä kellonaika, koska pitää mennä ottamaan isän arkku vastaan Merikarvian siunauskappelille. Sitä arkkua ei kuitenkaan tullut. Äiti ei tiennyt, että isä on elossa….

Peltojen ja teiden sadevedet keräävä ns. Mangsin oja alkaa kirkonkylästä, jatkuu Vikbackan tontin reunan rajaten, ja päätyy lopulta Krookanlahteen.

Keväisin ojassa oli kohtuullisen suuri virtaus. Isäni rakensi minulle ojaan vesivoimalla toimivan pienen raamisahan. Rakenteeseen kuului puinen juoksutuskaukalo, johon vesi johdettiin patoamalla ojan reunat. Puisen kaukalon päällä oli nelisiipinen puinen ratas, jonka siivet pyörivät kaukalon pohjaa hipoen. Virtaava vesi sai siipirattaan pyörimään kohtuullista vauhtia. Siipirattaan akselin päässä oli puinen hihnapyörä, josta välittyi käyttövoima pieneen raamisahaan kumihihan välityksellä. Sahan raami oli myös puusta, mutta terät terästä, jotka isä oli pätkinyt rautasahan terästä. Saha käydä louskutti, ja sen ääni kuului aika kauas. Raamisahalla sitten sahasin meren rannalta löytyneitä sormen paksuisia kuivuneita rimpiä ohuiksi laudoiksi. Oma sahalaitos herätti kavereissa vähän kateutta, mutta sahan "tontilla" riitti puuhaa kaikille kavereille, ja se oli kivaa. Sahalaitos oli niin mielenkiintoinen, että vielä illalla piti käydä kuuntelemassa sen louskutusta. Näin jäljestäpäin ajatellen tuolla sahalaitoksella saattoi olla se vaikutus, että päässäni tapahtui jonkinlainen "teollinen vallankumous", jolla on todennäköisesti ollut vaikutusta myöhemmässä elämässäni yrittäjänä sekä keksijänä.

Samalla tavalla tapahtui Jari-Pekan kanssa, kun ostin hänelle vanhan Valmet -lentokenttäauton. Hänestä tuli innokas vapaa-ajan autonrakentaja ja rallimies. Hänen kilpa-autonsa kyytiin en ole uskaltanut mennä, enkä pyytänyt. Sen verran hurjaa menoa on kilpa-ajo sorateillä.

 *

Nykyaikana on saatavilla kaikki pelit ja vehkeet tekemiseen sekä harrastuksiin. Ennen ei ollut, eikä niitä osattu edes vaatia, koska kaikilla oli sama tilanne. Saha, vasara, vatupassi, kirves, puukko, puuhöylä, taltta, vinteli (käsi veivattava pora), hohtimet, jakoavain ja ruuvimeisseli . Nämä olivat periaatteessa ne päätyökalut, joilla tultiin toimeen joka talossa, kuten myös minun kodissani. Noilla työkaluilla minäkin aloitin heti pikkupoikana kaikenlaisen ”värkkäämisen”. Jo ennen kouluikää pojat veistelivät laudoista pyssyjä ja niillä käytiin leikkisotaa. Tarkemmin kuvattuna ”pukssotaa”, jonka periaate oli se, että pojat menivät lepikkoon piiloon ja sen jälkeen, kun kaikki olivat asemissa, huudettiin; valmis! Vatsallaan ryömien ja ääneti edettiin mahdollisen ”vihollisen” suuntaan ja heti, kun varmuudella oli tunnistettu havaittu vihollinen, huudettiin; esim. Mikko puks !  ”Ammuttu” joutui nousemaan ja poistumaan aukealle paikalle, jotta ei häirinnyt jännittävää ”sotaa”. Fuskaamista ei sallittu ja ”ammuttu” ei saanut käsimerkein tai muulla tavalla avustaa ketään löytämään kaveria toisen sihdille. Peli tuli olla reilua, ja jos siinä joku fuskasi, niin pojat olivat toisilleen hyvin ankaria ja pitivät yllä kovaa kuria. Jos ei totellut, ei päässyt leikkiporukkaan.

Isät opettivat pojilleen tuon kaltaisia leikkejä. Sota-ajan jälkeen miehet olivat karaistuneita kovista kokemuksistaan, mutta varmuudella mitään väkivaltaista käyttäytymismallia noilla leikeillä ei haluttu omille pojille opettaa. Enemmänkin haluttiin poikien keskinäistä kuria ja reilua pelin henkeä. Jos toisin olisi ollut, väkivaltaisuudet olisivat näkyneet kouluissa, mutta sen kaltaista mitä Jokelan ja Kauhajoen tapaukset ovat olleet, ei voitu edes kuvitella koskaan tapahtuvan. Kyllä silloinkin koulukiusaamista tapahtui. Minä muistan omalta osaltani sen, kun olin Sataman kansakoulun ainoa oppilas, jolla oli silmälasit. Ensimmäiset silmälasini olivat sellaiset pyöreät kuin Kekkosella, ja niissä oli vieterisangat. Saapuessani kouluun jouduin kävelemään oppilaiden muodostamaa kujaa pitkin koulun eteen. Kaikki huusivat yhteen ääneen: ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen”. Mitä siinä sitten voi, muuta kuin tyytyä osaansa heti alaluokalta alkaen. Jos silloin olisin tiennyt, että tulen joskus omistamaan Sataman koulun, olisi se varmaan helpottanut oloa. Ehkä nöyryyttämistä seuraa jonkinlainen sisuuntuminen, joka motivoi suoriutumaan joistakin asioista paremmin kuin monet kiusaajat. Urheilu tarjosi siihen silloin mahdollisuuden.

Meren rannalla oli monia mahdollisuuksia leikkeihin ja ajankuluun. Koskaan en muista kenenkään nuoren valittaneen, että ei ole mitään tekemistä. Leikkejä keksittiin itse, jos vanhemmilta ei oltu saatu jotain tekemistä, sillä kaikenlainen "passaaminen" kuului asiaan. Polttopuiden kantamista, veden kantamista saunaan ja keittiöön... Takaisinpäinkin oli viemistä, koska vessaa ei ollut. Jokainen vuorollaan viikon kerrallaan kantoi sen pihalle, mitä vedestä tulee, kun se juodaan. Jäisellä pihalla saattoi saada koko ämpärillisen päälleen, jos astui varomattomasti. Tiskivedet menivät pihalle pienestä kaatoaltaasta, muuta sinne ei kaadettu.

 *

Meren jäällä oli monia leikkejä, joista toiset jopa uhkarohkeita ja hengenvaarallisia. Erityisen suurta rohkeutta vaati ylittää jäällä "laivaredi", jonka jäänmurtaja oli tehnyt. Se oli täynnä pieniä ja suuria jäälauttoja. Jäälautalta toiselle hyppien tuli valita nopea ylitys. Jos mietti liian kauan, seuraamuksena oli kylmä kylpy jäälauttojen seassa. Syvyyttä oli alla monta metriä, joka toi jännitystä, mutta tosiasiassa se oli liian vaarallista leikkiä. Kerran tulin mereen pudonneena kotiin, ja pakkanen oli jäykistänyt vaatteeni. Tuskin kovalta tärinältäni sain sanottua, että putosin mereen. Ei siitä kehuja tullut, koska jäillä seikkailusta oli useasti varoitettu. 

Myöhemmässä elämässä yrittäjänä on tullut tehtyä jonkun verran konsulttitöitäkin eri puolella Suomea. Edellä kerrotusta jäälautoilla seikkailusta oli toisinaan käytännön hyötyä. Varsinkin -90 -luvun lamavuosina, kun yrityksissä suunniteltiin strategioita laman yli selviämiseksi. Oli hyvä havainnollistaa jäälauttateoriaa hyväksi käyttäen eri vaihtoehtoja miten ylittää lama. Jos jäi miettimään liian kauan vaihtoehtoja, varmuudella siinä kävi kuin jäälautalla seisoessa. Se painui alta, jos ei nopeasti hypännyt toiselle jäälautalle. Yrityselämä ei ole tasaista ja turvallista paksulla jäällä kulkemista. Siteeraan tähän kohtaan erästä tunnettua ajattelijaa: "Ken tietä kulkee, tien on vanki, vapaa vaan on umpihanki". Noissa sanoissa on kiteytettynä se, mitä yrityselämä todellisuudessa on. Sellaista konsulttia ei ole eikä tule, joka tekee täydellisiä suunnitelmia.

 *

Leikeistä ja harrastuksista vielä puheen ollen, yksi Krookan lapsia yhdistävä asia oli talkootyönä tehty oma urheilukenttä Vikbackan ”viikiin”. Iso tasainen nurmikenttä oli vanhaa meren pohjaa ja mahdollisti harrastaa vaikka mitä. Soutuveneellä haettiin sahanpuruja Salmen sahalta, joka oli meren rannalla oleva, sen ajan mittapuitteissa suursaha. Sahanpurut kannettiin kasalle korkeushyppypaikan alastulon pehmikkeeksi. Pituushyppypaikalle kaivettiin maasta hiekkaa, johon jäi selvä merkki hypyn pituudesta. Estejuoksutelineet, korkeushyppytelineet sekä muut rakenteet tehtiin Salmen sahalta haetuista rimoista. Keihäs ohuesta suorasta lepästä, joka kuorittiin ja kuivattiin. Se lensi tosi hyvin, joten sanonta; ”lensi kuin leppäkeihäs”, pitää hyvin paikkansa. Rautakuula, muistaakseni 3,6 kg, oli jonkun perheen omistuksessa, mutta hyvässä sovussa kaikkien yhteiskäytössä. Tuosta rautakuulasta on jäänyt mieleeni kokemus, joka olisi voinut päättyä erittäin huonosti, mutta onnea oli matkassa.

Porukkaa oli kohtuullisen paljon urheilemassa ja minulla pituushyppy meneillään. Samanaikaisesti oli aloitettu kuulantyöntö, jonka  suunta oli samaan hiekkakasaan mihin pituushyppy päättyy. Niin kävi, että hyvän vauhdinoton jälkeen ponnistin hyppyyn…..alastuloa en muista. Eräs pojista työnsi samanaikaisesti kuulan ilmaan, jossa minä kohtasin kuulan. Se oli osunut vatsanpohjaani nivuksien kohdalle,  ja kaikki pimeni sillä hetkellä. Heräsin siihen, kun merivartioaseman päällikkö kasteli märällä vaatteella otsaani ja hänen vaimonsa oli vetänyt uikkarini alas tutkiakseen aiheutunutta vammaa. Kaikki näkyi hämärästi kuin sumun takaa ja muistan, kun kysyttiin ”Sattuuko sinuun kovasti?” En muista vastanneeni. Muistan vain sen, että minua hävetti, kun rouva tutki ”prinssimakkaraani”. Nopeasti vetäisin uikkarit ylös ja jotenkin kumarassa ”lunkaten” pääsin kotiin. Hävetti kertoa, miten oli käynyt ja minne kuula oli osunut. Kohtuullinen paukura siihen tällikohtaan syntyi ja se katosi vasta monen vuoden kuluttua. Tapaus sattui, kun olin 8-vuotias. Vatsavaivoja oli toisinaan, mutta pysyvää vammaa ei syntynyt, koska jälkikasvuna on neljä lasta.

Paljon urheilimme, mutta urheilijaa ei meistä kenestäkään tullut, kuten sisareni Marja-Liisa omissa muistelmissaan kertoo. Ikäiseni nuoret urheilivat tuohon aikaan hyvin paljon ja aloittivat sen vastaavissa olosuhteissa hyvin nuorena. Entisen vaimoni Maijan luokkakaveri ja lukionsa Merikarvialla käynyt tunnettu yleisurheilija ja olympiamitalisti,  Antti Kalliomäki päätyi omassa ammatinvalinnassaan urheiluopettajaksi, josta kansanedustajaksi, ministeriksi sekä moneen muuhun vastuulliseen valtion virkaan. Vaatimattomista olosuhteista, alkeellisilla urheiluvälineillä aloittaen hän on ponnistanut elämässään hyvin korkeaan asemaan.

Tuomas kuvassa vasemmalla. Satamassa kalasavustamoa maalaamassa.

Isäni toimi yrittäjänä maalarin ammatissa. Se tarkoitti sitä, että työn tilaajat maksoivat palkan ja tarvikkeet. Ei ollut mitään vakituista ja turvallista työmaata, ei sosiaaliturvaa, ei ollut nykyaikana pidettäviä YT-neuvotteluja, jos työmaat kävivät välillä vähiin.

Muistan hyvin ne aitassa olleet vernissatynnyrit (maaliöljy) ja maalijauhopussit, joita oli montaa väriä. Maalit valmistettiin itse työmaan mukaan. Ne olivatkin sellaisia maaleja, jotka kestivät vuosikymmeniä. Muistan vielä senkin, kun ulkoseinämaaleihin lisättiin hylkeen rasvaa, eli traania. Se teki maalista sitkeän, joten kesti todella kauan ennenkuin maali kuivui.

Siihen aikaan ei ollut yrittäjällä autoa käytössä, jolla tarvikkeet olisi viety työmaalle. Isä kuljetti työmaille pyörän päällä telinelankkuja, maaliastioita sekä muita tarvikkeita. Kerran pyörä oli niin raskaasti lastattu, että pyörän runko katkesi kesken matkan. Palkan maksu alkoi vasta siitä, kun oli saanut rahdattua tarvikkeet työmaalle. Vain tehdystä työstä ja työn tuloksista oli oikeutettu saamaan palkkaa. Ei siitä, että oli tullut töihin.

Isä suoritti sisämaalaustöitä, tapetointeja, lattiamattojen asennusta sekä kaikkea sellaista, mitä uudisrakennuksiin ja remonttitöihin kuului. Siihen aikaan ei ollut lastulevyjä tai kipsilevyjä seinäpinnoitteiksi. Sileä seinäpinta saatiin aikaan siten, että raakalaudalla laudoitettu sisäseinä pinnoitettiin pinkopahvilla. Pinkopahvi leikattiin mittoihinsa, kostutettiin sopivalla määrällä ja kiinnitettiin seinään. Kiinnitykseen käytettiin nupinauloja, jotka olivat niin teräviä, että kun astiaan työnsi kätensä, nupinauloja oli sormen päät täynnä. Sen jälkeen, kun pinkopahvi oli kuivunut, se voitiin maalata. Katot pinnoitettiin samalla tavalla. Seinäpahveina oli käytössä myös kohokuviollista pahvia, josta muistaakseni käytettiin sellaista nimeä kuin Lulosa. Sitten oli oksamassa sekä montaa muuta pahvia. Huokoinen kuitulevy oli yksi hyvin käytetty materiaali kattojen pinnoituksiin. Erinomainen levy vieläkin käyttää.

Tuohon aikaan ovet ja ikkunat maalattiin työmaalla. Nykyaikana ikkunat ja ovet toimitetaan täysin valmiina pintakäsiteltynä ja heloitettuna, eli kaikilta osin täysin tehtaalla valmiiksi tehtynä. Työmaalla tuohon aikaan pintakäsiteltävät ovet ja ikkunat käsiteltiin moneen kertaan. Ensimmäiseksi siveltiin oksalakkaa oksakohtiin, jolla haluttiin varmistaa se, että pihka ei tule myöhemmin maalipinnan läpi. Sen jälkeen vuorossa oli pohjamaali, joka siveltiin ohuena, jotta tarttuvuus olisi mahdollisimman hyvä. Sen jälkeen kun pohjamaali oli kuivunut, tarkastettiin mahdolliset halkeamat sekä epätasaisuudet. Niihin kohtiin levitettiin lastalla hitaasti kuivuva maalikitti, jonka kuivumisen jälkeen tulivat hionta, välimaali ja pintamaali pariin kertaan. Noista työvaiheista ja työtavoista voi päätellä, että miksi entisajan maalaukset ja muut pintakäsittelyt kestävät toisella tavalla, mitä nykyajan teolliset pintakäsittelyt. Ammattiylpeys ja työn laatu olivatkin ennen asioita, joita kunnioitettiin. Ei ollut oikotietä ammateissa päästä mestarin arvoon, jos ei ollut käynyt kaikkia vaiheita aina passarista ja oppipojasta alkaen.

Mieleeni muistuu eräät hauskat jutut työmailta, mitä isä kertoi. Isä oli ollut veljensä Laurin kanssa tekemässä eräässä talossa sisäremonttia. Kahvitauolla ollessaan talon kissa tuli siihen miehiä hiemailemaan, kuten kissat yleensä. Isä oli saanut päähänsä puhaltaa paperisen eväspussinsa täyteen ilmaa ja sitoi sen suun narulla, jonka toisen pään hän solmi kissan häntään. Kissa ei sitä heti huomannut, mutta vasta, kun se lähti liikkeelle  pelästyi perässä kuuluvaa paperipussin rahinaa. Kissa pelästyi niin pahasti, että se ryntäsi hullun lailla joka puolelle ja lopulta hyppäsi pöydälle. Juoksi viilikippojen yli, joihin talon emäntä oli laittanut viilin happanemaan. Kipot ja kupit lentelivät lattialle. Niin lensi myös isäni, mutta pihalle ja Lauri -veli oli nauranut katketakseen hauskaa tapausta.

Toinen tapaus oli sellainen, kun isäni oli yhdellä työmaalla aseveljensä kanssa. Tämä mies menetti sodassa toisen jalkansa. Hänellä oli puujalka, jota ei päältä päin huomannut, eikä sellaisesta mitään puhuttu, kun taloon töihin tultiin, eikä paljon muutenkaan. Isäni oli aseveljensä kanssa kiinnittänyt kattopahveja ja molemmat olivat sellaisessa työasennossa, että eivät voineet telineillä ollessaan kurottaa pöydällä olevaa, pahvin leikkauksessa tarvittavaa puukkoa. Pyysivät talon emäntää antamaan puukon. Työn tultua suoritetuksi isän aseveli löi puukon puujalkaansa pystyyn, ettei sitä taas tarvitse kurotella. Talon emäntä pyörtyi siihen paikkaan.

Merikarvialla on ollut muitakin puujalkaisia miehiä. Eräs sanonta on jäänyt myös mieleeni, joka kuului seuraavasti: ” Ei tunnu mitään sano Junkkeli, ko koira puujalkaa pureskeli.”

*

Omien taskurahojen tienaaminen alkoi jo ennen kuin menin Sataman kansakouluun alaluokalle. Ensimmäiset tuotteet olivat pahvista leikattuja  sätkynukkeja, joille leikattiin erikseen jalat ja kädet. Ne kiinnitettiin ohuella langalla nuken "kroppaan" ja yhdistettiin toisiinsa poikittaisella langalla. Pystysuuntainen lanka yhdisti kädet ja jalat, jolloin langasta vetämällä kädet heiluivat ylös ja alas. Tästä toiminnosta tulee nimi sätkynukke. Olisi vielä kiva askartelun aihe nuorille ja vanhemmillekin.

Näitä tuotteita oli monen talon seinällä, ja niillä oli kiva ilahduttaa pieniä lapsia. Niitä tein eri vuodenaikoihin sopiviksi. Joulun aikaan ne esittivät joulupukkeja ja tonttuja. Sisareni Marja-Liisa niitä myös kaupitteli Sataman kansakoulussa, kun meni kouluun ennen minua. Hän halusi kovasti auttaa pikkuveljeään ilman provisiota, kuten nykyisin palkkiosta sanotaan.

Maalaustöihinkin pääsin mukaan jo nuorena. Vanhan Vikbackan purkamisen jälkeen rakennettiin rintamamiestyyppinen talo, joita on lähes samoilla piirustuksilla tehtynä joka puolella Suomea. Talo valmistui 1953 ja pääsin sitä maalaamaan oikein telineiltä käsin, joilta putosinkin maalipurkin kanssa. Maalipurkki tuli vähän perässä ja suoraan päälleni, kuinkas muuten.

Krookassa oli paljon veneitä ja keväisin sain maalata veneiden pohjia punaisella maalilla. Isompi maalausurakka oli hinaajan pohjan maalaus, joka kesti useita päiviä. Sain työn tehtäväkseni Metsäliiton työnjohtajalta Rannan Jussilta, joka asui kotini lähellä. Jussi kävi aina välillä tarkastamassa, että vesirajan reuna maalataan lähes millintarkasti. Siinä oli sitten olevinaan kovin miehekäs olo, kun sai maalata suurta hinaajaa. Tili työstä maksettiin asiaankuuluvalla tavalla Metsäliiton työmiesten tilipäivänä ja ruskeassa kirjekuoressa. 

Toinen työ, mitä sain tehtäväksi Rannan Jussilta, oli kaivospölkkyjen leimaaminen. Vasaralla, jossa oli kirjaimet ML (Metsäliitto) naputeltiin joka pölkyn päähän, jolloin niihin tuli tuo ML -leima. Lyönnin tuli olla suora, jotta kirjaimet näkyivät selkeästi. Merikarvialla toimi muitakin puutavarayhtiöitä, joten pölkyt tuli leimata. Krookanlahti oli kesäisin täynnä kaivospölkkyjä, joita
säilytettiin vedessä "tukkiringeissä", joiden reunat olivat ketjuin toisiinsa liitettyjä tukkeja, joista käytettiin nimeä "poomi". Lähes "metsän" mittaisia suuria tukkipuita.

Kaivospölkkyjä lastattiin Merikarvialla laivoihin, joita kävi monesta eri maasta. Muistan hyvin sen, kun Krookanlahdella oli kerran kuusi isoa höyrylaivaa. Hinaajat puksuttivat tukkirinkejä kuljettaen laivojen vierelle. Se oli sellaista työn ääntä, jota on jäänyt kaipaamaan. Vanhan ajan kuorma-autot, paljolti venäläisiä Katz -merkkisiä, tulivat vaihteisto möyryten Krookan rantaan pölkkykuomassa. Mekaaniset kippilaitteet rytisivät ja paukkuivat, kun pölkyt kipattiin suoraan mereen. Kuorma-autoja kulki parhaimmillaan vartin välein. Pölkkykuormia ajettiin yötä päivää. Tuo aika nuoruudessani oli Merikarvialla todellista työn ja touhun aikaa.  Satamassa oli useita kioskeja, joista sai vaikka mitä, koska laivoja oli,  ja kauppaa käytiin kaikella tavalla. Kaikki ei ollut tietysti laillista, mutta herää kysymys?

Onko maailma muuttunut paremmaksi, lakeineen, asetuksineen, direktiiveineen ja toimintatapoineen? Veikkaan, että ei ole. Jos tuolloin vaatteet, talot, aidanseipäät ym. olivat harmaita, niin elämä oli värikkäämpää ja henkisesti siedettävämpää.

Kotiranta

Krookan ranta oli ennen täynnä harmaita, auringon polttamia ja tuulen tuivertamia rantahuoneita. Vieläkin on osa tallella. Niitä oli osittain aivan riti rinnan, kylki kyljessä kuin silakat suolassa alkaen kotirannasta, jatkuen aina suolaamoille ja savustamoille saakka. Se oli mieluisa tehtävä, kun äiti antoi minulle sadekankaasta neulotun pussin ja markan tai kaksi rahaa. Tehtävänä oli noutaa tuoreita silakoita savustamon rannasta, jonne kalastajat tulivat iltaisin silakkarääkistä muistaakseni noin klo 19 aikoihin. Kapea kuja johti pitkin rantaa rantahuoneiden lomasta tuonne savustamolle. Kuja nousee puolivälistä matkaa melko korkealle ja sillä ollessa kuuli jo hyvin, yli Brändön saaren, että rääkipaatteja on tulossa. Kun saapui perille, niin siellä oli yleensä paljon porukkaa samalla asialla. Kaikilla oli jokin pussi tai kassi silakoita varten.

Se oli upea näky, kun Sildsundin suulla (aukko merelle) tuli useita rääkipaatteja rinnakkain ja peräkkäin. Se moottorien putputus, joka kuului, oli aivan kuin jokin konsertti, jota säesti kirkuva, mukana seuraava lokkiparvi paattien yllä. Tyvenellä säällä kuului rantaan saakka kalastajien käymä keskustelu. Eräs parhaiten erottuvista kalastajien äänistä oli Kuuskerin Viljamilla. Viljamin kimeähkö ääni kantautui usein jo kilometrien päästä, vaikka paatteja ei vielä näkynyt. ”Koska värjätää verkkoja Samppa”, huuteli Viljami kerran.

Rääkipaatit ajettiin laiturin viereen, kukin vakiopaikkaansa. Silakkasaaliit olivat toisinaan niin suuria, että ei olisi paljon tarvinnut, kun paatti olisi ”hörpännyt” ja painunut pohjaan. Ihmiset ryntäsivät heti paateille kassit ojossa. Aikuiset ensin, koska siinä olisi katsottu hyvin pitkään, jos ”pennut” olisivat etuilleet. Vihdoin sain minäkin vuoron. ”Kenen poika sä olet”, kysyi eräs isokokoinen kalastaja. ”Faakeruusin Tuomon poika”, vastasin. Kalastaja lipposi kassini niin täyteen silakoita, että osa valui yli takaisin paattiin.”Mitä maksaa?”, kysyin ujona. ”Anna ny markka”, sanoi kalastaja. Tiesin, että tuo määrä olisi ollut kaksi markkaa. Kotimatkalla ajattelin painavaa kassia kantaessani, että tunsikohan tuo mies isäni, kun noin reilusti silakoita markalla antoi. Se on jäänyt mieleeni.

*

Äiti oli taitava tekemään silakoista monenlaista ruokaa. Hän oli jo nuorena oppinut tuon taidon, koska Eemil -tuffani oli kalastaja sekä luotsi, joten meren antimet olivat pääasialliset ravinnonlähteet ja aina saatavilla. Äiti valmisti tuoreista silakoita silakkapihvejä, paistinsilakoita, silakkarullia, halstraamalla sekä keittämällä kivenkolosilakkaperunoita, merikarvialaisittain "kivenkolosilakkapernoja". Tuo nimitys tuo monelle mieleen ajatuksen, että kyseinen ruoka valmistettiin kiven kolossa. Osittain totta, mutta perimätiedon mukaan syy nimitykseen juontaa taloudellisista syistä kehittyneestä tavasta hyödyntää sekundasilakat. Verkkokalastuksessa silakkaverkot nostettiin paattiin. Paatti ajettiin rantaan, jossa silakat irrotettiin verkoista pudistelemalla. Äitini nousi usein aamuvarhain jo neljän aikaan hankkimaan lisäansiota menemällä pudistelemaan verkkoja.

Sekundasilakat, jos sellaista nimitystä voidaan niistä käyttää, olivat sellaisia jotka kerättiin kivien koloista verkkojen pudistuksen päätyttyä. Priimasilakat jäivät pudistelussa paatin pohjalle ja ne myytiin kalastajien ansiotulon lähteeksi. Kukin tavallaan omille asiakkaille tai jälleenmyyjille. Kivenkoloista kerätyistä silakoista keitettiin kivenkolonsilakkaperunat. Kuoritut perunat laitettiin isoon valurautapataan, joka oli useimmiten kivenkolossa. Silakoilta, joilta oli poistettu suolet asetettiin perunoiden päälle paksu kerros. Tulta koko ajan vahtimalla ja pienellä veden kiehumisella kypsennettiin tuota herkkua noin kolmen tunnin ajan. Lopuksi sinne lisättiin mausteet, kukin keittäjä omien tottumustensa ja mieltymystensä mukaan. Ilman jatkuvaa tulen valvontaa keitos epäonnistuu. Liian kova kiehuminen hajottaa perunat muusiksi.

Kalastajien, verkonpudistajien sekä silakkaa ostamaan tulleiden kesken tuo yhteinen ateriointi on ollut hyvin sosiaalinen tapahtuma. Osallisena ovat olleet myös kalalokit, jotka suurina parvina kerääntyivät paikalle silakan rääsyjä syömään. Talojen kissat vainusivat noista merkeistä, että tuoretta silakkaa on syötäväksi.

Silakkaverkkojen värjäyksen yhteydessä keitettiin myös kivenkolosilakkaperunoita. Ei siis mikään ihme, kun Kuuskerin Viljami huuteli Venerannan Sampalle, että ”koska värjätää verkkoja Samppa?" Kalastajat kaipasivat yhteisiä tapahtumia, jolloin pääsi silakkarääkin jälkeen ”praakaamaan”, eli puhumaan maailman menosta ja kuulumisista.

Tuo yksinkertainen silakkaruoka, mutta niin sanoinkuvaamattoman maukas, yhdistää vieläkin monia merikarvialaisia yhteisen aterian ääreen. Tuota ruokaa syödään yleensä ähkyyn saakka, joten sitä pitää sulatella tuntikaupalla kesäisellä nurmikolla maaten. Siinä on sitten hyvää aikaa parantaa maailmaa. Sellaisia hetkiä kaipaa tässä hektisessä maailmanmenossa, että enemmän istuttaisiin yhteisillä aterioilla, samanarvoisina, ruokailusta ja yhdessäolosta nauttien.

Talvisaikaan syötiin myös silakoita sekä tuoretta kalaa, jota pyydettiin jään alta verkoilla. Lisäksi käytettiin iskukoukkuja sekä muita pyyntivälineitä. Talvisilakat suolattiin puiseen astiaan. Äiti oli tuossa työssä myös melkoinen mestari, jonka taidon hän oli jo nuorena tyttönä oppinut ja kotitöihin osallistujana hyvin omaksunut. Silakoilta vetäistiin pää irti ja samalla vedolla tuli suolet ulos. Suolasilakat pyydettiin syksyllä, jolloin silakat olivat keränneet itseensä rasvaa talven varalle ja siksi hyvin säilyviä. Silakat ladottiin hyvin huolella riti rinnan nelikon pohjalle. Kun kerros oli ladottu, siihen heitettiin päälle karkeaa merisuolaa. Suolaa tuli laittaa runsaasti ja mieluummin enemmän, kun liian vähän. Näin ladottiin silakat kerroksittain puinen nelikon pytty täyteen. Tämän ladelman päälle asetettiin puhtaat puiset kattopäreet ristiin ja niiden päälle muutama iso kivi painoksi. Nelikkoon kadettiin vielä puhdasta kaivovettä niin paljon, että kalat ja päreet olivat varmasti vedenpeittämät. Siitä alkoi silakoiden suolaantumisprosessi.

Myöhemmin syksyllä silakoita käytiin hakemassa vanhasta merihuoneesta, josta on kuva Anna-Leenan kuvagalleriassa. Silloin, kun tehtiin suutarinlohta tai äiti oli päättänyt keittää ”pollakkapernoja” sain tehtäväksi noutaa suolasilakoita. ” Hae ny kakskymmentä silakkaa, mutta katto sitte, että ne päreet ja kivet tulee hyvin silakoiden päälle, ettei ne härskiinny", äiti neuvoi. Äiti antoi tarkat ohjeet ja niitä tuli noudattaa, koska silakat olisivat muuten menneet osittain piloille, jos noita ohjeita ei olisi noudatettu. Tarkastuskäyntien jälkeen tuli joskus huomautuksia. Eräällä silakoiden hakureissulla ajattelin pölliä yhden silakan ja syödä sen merihuoneessa. Ei siksi, että olisi niin kova nälkä tai suolaisen hinku ollut, mutta ajattelin syödä silakan suolattuna. Otin silakan pyrstöstä kiinni ja pudotin sen kerralla suuhuni. Kovin oli suolainen ja suuta vähän kirveli, mutta muuten ihan hyvän makuinen. Kaivolta piti juoda vettä paluumatkalla, sen verran suuvärkkiä karvasteli.

Aikuisempana pääsin elokuvateatteriin ja katsomaan Tuntematonta Sotilasta. Tulee mieleen se kohta elokuvassa, kun aseveljet olivat juoneet kiljua ja aamulla tokkurassa heräsivät ja monella oli aivan armottoman kova krapula. Hietanen heräsi ja päätään raapien alkoi syljeskelyn: ” Hyi hitto, kuka helvetti on syönyt mun suullani kissan paskaa?” Nousi siitä ylös ja meni kerjäämään varustevarastoa hoitavalta kessulta; ”anna ny mulle yks suolane silakka.” Pitkien keskustelujen jälkeen saikin, mutta ohjein: ”Muista sitten, ettet kerro tästä muille”. Johon Hietanen: ”Kiitos oikke paljo, mä elänki täl sit jo pual vuat”, ja tiputti silakan suuhunsa samalla tavalla kuin minä nuorena pojanklossina meidän merihuoneessa. Tuossa vaiheessa elokuvaa tulee aina se silakan suolaveden maku suuhun.

 Jos suolasilakka sellaisenaan maistui kovin suolaiselta, niin mihinkään silakkaruokaan en vielä tähän päivään mennessä ole kyllästynyt. Ne ovat aina yhtä maukkaita ja maistuvia. Ainoastaan siihen sanontaan yhdyn, että ”silakat ovat liian pieniä joulukaloiksi”. Sen verran perinteitä kunnioitan, että ei pidä liikaa poiketa totutuista ja yleisistä tavoista.

Jouluna kotonani juhlaruokiin kuului ehdottomasti lipeäkala. Sellaiset kuivat koppurat tuotiin kaupasta, ja niitä äiti liotteli pitkään vedessä. Se oli ennen traditio, tuo lipeäkala, jota perinnettä pidettiin pitkään yllä. Vieläkin sitä ilmeisesti on saatavilla, mutta en itse pidä sitä kovin suurena herkkuna. Lohi ja siika ovat sellaisia arvokaloja, joita jouluna myös jonkun verran tarjoiltiin. Nykyisinkin lohi on monessa joulupöydässä, vaikka kinkku tai kalkkuna on keskeisellä sijalla, kuten oli ennenkin.

Madesoppa… se on sellainen kalaruoka talvella, jonka ylitse ei mene mikään kalaruoka. Naapurissamme asui kalastaja, jolta saimme ostaa tuoreita mateita talvisaikaan. Äiti keitti madesopan, johon laitettiin maitoa liemeen. Jos sattui, että saatiin mätimade, niin se lisäsi vielä makunautintoa. Soppaa syötiin monta lautasellista ja sitten kaikki makailivat tuntikaupalla maittavan ruokailun jälkeen.

Kuten aikaisemmin tuli mainittua, minua kiinnostivat kaikenlaiset laitteet. Niiden purkamisen myötä ymmärrys mekaniikkaan kasvoi. Olin haaveillut ilmakivääristä, mutta tiesin kysymättäkin, että vanhemmillani ei sellaisen hankkimiseen olisi ollut varallisuutta. Äitini vanhin veli Gunnar muutti Amerikkaan 1951 paremman toimeentulon hankkimisen toivossa. Olin siinä käsityksessä, että Amerikassa kaikki ansaitsivat hyvin paljon. Päätin kirjoittaa Gunnarille Amerikkaan, kun olin 10-vuotias. Muistan vielä miten aloitin kirjeeni: ”Täällä Merikarvialla on kovin hiljaista, joten päätin kirjoittaa sinulle.” Sitten kirjoitin kaikenlaisia kuulumisiani ja lopuksi esitin toivomuksen: ”Voisitko lähettää minulle ilmakiväärin, jonka luoti menee vähintään 1 cm paksun laudan läpi?” Kirjelähetys, joka sisälsi äitini kirjeen Gunnarille, sisareni Marja-Liisan kirjeen ja minun, lähti suurien toiveiden saattamana Amerikkaan. Noin puolen vuoden kuluttua tuli vastaus. Tuohon aikaan posti kulki hitaasti, eikä vastauksella hirveän kiire ollut, paitsi minulla ja Marja-Liisalla.

Kaikin saimme omat kirjeemme vastauksena Gunnarilta. Muistan vielä sanatarkasti miten Marja-Liisan kirje alkoi: ” Parahin Marja-Liisa! Tiedän aiheuttavani sinulle pettymyksen, mutta en voi ostaa sinulle sellaista nukkea, jota olet minulta toivonut saavasi”. Omassa kirjeessäni ei ollut tuollaista alkua, kuin Marja-Liisan kirjeessä ja tunsin sisimmässäni, että olin esittänyt liian suuren toivomuksen Gunnarille. Hänellä oli oma perhe elätettävänä ja ei se elämä siellä sellaista ollut mitä olin luullut ja kuullut, kun muuttaa Amerikkaan rikastumisen tai hyvän toimeentulon toivossa.

Äiti selitti sitten Marja-Liisalle ja minulle, että olimme esittäneet liian kalliita toiveita täytettäväksi. Gunnarin kirjeessä äidille oli vähän rahaa mukana, jolla äiti meille jotain osti. Sain erittäin hyvän opetuksen siitä, että raha ei kasva puussa Amerikassakaan. Nyt sen asian tietää tänä päivänä koko maailma. Yhden miehen varaan, presidentti Obaman, on nyt koko maailman laittanut toiveensa. Minä vähän luulen, että jos presidentti Obama voisi, hän julkaisisi tiedotteen: ”Parahin Amerikan kansalainen, tiedän aiheuttavani teille pettymyksen, koska olette toivoneet liikaa.” Kyllä meidän kaikkien tulee tajuta realiteetit, eikä pikkulasten tavoin, kuten minä ja sisareni toivoimme olosuhteisiin nähden sellaista mitä ei nopeasti voida toteuttaa. Pitää mennä myös itse ”sorvin ääreen"… kukin tavallaan….

Ymmärsin asian ja aikani asiaa mietittyäni ajattelin, että teen ilmakiväärin itse. Olin jo jonkin verran harjoitellut nippelitussarien kanssa, joten rohkenin ajatella ryhtyä vaativaan tehtävään 11-vuotiaana. Nippelitussarista kerron kuitenkin sen verran, että tiedetään minkälaisesta aseesta on kysymys. Valmistin niitä pistooli-ja kiväärimallisina. Toimintaperiaate sellainen, että kummassakin samanlainen mekanismi pamauksen aikaansaamiseksi. Puinen iskuri, jota ohjasi pitkä puutappi, meni sisälle tussarin piippuun. Puisen iskurin ja piipun välissä oli polkupyörän pinnasta otettu nippeli, joka upotettiin tussarin piipun reunaan. Iskurissa oli vastaavasti pieni pätkä pyörän pinnasta, joka tuli osua aivan tarkasti nippelin sisään. Nippelin sisään tungettiin tulitikun ”tuhnaa”. Puinen iskuri vedettiin seuraavaksi viritysasentoon. Tussari laukaistiin ja kumilenkkien voimalla iskuri jysäytti pinnan pätkän nippeliin, jolloin ”tuhna” pamahti. Jos halusi isomman pamahduksen, nippeleitä laitettiin tussariin useita. Tuollaiset nippelitussarit olivat hyvin yleisiä tuohon aikaan poikien leikkikaluina. Eivät maksaneet mitään muuta kuin tekemisen vaivan. Ne valmistettiin hyvin huolella. Tussarin peräosaan poltettiin nuotiossa hehkuvan punaiseksi kuumennetulla rautanaulalla erilaisia kuvioita.

Harjoittelun tuomalla kokemuksella ja onnistumisten kautta itsevarmuuteni oli kasvanut sellaiseksi, että ilmakiväärin valmistaminen omatoimisesti ei tuntunut ylivoimaiselta. Asiassa oli vain yksi ongelma, luvan saaminen isältä. Isäni menetti toisen silmänsä sodassa 1.8.1941 Simpeleellä. Venäläisen tarkka-ampujan luoti lävisti isäni pään; vasemmasta silmästä sisään, oikeasta korvasta ulos, räjähtäen olkapäällä. Vammat olivat sen näköiset, että lääkintämiehet eivät olleet hetkeäkään epäröineet laittaa isää ruumiskasaan. Venäläiset käyttivät räjähtäviä luoteja kivääreissään.

Isäni oli jo tuolloin täysin työkyvytön sotavamman monista seuraamuksista johtuen. Pelkäsin mennä pyytämään lupaa isältä, saada valmistaa ilmakivääri. Laitoin asialle itseäni kaksi vuotta nuoremman Helena -sisareni. Tuolloin oli loppukesä aika ja autoin äitiä marjojen poimimisessa. Helena tuli jonkun ajan kuluttua sisältä, marjapensaiden suuntaan, jolloin sydämeni alkoi jyskyttämään ”tuhatta ja sataa”...Kädet täristen poimin marjoja, odottaen vastausta… ”Isä sanoi, että saat luvan”, ilmoitti Helena. Marjojen poiminta loppui minun osaltani siihen paikkaan.

Näin jäljestäpäin asiaa ajatellen ja isäni kovat kokemukset huomioiden, luvan myöntämistä hän on varmuudella vakavasti punninnut. Riski, että vahingoitan aseella muita tai itseäni on ollut suuri. Ehkäpä luvan myöntämisen taustalla oli enemmänkin ollut se ajatus, että isä oli tajunnut elämänsä hiipuvan. Isällä ei ollut enää voimia huolehtia isosta perheestä, joten hän päätti ottaa ison riskin tuon luvan antamalla, jotta mielihyvä tekemiseni ilosta voittaisi murheellisen mieleni. Aavistus siitä, että isä ei pitkään enää elä, oli jo vahvasti juurtunut ajatuksiini. Kaikenlainen tekeminen helpotti tuota tuskaista oloa, jota oli kestänyt jo kovin pitkään.

llmakivääri, jonka sitten valmistusluvan saaneena valmistin, oli täysin toimiva, jolla harrastin tarkkuusammuntaa. Ilmakiväärin perä oli luonnollisesti puusta, petsattu ja lakattu asiaankuuluvalla tavalla. Mekanismin muodosti vanha pyörän pumppu, jonka ilman ulostulopäähän tinattiin sopivan paksuinen piippu. Tinauksen suoritti paikkakunnan pyöräkorjaamon omistaja Eelis Vuorisalo. Eelis oli ystävällinen mies ja kyseli aina kuulumisia; miten koulussa menee. Tinaustyöstä ja kiväärin piipuusta Eelis veloitti vain näennäisen hinnan, koska hän hyvin ymmärsi ”yskän”. Liipasimen ja sen yhteyteen tarvittavan muun mekanismin osat keksin löytää ”solaloodasta” aitan vintiltä. ”Fundeeraaminen” vei kyllä oman aikansa ennen kuin osat saatiin sopimaan.

Sen jälkeen, kun ilmakivääri oli valmis, sain siihen muutaman rasian luoteja Reijo Salolta. Hän asui silloin naapurissamme, muutti myöhemmin muualle ja toimi Rauman maalaiskunnan johtajana kuolemaansa saakka. Reijo oli innokas reservin upseeri ja opetti minua tähtäämään ilmakiväärillä oikealla tavalla. Ehkäpä hänen opetuksensa seuraamuksena olen saanut muutamia palkintoja Lions Club -piirikilpailuissa, joihin osallistui myös ilmakiväärillä tarkkuusammuntaa harrastavia. Joka tapauksessa mieleeni jäi ne Reijolta saamani opit; miten tähtäimiä siirretään ja missä jyvä on pidettävä tähdätessä.

Isäni särkyneen polkupyörän pumppu meni ilmakivääriini. Jäljellä oli liiallisesta kuormituksesta särkynyt ja vääntynyt pyörän runko, olin saanut sen omakseni. Pyörät oli otettu pois, koska ne olivat arvokkaat varaosat toiseen pyörään. Kumit kuluivat ja pinnat katkeilivat kovassa käytössä. Katkenneet pinnat menivät nippelitussareihin. Kaikki käytettiin tyyni. Omaa polkupyörää ei tuohon aikaan monella ollut. Taloissa oli yleensä yksi naisten ja yksi miesten pyörä. Niitä käytti kukin tarpeen ja tilanteen mukaan asioitaessa kylällä.

Rantahuoneiden alle oli heitettynä kaikenlaista romua. Polkupyörän vanteita, tyhjiä maalipurkkeja sekä muuta roinaa. Löysin käyttökelpoisia osia monista romukasoista ja loput Merikarvian kaatopaikalta. Niistä osista alkoi oman polkupyörän kasaaminen. Ennen kasaamista Eelis Vuorisalo hitsasi pyörän rungon murtuneet kohdat. Pyöräni rakentui monen eri merkkisen polkupyörän osista. Siinä oli osia Pyrkijästä, Tunturista ja Jaguaarista. Tuohon aikaan oli eräs pyörämainos, joka on jäänyt mieleeni; ”Ketterästi polkee vaari, vaarilla on Jaguaari”. Kansan suussa tuosta mainoslauseesta oli väännetty hauska, toista asiaa ja tuotetta tarkoittava ketteryysmainos, mutta jätän sen tässä yhteydessä kertomatta ;)

Sain pyöräni kasattua. Siinä oli kaikkia mahdollisia värejä eri pyöränosista johtuen. Lisäksi oli sellainen puute, että polkimien tilalla oli pelkät tapit. Rahaa ei ollut uusiin polkimiin ja romuista en niitä toimintakuntoisena löytänyt. Piti tyytyä siihen mitä oli. Puuttuvista polkimista koitui myöhemmin harmillinen kokemus. Pyörän sarviin en löytänyt kädensijoja, joten ne jouduin tekemään rikkimenneestä pyörän sisäkumista ja kiinnittämään rautalangalla. Olin löytänyt rantahuoneiden alta mustaa maalia, jonka käyttötarkoitusta en tiennyt. Maalasin pyöräni mustalla, paksuhkolla maalilla. Siinä pyörä sitten kiilteli ilta-auringossa kokopäiväisen urakan jälkeen isoa kiveä vasten, johon se nojasi. ”Tsiikailin” pyörääni ja kauempaa katsoen se näyttikin ihan uudelta. Oli hyvä mennä tyytyväisenä nukkumaan, kun tiesin, että aamulla ulkona ajamista odotti ”uudenkarhea oma Jaguaari”.

Jatkuu…..

kirjoitti Jorma  

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 Anna-Leenan muistelmia

Tarinaa Sataman kansakoululta - Merikarvia

Vikbackan lapsien entinen opinahjo, Sataman kansakoulu, toimi aikanaan myös perheemme yrityksen varastona. Siinä suuressa vanhassa rakennuksessa eli ihmeellisiä tarinoita. Legendaarinen kummitustarina kertoi, että koulurakennuksen vintiltä saattoi joskus kuulla Hirvosen puujalan kopinaa. Hirvonen taisi olla koulun entisiä opettajia. Isäni sisaruksineen muistavat varmaan tarkemmin useita tuohon kouluun liittyviä tarinoita. 

Kummitusjutusta huolimatta keräsimme kerran lapsena tuon koulun vintillä postimerkkejä vanhoista kirjeistä ja tutkiskelimme mitä muita aarteita sinne oli edellisiltä sukupolvilta jäänyt. Tuuli puhalsi ulkona ja ullakon lattia oli täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia vanhoja koulun päiväkirjoja, mustekynällä kirjoitettuja muistiinpanoja ja vanhoja rapistuneita kirjekuoria. Jännitys tuntuu vieläkin selkäpiissä, mutta sitä kopinaa ei kuitenkaan silloin kuulunut.  

Sataman koulun kellarissa kohtasin ensimmäistä kertaa elämässäni elävän lepakon. Se nukkui hiljaa paikallaan, vaikka astuimme tilaan yhdessä isän kanssa. Tuo kohtaaminen tumman luontokappaleen kanssa on myös jäänyt jännittävänä tapahtumana mieleeni.

Veljekset löysivät viime kesänä Vikbackan rannalta osia vanhan purjelaivan hylystä. Siinä oli samanlaista jännitystä ja ihmeteltävää useaksi päiväksi. Tutkimme hylyn osia tarkemmin ja kerromme aiheesta jatkossa lisää. Joulupukilta saimme tänä jouluna sopivat tutkimusvälineet; jokainen poika oman suurennuslasinsa.

Vanhasta purjelaivan hylystä tulee mieleen eräs edesmennyt merikarhu, Vuoren Reijo (Reijo Olavi Vuori s. 16.3.1933 k. 23.12.1990)  Hän vei meitä -minua, sisartani Mariannea ja tytärtään Kristiinaa-  kauniin karuun Ouran saaristoon isolla puuveneellään. Muistan erään merimatkan, jolloin myös oli melkoinen merenkäynti. Reijon radiosta kuului Tapio Rautavaaran korttipakka. Se sai minut silloin hiljentymään ja yhä edelleen tuo tarina tuntuu puhuttelevalta. Se tarina menee näin...

Tapio Rautavaara - Korttipakka

Entinen Sataman kansakoulu myytiin 1980-luvun loppupuolella maailmankuululle merikarvialaissyntyiselle hypnotisoijalle Olliver Hawk:lle (Olavi Erkki Vilhelmi Hakasalo s. 8.5.1930 k. 28.8.1988). Olliver kävi toisinaan isän luona kylässä ja isäni taasen Olliverin luona koululla, joka sai uuden omistajan myötä nimen Haukkalinnan luostari. Minäkin tapasin koululla Olliverin ainakin yhden kerran. Tuohon tilanteeseen, jossa meitä oli paikalla viisi henkilöä,  muistan liittyvän Elina -nimisen naisen (Elina Mäkinen), jolle Olliverin avustaja antoi hajuvesipullon. Takki auki kulkevia naistennaurattajia ja "hajuvesipullonjakajia" olen tavannut muuallakin, eikä heillä ole muuta annettavaa juuri ollutkaan. Olen saanut myös vaatimattomampia lahjoja. Näiden arvoa ei voi rahassa mitata, mutta ne ovat elämän varrella osoittautuneet kultaakin arvokkaammiksi.

 Jos siellä koulun vintillä oli ennen puujalka kolistellut, niin se oli pientä jännitystä sen rinnalla, mitä Olliverin elämänkerta ja kokemukset sinne hirsiseinien sisään mukanaan toivat. Sitä joskus mietin, että mahtoiko Olliver opettaa isäni hypnotisoimaan.

Ylen elävä arkisto - Olliver muuttaa veden viinaksi (Linkitetty Ylen luvalla) :

Olliver ehti elämänsä aikana nähdä ja kokea paljon. Elämänkerta mm. Australian tummaihoisilta opituin taidoin kuljetti ympäri maailmaa. Se on jännitystarina vailla vertaa... Yksi hauskimmista jutuista oli, kun Olliverilla oli oma karhu ja sillä kirppuja. Eräs eläinlääkäri määräsi kirppujen poistoon isohkon erän pirtua, mutta Olliverilla oli liikaa tuttuja, ja karhuparka sai elää kirppujensa kanssa. Tälläisia muisteli Olliverista Jorma -pappa.

Alkuperäiskansojen opit ja matkat erilaisten ihmisten keskuudessa ympäri maailmaa kouluttivat Olliverista sen mikä hän oikein ymmärrettynä oli: hypnotisoija, viihdetaiteija, erittäin taitava motivaatioasiantuntija, luontaishoitoihin perehtynyt,  ilmaisutaidoiltaan kyvykäs ja värikäs persoona, jonka persoonaa ja lahjoja ymmärsi ja osasi hyödyntää viihteessään ja sketseissään myöskin Spede, mm. elokuvassaan Kahdeksas veljes. Veikkaanpa, että Olliver olisi saattanut olla melkoisen kyvykäs urheiluvalmentajana...

Hypnoosi/suggestio

Hypnoosia ja suggestion dynamiikkaa voidaan käyttää menestyksekkäästi hyödyksi monissa eri yhteyksissä esimerkiksi:

Hypnoosin asiallisesta, positiiviseen lopputulokseen pyrkivästä ja sairaasta, pahoinvointia aiheuttavasta

 väärinkäytöstä arkielämässä lisää myöhemmin julkaistavassa kirjassani

Anna-Leena

 ---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Vanhat purjelaivat ja hylkeenpyyntitarina

Vanha merimiehen tarina on kerätty kokoon, ja lisään sen tarinakokoelman jatkoksi... Yllättävää tietoa löytyi sukujuuristamme tämän vanhan tarinan välittämänä.

Veljekset löysivät viime syksynä Vikbackan rannalta purjelaivan - todennäköisesti kaljaasin- osia ja kiinnostuivat niistä kovasti. Rannalta löytyi myös poikia kiinnostavia erikoisia, ulkomailta laivojen mukana tulleita kiviä. Ennen käytettiin tyhjissä tai vajaasti lastatuissa laivoissa aluksen vakavoittamiseksi painolastina kiviä (myös vettä ja hiekkaa käytettiin tähän tarkoitukseen) Painolastia kutsuttiin paarlastiksi. Poikien "löytöretki" johdatteli keräämään pienen tiivistelmän purjelaivoista, jotka ovat olleet yhtenä osana Merikarvian kaupallista historiaa.

Purjelaivat asettivat miehistön jäsenille aivan omat vaatimuksensa. Laivan ja miehistön kohtalo riippui yksinomaan taidosta käsitellä alusta myrskyävällä merellä. Olen lisännyt loppuun sanasta sanaan kirjoitetun merimiehen tarinan, jonka viime syksynä löysimme isomummulan vintiltä, Merituulentieltä, Merikarvian Vikbackasta.

WANHAT PURJELAIVAT

  Ensimmäiset purjeilla liikkuvat alukset rakennettiin 5000-9000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Purjeet ilmestyivät Itämerellä käytettyihin laivoihin 500 vuotta ajanlaskun alun jälkeen.

1400-luvulla Turussa, joka silloin oli tärkein merenkulkukaupungeistamme, oli kolmisenkymmentä pientä purjealusta, joilla käytiin kauppaa lähinnä Rääveliin (nyk. Tallinnaan), Danzigiin (nyk. Gdansk) ja Lyypekkiin sekä luonnollisesti pääkaupunki Tukholmaan. Tärkeimmät vientituotteet olivat turkikset, kala, vuodat ja voi, kun taas suola ja rauta muodostivat päätuontituotteet.

1600-luvulla voin ja turkisten menekki kauppatavarana väheni ja kauppa muuttui voimakkaasti tuontivoittoiseksi. Vähitellen uusi vientiartikkeli, terva, alkoi vallata Keski-Euroopan markkinoita. Syynä tervan ja laivanrakennukseen sopivan puutavaran kysynnän kasvuun oli löytöretkien jälkeinen voimakas laivanrakennuksen lisääntyminen. Laivanrakennuksessa tarvittiin suuria määriä tervaa, joka oli paras aine laivan hamppuköysien ja puusta rakennetun rungon suojaamiseen. 1600-luvun lopulla myös valmiitten laivojen myynti kasvoi voimakkaasti.

Ensimmäiset suomalaiset purjealukset kävivät Välimerellä terva- ja puutavaralastissa jo 1600-luvun puolivälissä. Paluulastina tuotiin tuo ajan arvotavaraa suolaa. Merkittävän sysäyksen Suomen laivanrakennukselle antoi 1724 annettu ns. tuoteplakaatti, eli vieraita aluksia kiellettiin tuomasta Suomeen muita kuin oman maansa tuotteita.

Suomalainen merenkulku laajeni 1700-luvulla myös kauemmas maailman merille.

Purjelaivojen kultakausi oli 1800-luvulla. Maailman purjelaivasto oli suurimmillaan vuonna 1872, jolloin laivoja oli kaiken kaikkiaan noin 20000. Suomalaisten purjelaivojen lukumäärä oli suurimmillaan vuonna 1880, jolloin aluksia oli yhteensä 782 kappaletta. Alukset olivat lähinnä kuunareita, prikejä, brigantiineja, mutta joukkoon mahtui myös parkkeja ja parkkilaivoja. Tärkeimmät satamapaikat olivat Oulu, Raahe, Kokkola, Pietarsaari, Uusikaarlepyy, Vaasa, Kristiinankaupunki, Pori, Rauma, Uusikaupunki, Turku, Ahvenanmaa, Tammisaari, Helsinki, Porvoo, Loviisa, Hamina, Koivisto ja Viipuri

Vuodet 1870-1890 olivat purjelaivakauden lopun alkua. Yhtenä syynä purjelaivojen määrän nopeaan romahtamiseen oli kansainvälisten rahtien hintojen nopea lasku sekä nopea tekninen kehitys höyrylaivoissa. Jo 1880 -luvun alussa puolet valtamerirahdeista oli siirtynyt höyrylaivoille.

Rauma ja Uusikaupunki olivat purjelaivakauden viimeisen iltaruskon kaupungit, mutta lopulta suomalaisen purjelaivahistorian viimeiseksi kukoistuspaikaksi jäi Ahvenanmaa. Purjelaivojen kuninkaaksi kutsutun Gustav Eriksonin laivastoon kuului maailmansotien välisenä aikana yli kolmekymmentä täystakiloitua purjelaivaa. Nämä valtavat rauta- ja teräsrunkoiset, mutta samalla myös ikäloput, alukset purjehtivat kaikilla maailman merillä. Muistona tältä ajanjaksolta on vielä museolaiva Pommern - yksi viimeisistä suurista.

Satoja vuosia vanha käsityöperinne säilyi kuitenkin rannikoillamme ja pienistä veistämöistä valmistui puurunkoisia pieniä purjelaivoja pitkälle 1900-luvulle asti. Rakennustoiminnan keskuksina toimivat Ahvenanmaan, Turunmaan saariston ja Suomenlahden itäosien rannikkokunnat. Parhaina vuosina vesille laskettiin jopa satoja uusia purjealuksia. Suurin osa aluksista oli pieniä jahteja, kaljaaseja tai kuunareita, jotka kuljettivat rahtia Tukholmaan ja rannikon kaupunkeihin.

Toisen maailmansodan jälkeen koettiin Suomessa purjelaivojen viimeinen kukoistuskausi. Silloin saivat ammattitaitoiset laivapuusepät töitä sotakorvauskuunareitten rakentamisessa. Samaan aikaan Porvoon ja Sipoon seudun talonpoikainen laivanrakennus ja merenkulku vilkastui ja tällöin rakennettiin kymmeniä perinteisiä puukaljaaseja. Kun rahdinkuljetus kaljaaseilla kävi kannattamattomaksi 1970-luvun alussa, nämä viimeiset purjelaivat myytiin suurimmaksi osaksi ulkomaille ja koko vuosisatainen purjelaivaperinne ja samalla myös purjelaivojen rakennus- ja korjausperinne oli vaarassa kuolla.

Suomen viimeiset ammattikäytössä olleet purjelaivat poistuivat käytöstä 1970-luvun alussa ja samalla oli vaarassa kadota myös suomalainen purjehdusmerenkulun perinne.

Onneksi kuitenkin parikymmentä viimeistä purjelaivaa saatiin pelastettua jälkipolville. Lisäksi herännyt kiinnostus vanhaan purjelaivaperinteeseen on myöhemmin elvyttänyt puulaivanrakennusperinnettä ja viime vuosina on rakennettu kokonaan uusia puurunkoisia purjelaivoja eri puolella Suomea.

Museoviraston perinnelaivarekisteriin on hyväksytty 15 perinnealusta.

Rekisteriin on hyväksytty myös museolaivat Suomen Joutsen ja Pommern

Lähde: www.vanhatpurjelaivat.net

www.wanhatpurjelaivat.net

( tekstitiivistelmä Martti Vireen luvalla)

Kiistellyn, Luvian ulkosaaristoon sukelluskohteeksi

upotetun Kuunari Koiviston tarina:

http://www.koivistolaiset.net/Lehdet/Koiviston%20viesti_7-2007_w.pdf

Merikarvian Merituulentieltä löytynyt vanha merimiestarina: Kahdeksan miehen hylkeenpyyntimatka

1. Vielä muistan kauhean myrskyn, aivan ankaran, josta aioin kirjoittaa, ystäville ilmoittaa.

2. Oli miestä kahdeksan, kotoisin he Suomesta. Kolme oli veljestä, toiset kylän miehiä.

3. Sukulaisii, tuttavii, yksi niistä poikani. Yhdessä me lähdimme, hylkeenpyyntiin menimme.

4. Lauantaina aamulla Ouran luotsipaikalla seilit ylös taaklattiin, kiireesti sitten lähdettiin.

5. Etelätuuli puhalsi meidän kaikkiin purjeisiin. Paatti kulki vilkkaasti, kotomaa jäi hyvästi.

6. Länsi oli kurssimme, jota kohden kuljimme. Kompassi sen osoitti ja miehet jäätä odotti.

7. Puolipäivän aikana näimme raidan valkean, joka miehet peitteli, ulommaksi vietteli.

8. Kello neljän aikana tultiin siihen paikkahan. Se oli huono rata vaan, eikö säätä parempaa.

9.Sitten tuuli tyveni, miesten mielet synkkeni. Aikomus oli palata ja vielä maata tavata.

10. Vaan se oli mahdoton, tuuli oli idäss ja alkoi lunta tulemaan, tuuli tuima puhaltaa.

11. Sitten yhdes päätettiin, pohjoiseen päin käännettiin, toivoin säätä parempaa, saada olla suojassa.

12. Pimeys meitä läheni, myrsky aina eneni. Ilma oli sakea, meri pauhas vaahdossa.

13. Pimeässä kuljettiin, hiljaisesti seilattiin, ettei meri täyttäisi ja surmaa meille näyttäisi.

14. Vaan kun päivä valkeni, murhe meille eneni. Paatti oli lastissa vedestä ja lumesta.

15. Kylmä oli jäätänyt, paatti kaikki hyytänyt sisältä ja ulkoa. Herra meitä armahda.

16. Sitten työhön ryhdyttiin, seilit alas laskettiin, paatti myötään käännettiin, jäätä irti hakattiin.

17. Kaikki mitä paatissa oli meillä raskasta, ruuhi myöskin, heitettiin valtameren uhriksi.

18. Tämä meitä muistuttaa Tarsiin matkustajia myrskyisellä merellä Foinikian laivalla.

19. Kauhistaa, kun katseli kuinka meri lainehti, juuri vuorten tavalla edessä ja takana.

20. Miehet työtä tekivät, vettä ulos heittivät, laidat laitoin naulattiin, jotka meri turmeli.

21.Meri oli hautana, laineet käärinliinoina, joka silmänräpäys edessämme oli iäisyys.

22. Hädäss suumme aukeni, Herraa Jeesusta rukoilimme. Sielumme nyt pelasta iäisestä kuolosta.

23. Syvyydestä huusimme, Herra kuuli huutomme, sydäntämme vahvisti, hengellänsä lohdutti.

24. Ihmeellinen Jumala ihmeitä aina tekevä, nytkin meitä armahti, hädässämme varjeli.

25. Pilvet äkkiä hajosi, ilma myöskin aukeni, tuuli meille tyveni, vaikka meri lainehti.

26. Vilussa ja märkänä vuorokauden syömättä alkoi miehet soutamaan ja lämmintänsä koettamaan.

27. Silloin tuli purteemme lintuparvi pienoinen, kahdeksan oli luvultaan, kaikki punarintoja.

28. Ystäviltä näyttivät, kun itsens käyttivät päällämme. He kävelivät, olivat kuin enkelit.

29. Näin nyt päivä oli päättynyt, ilta sijaan ehtinyt ja joutui tulemaan, ilmass kuultiin kohinaa.

30. Meress nähtiin mustana, tuuli sangen tuimana. Kompassiinkin katsottii, luodetuuleks huomattiin.

31. Tuuli meidät saavutti, meri ristiin lainehti, kukkuroina kierteli, vettä paattiin heitteli.

32. Keskimeren paikkeilla, vähän Ruotsin puolella toinen yö nyt edessä, oltiin merihädässä.

33. Usko alkoi horjumaan, toivo meiltä loppumaan. Vaan kun hätä suureni, silloin apu läheni.

34. Pimeässä myrskyssä nähtiin laiva meressä, vaan tähän arvata pimeässä turvata.

35. Tämä toivon uudistaa, apua viel odottaa. Sitten aamuhäräss taas oli laiva näkymäs.

36. Sille merkki annettiin, apua siltä pyydettiin, johon kapteeni arvoisa oli kohta valmiina.

37. Vaan kun laivaa lähenimme, ahteri laski päällemme. Tahtoi paatin upottaa, niin täytyi meidän irroittaa.

38. Laivast varppu annettiin, tuskalla siihen saavuttiin. Mies ylös köydest vedettiin, sanan saattajaks aiottiin.

39. Sitten kapteeni komensi, että ylös otettiin pyssyjä ja vaatteita, jotka oli paatissa.

40. Itse kapteeni urhoisa, pelastusta toimiva, miesten kanssa yhdessä veti ylös köydestä.

41. Miehet kaikki järjestäns, yksi aina erästäns, laivaan ylös otettiin, kuolon hädästä pelastettiin.

42. Miehet suojaan saatettiin, vaatteet kuivat annettiin, paatti irti päästettiin, meren uhriksi jätettiin.

43. Kaksi vuorokautta sitt kuunariparkis kuljettiin, joka meni lastaamaan Huudiksvallin satamaan.

44. Siellä me maalle soudettiin olemaan siell luserii, siks kuin masiina valmiiks lähtöön tuli Saltviikis.

45. Yksi miehistä kaupunkiin, asian siellä ilmoitti. Tohtori myöskin tuotettiin, rohtoja meille annettiin.

46. Masiinaan sitt muutettiin, joka meidät kuljetti Ruotsin pääkaupunkiin kuin nimi on Tukholma.

47. Kristillinen valtias lait on hyväks laatinut, että saatiin varoja, sieltä matkarahoja.

48. Ruotsin rannas lastattiin Turkulaista masiinaa. Siihen sitten muutimme ja Suomenmaahan tulimme.

49. Kaksi tiimaa Turussa, niin me oltiin Leimusa, joka lähti tulemaan Reposaaren satamaan.

50. Näin nyt reissun päätimme ja kotimaahan saavuimme, miehet kaikki elossa, josta laulan kiitosta.

51. Monta aikaa jälkehen, kun mä laskin levolle, niin rinnastani huokaus nous, nöyrä rukous.

52. Ja te seurakumppanit, ehkä olen halvempi, yhtykää te kanssani kantaa kiitost Luojalle.

53. Herralle kun varjeli ja reissumme niin johdatti, että kaikki terveenä olemme nyt kotona.

54. Kiitos olkoon Isälle, kunnia suuri pojalle, pyhälle hengelle, olkoon myös kun hädässä ompi apumies

Tämä tapaus on tapahtunut vuonna 1882 maaliskuussa

Pelastettu: 8. Johan Sälttöö ikä 55 v
                     7. Johan Liljeförs Sälttöö ikä 52 v
                     poikansa Kustaa Liljeförs ikä 19 v
                     (tai) Eenok Eerikson ikä 45 v
                     6. Aaron Sööroosi ikä 42 v
                    3. viimeistä veljeksiä (Sälttöö)
                    5. Jaakob Hanström ikä 45 v
                    3. Salomon Ruohokari ikä 40 v
                    4. Erik Luotonen ikä 20 v

Köörtilä Sälttöö Merikarvia

Kapteeni Polsson  ( Hilssing-Pori)

Ensin pelastettiin laivan kapteeni

30.8.2009  Eemilin  ja Eemelin nimipäivä.

Hylkeenpyyntimatkalla olleista kahdeksasta miehestä on viiden henkilön nimet tiedossa. Ne sai selville ja tiivisti alla oleviin teksteihin kummitätini Marja-Liisa (os. Fagerroos) "Rogelin sukukirjan 2007" avulla, kun hän oli tietoinen, että Mariana Wijkbacka, os. Sjöstrand (käytämme hänestä nimeä Mariana Vikbacka) oli Sälttöön sukua. Nimestä on ollut monta muotoa mm. Sältö Sältöö, Sälttöö. Mariana (s. 1854) oli  Helmi Fagerroosin isän, Emil Viikisalon äiti. Helmin kummatkin vanhemmat haarautuvat Rogelin suvusta. Tila missä Fagerroosin talo sijaitsee on nimeltään Vikbacka, ja siellä Mariana perheineen asui, joten tarinan piti liittyä jotenkin meidän sukujuuriimme, kun kirjoitus löytyi Vikbackan vintiltä.

Viiden miehen nimet ja heidän taustaansa:

1. Johan Ericsson Liljefors (ent. Sältö), kalastaja, s. 10.3.1836, k. 29.10.1910
   1. Pso: Maria Adolfiina Liljefors (ent. Stufäng). Johan otti nimekseen Marian sukunimen.
   Avioliitosta 7 lasta.
   2. Pso: Maria Carolina Evansdotter Grönblom. Avioliitosta 3 lasta.

2. Johan Gustaf Liljefors (ent. Sältö), kalastaja, s. 26.1.1862, k. 27.8.1899
   1. Pso: Alma Johansdotter Starkman. Avioliitosta ei lapsia.
   2. Pso: Alexandra Elisabeth Öfversten. Avioliitosta1 lapsi.

3. Aaron Sööroosi = Aron Ericsson Sjöros (ent. Sältö) s. 19.2.1848, k. 12.4.1920.
   Pso: Seraphia Ericsdotter Rompois. Avioliitosta 1 lapsi.

4. Johan Henric Heikkilä (ent. Sältö) s. 13.12.1837, k. 16.9.1901.
    Pso: Maria Johansdotter Rompois. Avioliitosta 8 lasta.

5. Frans Eric Luotonen (ent. Kuusiluoto) s. 16.5.1862.
   Pso: Ebba Hildegard Sjögren. Avioliitosta 11 lasta.

Tarinan kirjoittaja on Johan E. Liljefors (1.), hänen poikansa on Johan Gustaf (2.), Aron Sjöros (3.)  on Johan E:n (1.) veli.
Nämä miehet ovat sukua Mariana Vikbackalle. Marianan isä oli Johan Henric Sjöstrand (s. 1806) ja tämän veli Eric Henricsson Sältö (s. 1809). Johan Liljefors (1.) ja Aron Sjöros (3.) olivat Ericin poikia, joten he olivat Marianan serkkuja ja Johan Gustaf (2.) serkun poika.

Johan H. Sjöstrandin ja Eric H. Sältön äiti oli Maria Ericsdotter Sälttöö, Sälttöön talon emäntä, s. 17.8.1781 ja hänen veljensä oli Henric Heikkilä (ent. Sältöö), s. 12.8.1785, jonka pojan Johannes Heikilän (s. 1811) poika oli Johan Henric Heikkilä (4.).

Johan (4.) oli siis Mariana Vikbackan isän äidin veljen pojan poika.

Frans Eric Luotonen (5.) oli Elle Hagar Kuuskerin (s. 1898) isä.

Johan Liljeforsin (1.) toisesta avioliitosta syntynyt poika Paavo Alexander (s. 1896) avioitui Lempi Laitomaan kanssa ja heille syntyi poika (4.12.1935) Aimo Aleksanteri Kuuskeri (ent. Liljefors). Lempi kuoli, kun Aimo oli pieni. Elle Hagar Kuuskeri ja Frans Viljam Kuuskeri (s. 10.7.1899) ottivat Aimon ottolapsekseen v. 1938.

Frans Viljam Kuuskeri oli Helmi Fagerroosin äidin, Ida Elina Viikisalon (os. Kuuskeri) veli.

Aimo Kuuskerin isoisä (1.) oli tämän hylkeenpyyntitarinan kirjoittaja.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tässä alla vielä Marja-Liisan tarkempi selvitys samoista henkilöistä. Merikarvialaiset saattavat tästä löytää tuttuja nimiä...

Isoisoäitini Edla Marjaana Vikbacka os. Sjöstrand, synt. 6.7.1854 (kuoli 12.2.1936) oli naimisissa isoisoisäni Frans Oskar Vikbackan kanssa, synt. 26.4.1846 (kuoli 3.4.1925), ovat asuneet Vikbackan tilalla.

Vikbackan Mariaanan isoäidin isä oli Erich Ericsson Sälttöö (s. 27.4.1757, k. 10.1.1836)

Kahdeksan miehen hylkeenpyyntimatka -tarinan on kirjoittanut Johan Ericsson Liljefors (ent. Sälttöö), kalastaja, s. 10.3.1836, k. 29.10.1910.Hänen ensimmäinen puolisonsa oli Maria Adolfiina Liljefors (ent. Stufäng), s. 12.5.1842, k. 12.8.1885. Johan otti vaimonsa sukunimen. Heille syntyi 7 lasta, joista vanhin poika Johan Gustaf oli isänsä mukana hylkeenpyyntimatkalla v. 1882.

Johan Liljeforsin toinen puoliso oli Maria Carolina Evansdotter Grönblom, s. 21.7.1857, k. 12.9.1900. Heidät vihittiin 22.6.1890. Heille syntyi kolme lasta: Helga Ofelia, Toivo Wilhelm ja Paavo Alexander. Paavo oli ainoa, joka perusti perheen. Hänen puolisonsa oli Lempi Laitomaa, joka kuoli nuorena. Heille syntyi poika Aimo Aleksanteri Kuuskeri 4.12.1935, jonka Frans ja Elle Kuuskeri ottivat ottolapsekseen v. 1938.

Frans Viljam Kuuskeri s. 10.7.1899, Aimo Kuuskerin kasvatti-isä, oli äitimme Helmin eno eli äidin äidin Ida Elina Kuuskerin veli.

Aimo Kuuskerin isoisä oli siis tämän tarinan kirjoittaja.

Tarinan kirjoittajan poika, Johan Gustaf Liljefors s. 26.1.1862, k. 27.8.1899, kalastaja, oli yksi hylkeenpyyntimatkalla olleista.

Hänen ensimmäinen puolisonsa oli Alma Johansdotter Starkman, s. 16.4.1869, k. 5.11.1897 keuhkotautiin. Heidät oli vihitty 12.7.1896.

Toinen puoliso Alexandra Elisabeth Öfversten. Heille syntyi tytär 5.8.1898, Lempi Alexandra Liljefors, joka avioitui Aapeli Jalmari Hilmanpoika Juholan (ent. Kungsbacka), s. 2.1.1903, kanssa.   He ovat kuuluisan, edesmenneen, merikarvialaisen taiteilijan Mirelle Kallioisen vanhemmat.

Aaron Sööroosi = Aron Sjöros, s. 19.2.1848 oli Johan Liljeforsin (v. 1836), siis tarinankirjoittajan veli. Heidän isänsä oli Eric Henricsson Sältö, torppari, s. 5.7.1809, k. 21.11.1897.

Eric oli Johan Henric Sjöstrandin veli, myös torppari, s. 29.11.1806, k. 2.5.1898. Tämä mies on Vikbackan Marianan isä, joka taisi olla teräsvaari, kun eli melkein 92 vuotiaaksi.

Eric oli siis Vikbackan Marianan setä ja Aaron ja Johan hänen serkkujaan. Serkut olivat hylkeenpyyntimatkalla v. 1882.

Veljesten Johanin ja Ericin äiti oli Maria Ericsdotter Sälttöö, josta kerron vähän tuonempana, joka oli Mariaanan isoäiti.

Neljäs hylkeenpyyntimatkalainen oli Johan Henric Heikkilä (ent. Sältö) s. 13.12.1837, k. 16.9.1901. Hän oli Maria Ericsdotter Sälttöön veljen Henric Heikkilän (s. 12.8.1785) pojan poika.

Viides mies Frans Eric Luotonen (ent. Kuusiluoto) s. 16.5.1862 oli Elle Hagar Kuuskerin isä. Elle oli Viljamin vaimo ja Aimo Kuuskerin kasvattiäiti.

Näin nämä urheat miehet kuuluvat sukujuuriimme, mutta palaan nyt vielä Mariaanan isoäitiin Mariaan. Hän oli syntynyt 17.8.1781 ja kuoli 28.4.1863. Hän oli Sälttöön emäntä ja oli ruotsinkielinen. Naimisiin hän meni Henric Ericsson Sälttöön kanssa. Henric oli syntynyt 24.9.1774 ja kuoli 7.8.1854. Hän tuli torppaan rengiksi ja nai Sälttöön talon tyttären Marian. Lapsia heille syntyi yhdeksän, joihin kuuluivat edellä kertomani veljekset Eric ja Mariaanan isä Johan.

Marian, Mariaanan isoäidin, isä oli Erich Ericsson Sälttöö (s. 27.4.1757, k. 10.1.1836) ja sikäli mielenkiintoinen tausta. Eric oli renkinä Pooskerissa, nai talon tyttären ja tuli rälssitalon isännäksi "frälssenboden" Sältööseen. Olivat Räbbillä jonkin aikaa, muuttivat pois v. 1793 ja ilmestyivät Pooskeriin isännöimään "Bågaskär skärboden".
Isojaossa Ericin appi sai tilan A (Henric Mattzsson), Eric tilan B (1/4 Pooskerin trälssitilasta) ja vaimon veli Eric Henricsson tilan C.

Vaimo oli Catharina Henricsdotter Bågaskär, s. 10.1.1760, k. 14.12.1829. Pariskunta muutti vanhana Kasalaan Ingille, jossa Eric kuoli "syytinki-faarina" , jättäen nuorimmalle pojalle Topiakselle talon Catharina-vaimonsa kuoleman jälkeen. Heille syntyi 12 lasta. Koko perhe oli ruotsinkielinen.

Tällainen tarina Vikbackan Marianan isoäidin isästä, jonka isoäiti oli Maria Rågell (s. 14.8.1685, k. 11.2.1756). Marian isä oli Hendrich Michaelsson Rågell (s. v. 1642, k. 29.11.1713) ja isoisä Michael Sigfridsson Rågell (s. v. 1610, ei kuolinaikatietoa) ja isoisän isä Phär Olofsson Rågell s. n. v. 1550, k. 1630

Näin päästiin Vikbackan Mariaanan sukujuurille

Anna-Leena

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

KESÄRETKI FORUM MARINUM -merimuseoon

 Kesä 2010

Tykkivene Karjala herätti pojissa ansaittua kunnioitusta

Asento.... ja  lepo ;)

Jänniä härveleitä ja nappuloita joka puolella, eikä äiti meinaa

poikien perässä pysyä...

Tätä laivaa olen aina lapsesta asti ihaillut.

Suomen Joutsen on Ranskassa vuonna 1902 rakennettu fregatti. Valtio hankki sen laivaston koululaivaksi vuonna 1930. Suomen Joutsenella purjehdittiin kahdeksan pitkää valtamerimatkaa ennen toista maailmansotaa. Matkoilla koulutettiin yhteensä 656 oppilasta ja mukana olleiden määrä oli kaikkiaan 1012 henkilöä.

Suomen Joutsen oli Martinsillan kupeessa vuoteen 2002 saakka, jolloin se siirrettiin merimuseo Forum Marinumin edustalle.  Lähde: Virtual Turku

Kirjoitti:

Anna-Leena

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

UOTILAN TILA - HARJAVALTA

Harjavallan Uotilan tilan nykyinen isäntä viljelee samoja peltoja, joita hänen esi-isänsä ovat viljelleet jo vuodesta 1604 lähtien. Vanha isäntä Simo Uotila halusi tallentaa katoavaa kansankulttuuria ja muistitietoa entisajan työtavoista elokuvaksi.  

- Tavoitteena on ollut antaa tuleville sukupolville pieni tietopaketti entisaikojen työtavoista, Simo Uotila kertoo.

Idea elokuvasta oli ollut Simo Uotilan mielessä jo pidemmän aikaa. Hänellä on omakohtaisia muistoja entisajan maatilan töistä ja hän oli myös kuullut tarinoita niistä. Hiirijärven elokuvan ensi-illan jälkeen vuonna 2006 Satakunnan Elävän Kuvan Keskuksen ohjaaja Ari Impola tuli ehdottamaan Uotilalle elokuvan tekoa, koska heidän tilallaan oli paljon vanhoja esineitä.

Elokuvanteko lähti ripeästi alkuun. Maaliskuun alussa 2007 oli ensimmäinen "miitinki", johon Uotila oli listannut asioita, joita elokuvaan voisi kuvata. Elokuvan idea oli kirkkaana Uotilan mielessä, mutta varsinaista käsikirjoitusta ei ollut. Vuorosanat improvisoitiin kuvaushetkellä.  

Töiden esittelijöiksi saatiin sellaisia ihmisiä, joilla oli omakohtaista kokemusta töiden teosta. Uotila painottaa, että työtapojen esittelijät eivät ole näyttelijöitä, vaan elokuvassa luotettiin näiden ihmisten työtaitoihin.  

Vuonna 2007 valmistunut dvd sisältää neljä lyhytelokuvaa. Puolituntinen Pellosta pöytään maasta isien on lyhytelokuva  maatilan töistä Uotilan tilalla entisaikaan ja nykyisin. Elokuvassa kerrotaan vanhoista työtavoista ja siitä, miten entisaikoina työkaluja käytettiin. Kuvat kertovat, miten ennen elettiin ja miten työtä tehtiin hevosaikakaudella ja omavaraistalouden aikana.

Rekimuistoja esittelee entisaikojen talvisia hevoskyytejä ja Jokimuistoja Uotilan tilalta - elokuvassa Simo Uotila kertoo jokeen liittyvistä muistoistaan. Pienet pellavatalkoot -osio esittelee pellavan käsittelyn työvaiheita: kuivattujen pellavien loukutusta, lihtausta, häkilöintiä, kehräystä ja lopulta valmiin tuotteen.

Elokuvassa kylvetään viljaa vanhaan tapaan, leikataan rukiita ja puidaan viljaa riihessä. Kuvissa vilahtaa myös nykyajan leikkuupuimuri, koska ideana oli se, että näkyisi se suuri muutos, mikä maataloudessa on tapahtunut. Lisäksi kuvattiin pyykinpesua jokirannassa ja pellavavan käsittelyä. Oltiin säiden armoilla, niin kuin maanviljelijät yleensäkin. Metsäkuvat ja rekikuvat kuvattiin maaliskuussa viimeisenä mahdollisena päivänä, jolloin lunta vielä oli.  

Pellosta pöytään maasta isien-elokuva alkaa Ville-pojan kysymyksellä siitä, mistä ne jauhot saadaan. Uotilan suunnitelmissa on levittää elokuvaa myös kouluihin, jotta oppitunneilla voitaisiin virittäytyä kotiseudun menneeseen elokuvan kautta. Elokuva voisi herättää koululaisten mielenkiinnon mennyttä kohtaan.  

- Asia herää elävämmin mieleen, kun näkee menneen työt ja työtavat. Elokuva voisi innostaa kysymään lisää aikakaudesta, Uotila kuvailee kouluprojektin tavoitteita.

- Tämä oli mielenkiintoinen projekti ja innolla tehtiin. Kaikki olivat innostuneita ja koko talon väki oli mukana, Simo Uotila kertoo. Elokuva vaati paljon valmistelevaa työtä ennen kuvauksia. Esimerkiksi pyykkipadassa oli viimeksi keitetty pikeä ja sitä piti puhdistaa, ettei pyykistä olisi tullut pikimustaa.  

Seuraava elokuvakin Simo Uotilalla on jo suunnitelmissa. Tarkoituksena olisi kuvata ja kertoa satakuntalaisesta umpipihasta ja sen rakennuksista. Elokuvasta voisi tulla noin 15 minuutin pätkä, joka kertoisi entisajan asumisesta ja rakennuksista.  

Maaseudulla joulun vietto vakiintui nykymuotoiseksi 1900–luvun alkupuolella. Joulun valmistus alkoi varsinaisesti Annan päivästä, joka on joulukuun 9. päivä. Jouluaika alkoi kuitenkin vasta Tuomaan päivästä, 21. joulukuuta ja jatkui aina Nuutin päivään asti. Tähän liittyy sanonta: ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti poies viepi.”

Jouluksi oli tapana tuoda tuvan lattialle ja myös saunaan olkia. Nämä kuvasivat Vapahtajan synnyinseimen olkia, vaikka alunperin tapa tulee pakanalliselta ajalta. On muistettava, että tuvat olivat vetoisia, hataria ja kylmiä, siksi aikuisten ja varsinkin lasten oli mukavampi oleskella ja leikkiä olkien päällä kuin kylmällä lattialla. Turun tuomiokapituli kielsi olkien käytön jo vuonna 1830 paloturvallisuussyistä, mutta tapa oli niin juurtunut kansaan, että olkia käytettiin lattioilla ainakin 1920- luvulle asti ja saunassa vielä myöhemminkin. Minäkin muistan vielä, kun naapurin isäntä toi joulusaunaan olkia.

Pikkujoulu tunnetaan Suomessa 1890- luvulta asti, sillä tarkoitettiin ensimmäistä adventtia edeltävää lauantaita. Maalaistaloissa ei pikkujoulua vietetty, eikä maaseudulla järjestetty pikkujoulujuhlia. Metsästä haettiin kuitenkin pieni kuusi, pikkujoulukuusi, jonka lapset saivat koristella ja se asetettiin yleensä pöydälle. Teollisuuden ja liikelaitosten toimesta pikkujouluja on järjestetty työntekijöille 1920-luvulta asti.

Ensimmäiset joulukortit tulivat pohjoismaihin 1870 ja Suomeen ensiksi lounaiseen Suomeen. Talonpojat ja torpparit alkoivat lähettää joulutervehdyksiään korttien muodossa 1900- luvun alussa. Saaduilla korteilla koristeltiin tuvan seiniä ja pidettiin ne näin esillä.

Koulun kuusijuhlien kautta joulukuusi yleistyi maaseudun koteihin 1900- luvun alussa. Joulukuusi on tästä lähtien ollut suomalaisten yleisin ja suosituin joulukoriste. Alkuun joulukuusi ripustettiin latvasta kattoon ja myöhemminkin niin tehtiin varsinkin tilan puutteen takia. Minäkin muistan nähneeni katosta riippuvan kuusen, jota pidin erikoisena. Joulukuusi koristeltiin kotitekoisilla koristeilla, kuten olkitähdillä, kirkkaan värisillä paperikoristeilla, karamelleilla, nisuäijillä, piparkakuilla ja kynttilöillä.  Muita yleisiä joulukoristeita olivat päreet, joilla verhoiltiin tuvan tummat seinät ja joskus kattokin. Kattoon ripustettiin himmeli, pöydille levitettiin valkeat liinat ja asetettiin itse valmistetut joulukynttilät, oljista tehdyt pukit ym. Ulos pystytettiin kauralyhde linnuille.

Kaikki jouluruoat valmistettiin entisaikaan kotona. Tavallisesti jo sikalahti syksyllä aloitti jouluruokien valmistuksen, koska silloin jo varattiin joulukinkku. Siasta saatiin monenlaista ruokaa mm. pääsylttyä, paksuista suolista verimakkaraa ja ohuista suolista ryynimakkaraa. Makkarat syötiin jo ennen joulua, ne eivät olleet jouluruokaa. Jouluksi leivottiin limppua, kakkoa, pullaa ja piparkakkuja, paistettiin lanttu- , maksa- ja perunalaatikkoa. Lisäksi oli ohrankryynipuuroa ja rusinasoppaa, sallattia, lipeäkalaa, jonka liotus ja valmistus oli aloitettu jo aiemmin, lohta, siikaa, maitojuustoa ja kuorituttuja  perunoita. Sanonta: ”Pieniä ovat silakat joulukaloiksi”, viittaa siihen, ettei silakkaa käytetty joulupöydässä. Juomana käytettiin kaljaa ja sahtia. Joulupöydässä oli valkoinen liina ja muutenkin ateria oli katettu juhlavasti. Monissa perheissä isäntä luki jouluevankeliumin ennen ateriaa ja muutenkin tunnelma oli juhlava ja harras. Jouluateria syötiin aattoiltana ja siinä oli mukana perheen lisäksi palvelusväki. Sanonta: ” Olis joulu, että sais yölläkin syärä” juontaa siitä, että ennen oli tapana jättää jouluruoka yöksi pöydälle ja sitä sai käydä yöllä syömässä.. Joulupäivänä kutsuttiin mäkitupalaiset ja torpparit perheineen taloihin syömään.
 

Joulupukki lahjojen tuojana yleistyi samoihin aikoihin kuin joulukuusikin. Joulupukki oli ensin eläinhahmoinen, mutta muuttui pian vanhaksi ukoksi. Lapsille uskoteltiin joulupukin olevan yliluonnollinen olento, joka asuu Lapissa ja tulee jouluna tuomaan lahjat. Vuonna 1927 Markus-setä radion lastentunnilla kertoi joulupukin työpajan olevan Korvatunturilla, josta joulupukki porolla lähtee lasten luo lahjat mukanaan. Joulupukki ei läheskään aina näyttäytynyt, vaan heitti lahjat ovenraosta tai oli tuonut ne sopivalla hetkellä kuusen alle tai eteiseen. Tavallista oli, että jokaiselle perheenjäsenelle oli yksi lahja. Lahjojen antaminen ja joulupukin käynti taloissa  yleistyi hitaammin kuin joulukuusen käyttö ja vielä 30- luvulla ja myöhemminkin oli monia koteja, joissa ei annettu joululahjoja.

Nyt kerron lapsuuteni joulusta. Joulun odotus alkoi meillä lapsilla jo monta viikkoa ennen joulua. Siihen aikaan käytiin saunassa vain lauantaisin, ja me lapset laskimme joulun lähestymisen siitä, kuinka monta kertaa vielä käydään saunassa ennen joulua. Jouluvalmistelut aloitettiin jouluruokien valmistuksella ja siivouksella. Siivous oli perusteellista, sillä kaikki uunien messinkiluukut ja ikkunaverhotangot kuurattiin kirkkaiksi ja kaikki pestiin puhtaaksi. Keittiön lattialle levitettiin räsymattoja niin tiheään, että lattia peittyi kokonaan. Jouluaattona suoritettiin enää koristelutyöt ja viimeisimpien jouluruokien valmistus. Miehet lähtivät aattoaamuna jo viiden aikaan hakemaan heiniä Raasasta. Niin kiirettä miehillä ei ollut aattona, ettei heiniä olisi ehtinyt hakea seitsemän jälkeenkin, jolloin työpäivä normaalisti alkoi. Ehkä näin haluttiin tehdä jouluaatosta erilainen päivä kuin muut työpäivät. Miehillä oli joulunpyhinä paljon vähemmän tehtävää kuin naisilla. Miesten ei tarvinnut juuri muusta huolehtia kuin hevosten ruokinnasta. Naisten huolena oli jokapäiväinen karjanhoito ja lisäksi ruoanlaitto, tiskaaminen, lämmittäminen ja muu kodinhoito.

Joulukuusi haettiin jo aatonaattona ja usein sen etsimisessä kuluikin koko päivä. Muistan kyllä joskus 50- luvun alkuvuosina sellaisenkin tilanteen, että olin koko päivän Leo Koiviston kanssa etsimässä joulukuusta, eikä sopivaa löytynyt koko päivänä. Vaikeutena oli se, että lunta oli kovin paljon ja me ajelimme hevosella metsässä ja katselimme kuusia. Joulun aikaan päivän valoisa aika on aika lyhyt. Aattoaamuna lähdettiin uudestaan ja sitten oli pakko löytää joulukuusi. Jäinen kuusi sulatettiin karjakeittiössä, tuotiin sisälle aattona ja koristeltiin iltapäivällä ennen saunaan menoa. Navetta -askareille mentiin tavallista aikaisemmin ja lypsämään ryhdyttiin jo klo 16 aikoihin. Tapana oli, että kyläläiset, joilla ei ollut lehmiä, saivat hakea maitoa ilmaiseksi aattoiltana. Miehet menivät ensin saunaan ja naiset sitten kun pääsivät navetta-askareltaan. Jouluateria syötiin klo 18 aikoihin, sen jälkeen miehet veivät hevosille leipää, naiset tiskasivat ja korjasivat ruoat pois pöydästä.  

Radiosta kuunneltiin myös F.E. Sillanpään joulupakina. Sitten tuli kauan odotettu joulupukki ja avattiin lahjapaketit. Tämän jälkeen hiljennyttiin Sanan ääreen ja laulettiin jouluvirsistä: N:o 21 Enkeli taivaan..., N:o 14 Nyt seisahdun mä seimelles  .... ja N:o 16 Synkkä yö maan peitti aivan ... Nämä olivat ne tutut virret, jotka veisattiin joka joulu. Lapset saivat vielä hetken  leikkiä uusilla tavaroillaan ennen nukkumaan menoa. Illalla sovittiin vielä joulukirkkoon menosta. Yleensä sinne lähti talon koko väki. Jumalanpalvelus alkoi siihen aikaan jo klo 6 aamulla ja kun Harjavallan kirkko oli pieni, sinne piti päästä ajoissa, jos aiottiin saada istumapaikat. Karjanhoitajien kannalta tämä oli hankalaa, koska eläinten ruokinta ja lypsy oli suoritettava ennen kirkkoon lähtöä. Kirkon jälkeen oli vielä mentävä tekemään kesken jääneet navettatyöt. Kirkkoon mentiin yleensä kahdella hevosella, että kaikki mahtuivat mukaan. Takaisin tultaessa ajettiin kilpaa vanhaan tapaan naapurien hevosten kanssa. Hevoset olivatkin kirkosta lähdettäessä niin levottomia, että oli vaikea ehtiä kyytiin. Joulupäivänä ei käyty kylässä, vaan se vietettiin hiljaisesti kotona. Tapaninpäivänä vierasteltiin ja käytiin tapaniajelulla ja illalla nuoremmat palvelusväestä lähtivät tapanintansseihin. Joulun ja loppiaisen välisiä arkipäiviä sanottiin joulun välipäiviksi. Ensimmäisenä arkipäivänä loppiaisen jälkeen riisuttiin kuusi ja vietiin ulos ja tällä seudulla saman päivän iltana kulki vielä nuutipukki.   

Nuutipukki oli siihen aikaan hyvin pelätty ja  muutenkin erilainen kuin nykyajan nuutipukit. Se oli puettu eläinhahmoon eikä pukkina olevaa henkilöä tavallisesti tunnistettu.

Nuutipukki on kuten kuvasta näkyy jyhkeä olento.  Sillä on sarvet, alaleuka saranoitu ja hampaat suussa. Alaleuan mekanismi toimi niin, että narusta vetämällä voitiin loksuttaa hampaita. Häntänä oli vihta, joka usein oli kastettu eläinten virtsalla tai tervalla sekä lisäksi vielä lehmänkello. Nuutipukilla oli aina mukana avustaja (turvamies), jota sanottiin  majuriksi ja joka myös neuvoi ja ohjasi pukin liikkumista.  Majuri oli välttämätön, koska pukkia aina härnättiin  ja oli myös niitä, jotka halusivat käydä käsiksi pukkiin, eikä pukin ollut helppo käydä lähitaistelua varusteista johtuen.

Nuutipukki kiersi talosta taloon, mutta yleensä sitä ei päästetty sisälle. Sitä pelättiin niin paljon,  että ovet pidettiin lukossa ja ikkunasta seurattiin pukin tuloa ja liikehtimistä pihassa.  Kylän nuoret liikkuivat nuutipukin perässä ja parhaimmillaan nuutipukin saattueessa saattoi olla jopa 50 henkeä. Koko kylän nuoriso voi näin kokoontua yhteen pitämään hauskaa ja kokemaan jännittäviä hetkiä, sillä pukki oli arvaamaton, saattoi kääntyä ympäri ja ruveta puskemaan perässään tulevia ja varsinkin niitä, jotka kiusoittelivat ja härnäsivät pukkia. Hauvolan kylän nuutipukki oli niin kuuluisa, että sukulaisiani Porista asti tuli joka vuosi viettämään iltaa kylän nuorten ja nuutipukin seurassa. Vielä vanhanakin he muistelivat näitä nuutipukki-iltoja, silloin sattui kaikenlaista. Tämä on minun muistikuvani nuutipukista. Minä en ole ollut pukin perässä montaa kertaa, sillä perinne loppui joskus 1950-luvun alkupuolella ja  ihan lapsena ei päästetty eikä uskallettukaan pukin perään mennä.

Loppiaisen jälkeen alkoi juhlaton aika, niin sanotusti ”härkäviikot ja reikäleivät”. Joulu oli niin merkittävä juhla, että meistä lapsista välillä tuntui kuin elettäisiin vain joulua varten. Joulun mentyä ohi päiviteltiin aina sitä, että seuraavaan jouluun on liian pitkä aika. Vuoden 1945 joulu on jäänyt mieleeni erilaisena  kuin kaikki muut, isä oli sairaalassa Helsingissä ja häntä odotettiin jouluksi kotiin. Isä sairasti syöpää ja koko talon väki odotti häntä lomalle kotiin. Koko joulun valmistelu oli erilaista, pukista ei niin puhuttu, puhuttiin vain isän kotiintulosta, koska me odotimme häntä niin kovin. Olin silloin 6–vuotias, veljeni vielä nuorempia, enkä niin paljon muista itse joulunvietosta, vaan siitä kun isä lähti takaisin Helsinkiin. Äiti ja me kolme poikaa olimme saattamassa isää junalle Harjavallan asemalla. Kun isä nousi junaan ja juna lähti, kaikki tuntui niin peruuttamattomalta ja vaikealta. Isä tuli kuitenkin kotiin kevättalvella ja kuoli kotona 30.3.1946. Tästä jäi pienen pojan mieleen eräänlainen ahdistus aina joulun odotukseen liittyen, mitähän seuraava vuosi tuo tullessaan.
Olen sitä mieltä, että jouluperinteen säilyttäminen on tärkeää myös nykyajan ihmisille. Erityisesti toivon joulun  pysyvän perheen juhlana, luoden ja säilyttäen perheyhteyttä. Nykyisin joulun vietto on muuttunut liian kaupalliseksi. Tehdään kyllä paljon työtä joulun valmistamiseksi, mutta kaikki tuntuu pinnallisemmalta. Monissa kodeissa ostetaan jouluksi myös alkoholia ja sillä voidaan pilata lasten ja kodin joulu. Kristillinen sanoma ja koko joulujuhlan tarkoitus on vaarassa unohtua nykyisin kokonaan monissa kodeissa kiireen, hälinän, lahjojen paljouden ja monen tarpeettoman asian sekaan. Joulu on Jeesuksen syntymäjuhla, kodin ja perheen juhla.

 

Jo talvisodan  jälkeen tulivat ensimmäiset evakot Harjavaltaan niin kuin kaikkialle maahamme. Meille Uotilaan sijoitettiin ainoastaan  inkeriläinen Kotsalaisen perhe, joka joutui palaamaan kotimaahansa melko pian. Harjavalta oli tuolloin pieni maalaispitäjä. Vuonna 1944 alkoi Outokummun tehtaiden siirto Harjavaltaan. Tehtaan mukana tuli tietysti suuri määrä tehtaan rakentajia, jotka  lähes kaikki  piti majoittaa Harjavaltaan. Samana vuonna tulivat Karjalan evakot, joille  myös oli löydettävä asunto. Huoneenvuokralautakunnalla  oli suuri työ etsiä ja osoittaa asunto kaikille, koska Harjavaltaan tuli väestömäärään suhteutettuna moninkertainen määrä siirtolaisia verrattuna muihin Satakunnan kuntiin. Pysyvästi Satakuntaan asettui 25000 karjalaista. Eniten asutustiloja syntyi Kokemäenjokilaaksoon. Harjavallan väkiluku oli vuonna 1910  1690 henkeä, vuonna 1940 2630 henkeä ja vuonna 1950 jo 5860 henkeä, lisäystä tuli  kymmenessä vuodessa 3230. Tämä oli valtava muutos ja aiheutti mittavia uudistuksia Harjavallan palvelurakenteessa mm. useita kouluja  jouduttiin rakentamaan. Kaikkiin haasteisiin ei kunta silloin pystynytkään vastaamaan, vaan Outokummun tehtaat  rakensivat omia palvelujaan henkilökunnalleen.


Asuntojen puute oli kuitenkin suurin ongelma vuosina 1944 –1950.  Muistan kun meilläkin asui sotien jälkeen  vuokralla  neljä perhettä yhtä aikaa. Kolme perhettä asui niinsanotussa salirivissä, jossa oli kolme tyhjää huonetta.  Lisäksi tätini asui syytingillä samassa rakennuksessa. Päärakennuksen salissa ja sen viereisessä kamarissa asui yksi perhe kerrallaan, mutta kuitenkin kaikkiaan kolme perhettä. Ensin asuivat Jolmat, sitten Huotarit ja viimeksi Elokosket. Heillä oli oma sisäänkäynti vieraseteisen  ovesta. Salirivissä asuivat yhtä aikaa Vertaset, Arposet ja Karhut. Heillä oli yhteinen sisäänkäynti, joten salissa asuva perhe joutui kulkemaan omaan asuntoonsa keittiön ja kamarin kautta, joissa kummassakin asusti perhe. Tämä oli vaikea järjestely, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut, koska tädillä oli yksinoikeus toiseen sisäänkäyntiin. Kaikilla perheillä oli oma keittomahdollisuus, sillä uunien savuhormiin oli yhdistetty väliaikaiset Kastori - hellat. Vaikka asunto-olot olivatkin näin ankeat, asukkaat tuntuivat viihtyvän hyvin. Silloin tyydyttiin paljon vähempään kuin nykyisin ja osattiin ottaa toiset ihmiset paremmin huomioon. Minä kävin usein näissä perheissä kyläilemässä ja tunsin heidän asuvanan sovussa, tuskin olisin muuten ollut heidän kanssaan niin paljon tekemisissä.

Näiden vuokralaisten lisäksi meillä asuivat myöhemmin vielä Koposet, Kiiskit ja Reinit.

Useilla vuokralaisilla oli puutarhassa ainakin kessumaa ja siinä sivussa minäkin opin näkemään kuinka kessutupakkaa valmistettiin. En ole kuitenkaan tätä taitoa tarvinnut. Monella perheellä oli myös sika kasvamassa ja perunamaa samassa maassa kun talonkin perunat kasvoivat. Silloin elämä oli todella erilaista, mitä se on nykyisin, kun pihapiirissä oman väen ja vuokralaisten lisäksi asui vielä talon palvelusväki. Siihen aikaan oli paljon karjaa ja kun kaikki työt tehtiin ihmisvoimin, tarvittiin paljon työväkeä. Meillä oli tavallisesti kolme naista ja kolme miestä vakituisina työntekijöinä. Myös siirtoväki osallistui esim. elonkorjuuseen ja perunan nostoon ja muulloinkin kun tarvittiin paljon väkeä.

Myös kylän nuoret kokoontuivat usein harrastamaan erilaisia pelejä ja urheilemaan. Pussitappelu oli  yksi suosituimmista lajeista. Siinä tarvittiin kaksi heinillä täytettyä säkkiä ja verraten korkealla pyöreä puu pukkien varassa. Sitten kaksi pelaaja nousi istumaan hajareisin puun päälle ja säkillä lyöden yritti pudottaa toisen alas puun päältä. Voittaja oli tietenkin se, joka onnistui pudottamaan toisen. Joskus tuli vielä suuri määrä mustalaisia ja tavallisesti heille annettiin yösija saunasta. Muistan kuinka miehet  laulattivat mustalaispoikia antamalla heille vähän rahaa. Silloin ei ollut televisiota, eikä muitakaan tämän päivän ajanvietemahdollisuuksia, mutta aina  keksittin kyllä tekemistä. Näissä vapaa-ajan tilanteissa nuoret tutustuivat paremmin toisiinsa ja rakkauskin kukoisti, johtipa se joillakin aina avioliittoon asti. Monenlaista pääsi näkemään ja kuulemaan, mikä aina ei ollut ihan lapsille sopivaakaan.
 
Asuntopula väheni Harjavallassa vasta kun tehtaan väelle voitiin rakentaa asuntoja. Ylemmältä taholta oli määrätty, että tehtaan on oltava tuotannossa ennen kuin saa rakentaa yhtään asuntoa. Tämä johtui kansantaloudellisista syistä, sillä kuparin tuotanto oli niissä oloissa välttämätöntä. Outokummun tehtaiden siirrosta johtuva tuotannon katkos ei saanut kestää liian pitkään. Samoin meni oma aikansa ennen kuin Karjalan evakot pääsivät omiin koteihinsa. Maanhankintalaki saatiin voimaan syksyllä 1945 ja vasta tämän jälkeen päästiin muodostamaan asutustiloja. Tämä oli Suomen historian suurin maareformi. Kun sitten päästiin rakentamaan, asutustilalliset rakensivat ensin tuotantorakennukset, että tila saatiin tuottamaan ja asuivat alkuun väliaikaisissa tiloissa.

Sodan jälkeinen aika oli poikkeuksellista monella tavalla. Silloin oli pula melkein kaikesta. Elintarvikkeet olivat  kortilla, samoin kankaat, jalkineet, polkupyöränkumit, rautanaulat ja kaikki rakennustarvikkeet ym. koska elettiin säännöstelyaikaa. Kansanhuollon kautta oli anottava ostolupia. Oli tarkkaan määrätty, kuinka paljon eri tuotteita kunkin maatilan oli luovutettava kansanhuollon tarpeisiin. Vaikeuksia oli puolin ja toisin, eikä aina selvitty ilman riitaa. Kaikki eivät halunneet noudattaa määräyksiä ja ”mustan pörssin” kauppa rehotti. Kansanhuollon johtajana toimi kanttori Viljo Leino. Kansanhuolto toimi Kultakoukussa, Lottien rakennuttamassa talossa, joka purettiin 1990 -luvulla. Hjon kunta  ja sen seutukunta Ruotsista oli lahjoittanut Mannerheimin Lastensuojeluliiton Harjavallan osastolle varoja lasten hyvinvoinnin turvaamiseksi ja niinpä 1947   Lottakahvila siirtyi Mannerheimin Lastensuojeluliitolle. Myöhemmin mm. uimakoulua pidettiin Kultakoukun rannassa monien vuosien ajan.

Eräs tapaus on jäänyt mieleeni. Rautatieasemalta soitettiin ja sanottiin, että täällä on kaksi lehmää, joiden määräasemaksi on merkitty Harjavallan asema, mutta kukaan ei ole lehmiä vastassa. Asemamiehet olivat saaneet tehtäväksi sijoittaa lehmät väliaikaisesti meille Uotilaan. Pyydettiin noutamaan lehmät heti asemalta, koska siellä ei ollut lehmille ruokaa eikä hoitajaa. Äiti yritti vastustella, ettei meillä ole niille tilaa, eikä juuri nyt niitä millään ehditä hakea. Ei siinä vastaväitteet auttaneet, määräys oli määräys. Lehmät haettiin ja sijoitettiin omien lehmien rinnalle navettaan. Kun kävin katsomassa lehmiä, tuntuivat ne vähän pelokkailta. Sitä en muista, mihin lehmät lopulta vietiin, kovin montaa päivää ne eivät meillä olleet, kai niille omistaja löydettiin. Tämäkin yksityiskohta osoittaa, että elettiin poikkeuksellista aikaa, jolloin oli sopeuduttava elämään viranomaisten määräysten mukaan.

Ihminen on kekseliäs, kun kaikesta oli pula, keksittiin erilaisia korvikkeita mm. puuttuvien elintarvikkeiden tilalle. Tunnetuin näistä lienee kahvin korvike. Vaikka lapsuudessani koko maassa jaettiin niukkuutta, muistan sen ajan kuitenkin virikkeellisenä ja henkisesti rikastuttavana aikana. Ehkä siinä oppi jo lapsena näkemään elämän erilaisuutta ja kultturieroja. Erityisesti muistan ihmetelleeni sitä, että joulukuusi voitiin ripustaa kattoon. Luonnollisena selityksenä voi olla tilan puute, eikä niinkään tapa. En malta olla lisäämättä vielä erästä viikon kohokohtaa, Markus-sedän lastentuntia. Kaikki lapset kerääntyivät silloin radioiden ääreen ja kuuntelivat tarkkaavaisesti. Markus-sedän opetukset menivät hyvin perille.

Työtä tehtiin lujasti, raskaita sotakorvauksia maksettiin ja vähitellen elämä palautui uomiinsa. Karjalaisväestö sopeutui uusille asuinsijoille, rakensi kotinsa ja sulautui satakuntalaiseen elämänmenoon.

 

Uotilan kivinavetta, rakennettu 1925

Kivirakennusten rakentajat:

Rakennustöiden urakoitsijana aloitti  Juho Levonen Hauvolasta. Rakennustöissä olivat mukana Juho Levosen veljet Yrjö ja Vilho, sekä pojat Esko ja Eero Levonen. Yrjö Levosen vaimo Hilja Levonen oli myös ajoittain tekemässä muurauslaastia, Väinö Haviala aikaisemmin Henriksson ja poikansa Taisto Haviala, Viljo Laiho ja poikansa Aatto Laiho, Juho Palomäki, Toivo Palomäki, Martti Pirttimäki, Arvo Salminen, Toivo Levomaa ja Toivo Laaksonen. Myöhemmin 30 -luvulla Väinö Haviala ja Vilho Levonen alkoivat  urakoimaan omiin nimiinsä saatuaan opin Juho Levoselta ja osa  miehistä lähti heidän  työporukkaansa.  Väinö Haviala tunnettiin myös hyvänä seppänä. Tunsin henkilökohtaisesti kaikki nämä miehet ja muutamien kanssa olen ollut mukana erilaisissa töissäkin. Ainoastaan Viljo Levosta en muista.

Tähän kirjoitukseen olen saanut tietoja Aatto Laiholta ja Esko Levoselta, jotka molemmat ovat olleet jo pikkupoikina isänsä mukana kivirakennuksilla ja muistavat tämän harvinaisen ammattikunnan monet rakennustyömaat, raskaan työn, rakentamisessa käytetyt menetelmät ja valmistuneet komeat rakennukset. Aatto Laiho muistaa erityisesti Kiukaisten Tuumille rakennetun kivimakasiinin, jonka jokainen seinä on isännän toivomuksesta tehty erivärisestä kivestä. Hän oli muurauslaastin kantajana ja kulki joka päivä polkupyörällä Harjavallasta työmaalle. Illalla hän oli niin väsynyt, kun pääsi kotiin, ettei ruoka oikein maittanut. Esko Levonen taas muistaa isänsä Juho Levosen urakoiman Laihian Erkkilän kivinavetan rakentamisen. Muu työporukka  meni yöksi Harjavaltaan,  mutta Esko jäi Juho-isän avuksi (toimi meisselin pitäjänä) illalla lohkomaan  kiviä valmiiksi seuraavaksi päiväksi ja he yöpyivät renkipirtissä. Hän muistaa myös istuneensa taitetun säkkikankaan päällä kivellä pitämässä ja kääntämässä kivipuraa kun isä teki reikiä kiveen. Mm. Kankaan iso kivinavetta on rakennettu lohkokivistä oman kylän miesten voimin vuonna 1925.

Valitettavasti liian myöhään kiinnostuin tästä aiheesta, eikä enää ole elossa varsinaisia ammatin taitajia. He ovat kuitenkin jättäneet itsestään pysyvän merkin meille ja myös tuleville sukupolville.

Koska ihmisen muisti on rajallinen, saattaa tekstissä olla huomautettavaa ja puutteita, mutta mielestäni on hyvä kirjata muistiin ainakin se tieto, mikä vielä on tallella. Kiitokset kaikille avustajille.
 
Simo Uotila  

Simo Uotilan kirjoituksia lehtiin: 

Satakuntalaisesta talonpoikaiskulttuurista 

Simo Uotila 22.5.2005

Mennyttä aikaa muistellen Hauvolassa, Uotilan tilalla 

Uotilan tila on vanha sukutila, joka on ollut samalla suvulla vuodesta 1604 lähtien. Tila on aina siirtynyt sukupolven vaihtuessa isältä pojalle, joten tytär ei ole koskaan perinyt tilaa. Nykyisin tilaa isännöi  sukupolvien ketjussa 12 isäntäpari. Uotilan tila tunnetaan kuitenkin jo vuodesta 1442, jolloin tilaa asumaan tuli raumalainen kalastaja ja  hänen sukunsa piti taloa 5 sukupolven ajan. Kaikki isännät olivat aikanaan lautamiehiä ja kävivät uskottuina miehinä maanjakotoimituksissa aina Tyrväällä asti. Heille tuli kuitenkin taloudellisia ongelmia, vaikka vuonna 1552 saivatkin lisää kalastusoikeuksia Kokemäenjoesta.Heiltä jäivät verot maksamatta 1600-luvun alussa ja näin ollen tilaa kutsuttiin autiotilaksi, kunnes kruunu löysi uuden veronmaksukykyisen isännän. 

Nykyinen Uotilan suku teki ensimmäiset kylvöt keväällä 1604 ja talon kauppakirjat tehtiin vuonna 1605. Talonpito katsotaan kuitenkin virallisesti alkaneeksi jo 1604, koska tilaa käytännössä silloin jo hallittiin. Vuonna 2004 tuli kuluneeksi 400 vuotta siitä, kun Uotilat ovat viljelleet tilaa. Suomen historiassa on tapahtunut monenlaista tämän 400 vuoden aikana. Maa oli Ruotsin vallan alla aina vuoteen 1809 asti ja sitten Venäjän vallan alla ja vuodesta 1917 lähtien Suomi on ollut itsenäinen valtio. Koko ajan on suomalainen talonpoika kuitenkin voinut itsenäisesti viljellä maataan ja hoitaa karjaansa. Talon 400- vuotisjuhlassa kirjailija Pirjo Tuominen  juhlapuheessaan peilasi Uotilan jokaisen sukupolven elämää Suomen historian kulloisiinkin olosuhteisiin. Isäni Niilo Uotilan serkku Emil Eloranta kirjoitti Lalli-lehdessä 40-luvun lopulla Hauvolan  kylän talojen historiasta. Kirjoituksessaan hän kertoo talojen ja niiden asukkaiden vaiheista usean sukupolven ajalta. Siitä käy selville, että Hauvolan kylän kolme taloa, Uotila, Tupi ja Korpi olivat kaikki Kokemäenjoen rannassa vielä 1700 lopulla ja siirrettiin sieltä Mäkitien varteen silloisen metsän reunaan. Varmuudella ei tiedetä, miksi näin tehtiin, mutta on kaksi olettamusta,  joko haluttiin pois jokirannasta kosken pauhun vuoksi ja matkamiesten ainaisten poikkeamisten vuoksi olihan Kokemäenjoki siihen aikaan vielä tärkeä kulkureitti. Toinen, ehkä todennäköisin syy oli tulipalo, sillä tuohon aikaan uskottiin, ettei palaneen talon raunioille rakentaminen tuo talolle ja sen asukkaille onnea. Perimätieto kertoo, että hyvin lyhyellä aikavälillä kaikki kolme taloa siirrettiin rauhallisempaan paikkaan, silloisen metsän reunaan. Ensin siirtyi Uotila, sitten Korpi ja viimeksi Tupi . 

Kokemäenjoki oli Harjavallan kohdalla kuuluisa koskistaan ja kalastaan.  Kosket olivat paikkakunnalle rikkaus, mutta ne aiheuttivat myös paljon harmia ja vaikeuksia. Harjavalta oli  Kokemäen kappeliseurakunta vuodesta 1670, jolloin Harjavaltaan myös saatiin ensimmäinen oma kirkko. Kun harjavaltalaiset hakivat oman kirkon rakentamislupaa ja omaksi kappeliseurakunnaksi erottamista, Kokemäki vaati harjavaltalaisia rakentamaan  kirkon  pohjanpuolelle jokea, koska Kokemäen kirkko on etelänpuolella jokea, jotta kaikilla olisi esteetön pääsy kirkkoon kelirikkoaikanakin. Joki oli syksyin ja keväin todella vaikea ylittää ja hukkumisonnettomuuksia tapahtui paljon. Kaikesta huolimatta harjavaltalaiset rakensivat kirkon eteläpuolelle Kokemäenjokea, nykyisen vanhan kirkon paikalle. Harjavallan seurakunta itsenäistyi vuonna 1868, samalla Harjavallasta tuli itsenäinen kunta. 

Kulkutie joen yli talvisin oli kuitenkin välttämätön, eikä sitä koskista johtuen syntynyt,  jollei sitä rakennettu. Jäätien rakentaminen vaati paljon vaivaa ja työtä. Hauvolan  kylänkin kohdalle, Havinginkosken yläpuolelle saatiin jäätie rakennettua siten, että koko kylän miehet menivät rantajäälle ja sahasivat jäästä palkin, joka oli vähän pidempi kun joen leveys sillä kohdalla. Sahauksen jälkeen he rautakangilla auttoivat palkin kääntymistä virran mukana joen yli.  

Tämä oli päivän työ ja joskus koko työ epäonnistui, jos joen virtaama oli liian suuri ja jääpalkki liian lyhyt, kääntyi palkki liian nopeasti ja katkesi virran voimasta. Näin meni päivän työ hukkaan.

Aina ei osattu arvioida virran voimakkuutta, mitä suurempi virtaus, sitä pidempi palkki piti sahata, että se jäi vinompaan yli joen, eikä virran voima kohdistunut siihen niin kovana. Kun palkinteko onnistui, alkoi palkin yläpuolelle muodostua hyhmää ja jäätä. Jos oli hyvät pakkaset voitiin jo muutaman päivän päästä ajaa hevosella yli joen. 

Vapaista koskista oli ainakin se hyöty, että arvokalaa oli Hauvolassakin yllin kyllin. Kalaa syötiin joka päivä. Tämä oli niin hyvin tiedossa, että palvelusväki jo pestiä tehdessään vaati ettei ruuaksi saanut olla joka päivä kalaa vaan piti saada myös lihaa. Kokemäenjoen rannoilla, koskien partailla vietettiin heinä-elokuussa sunnuntaisin kalapaaleja. Fiskari keitti rantakivillä padassa  siiasta ja perunoista kalakeiton. Keitto tehtiin veteen ja kuoritut perunat pantiin kokonaisina. Keittoa keitettiin kaksi-kolme tuntia, niin että ruodotkin pehmenivät mutta kalat eivät saaneet mennä muhjuksi. Kalapaaleilla käytiin Eurasta asti hevoskyydillä, linjaanirattailla.  

Kokemäenjoen koskissa oli myös myllyjä, mm. Pirilänkoskessa oli 3 myllyä, Suomenkylän mylly meijerin kohdalla, tästä ylöspäin oli Varekselan ja Vinnaren myllyt. Hauvolassa,  Havinginkoskessa Havingin mylly pohjospuolella ja Näyhälän mylly eteläpuolella.

Havinginkoskeen, Hauvolan kylään alettiin rakentaa voimalaitosta 1920. Rakennustyöt olivat jo hyvässä alussa, patoa rakennettiin ja rautatie tuli Näyhälänniemen kautta jo pohjoispuolelle sekä kaksi asuntorakennusta oli rakennettu samoin maa-alueet vedennousua varten pakkolunastettu tulevan voimalaitoksen yläpuolelta. Hanke meni kuitenkin pian vararikkoon ja työt keskeytyivät. Harjavallan voimalaitos rakennettiin aikanaan Pirilänkoskeen, näin saatiin yhdistettyä usean kosken voima yhteen voimalaitokseen ja putouskorkeus on 26,5 m. Voimalaitos valmistui 1939, jolloin vesi nousi ja kosket vaikenivat. Vesi nousi Havinginkosken kodalla 7 metriä, Uotilastakin jäi huomattava määrä peltoa veden alle. Huonoin asia oli se, että kalan nousu lakkasi, vaikka voimalaitokselle rakennettiinkin ns. kalahissi, joka ei koskaan toiminut.  

Havingin, Hauvolan ja Mämminmäen kinkeripiirin muodostivat 7 taloa. Talot pitivät vuosittain vuorollaan  kinkerit. Kinkerien pitojärjestys ja - velvollisuus oli muotoutunut  erikoisesti. Kinkerit eivät siirtyneet seuraavana vuonna välttämättä naapuriin, vaan järjestys oli tehty Pirilässä, Koirakorvessa sijaisevien metsäkappaleiden mukaan. Kun  ihmettelin pikkupoikana, etteivät kinkerit kulje säännönmukaisesti talojen sijainnin mukaan, setäni Juho Uotila sanoi, kun muistat missä järjestyksessä talojen metsäkappaleet ovat, sinun on helppo tietää missä talossa ensi vuonna on kinkerit. Kinkerit kiersivät talosta taloon seuraavasti: Kangas, Horppa, Hammas, Uotila, Tupi, Anttila ja Huttu. Kun Hammas (myöhemmin Tammela ) myi  osan pelloistaan Kankaalle, joutui Kangas pitämään joka toisen Hampaan kinkerivuoroista ja Tammela sai jättää joka toisen vuoron pitämättä. Koko kinkeriväelle ei ollut pakko antaa ruokaa, kahvi riitti, mutta papille ja kanttorille oli annettava ruoka ja kyyti kinkeripaikalle. Usein kuitenkin ruokittiin koko kinkeriväki. Kinkeripiiri tarkoittaa samaa kuin lukulahko. Useimmin puhuttiinkin lukulahkosta. Tämä tuli esille silloin, kun pidettiin erilaisia juhlia ja  tehtiin vieraslistaa, niin usein oli pohjana lukulahko, sitten sukulaiset , ystävät ja tuttavat. Kinkeripäivä ei ollut mikään tavallinen päivä. Se näkyy seuraavassa sanonnassa: Kolme on kovaa päivää vuodessa: kinkeripäivä, sikalahti ja tarhan nosto. 

Yleensä satakuntalainen talonpoika rakensi pihapiirin niin että muodostui umpipiha. Meilläkin on säilynyt umpipiha vaikka rakennukset ovat muuttuneet ajan saatossa. Pihapiiriin rakennettiin asuinrakennus ja sitä vastapäätä navetta. Yleensä oli taloissa myös toinen asuttava rakennus joko pakarirakennus  tai vieras-ja juhlakäyttöön tarkoitettu ns. salirivi. Pakarirakennus oli yleisempi kuin salirivi. Neljäntenä rakennuksena oli vielä talousrakennus, jossa oli päässä hevostalli, keskellä ratas-ja ajokaluvarasto ja toisessa päädyssä luhtiosa. Mm. Tupilla on säilynyt edellä kuvaamani luhti- ja tallirakennus. 1800 luvulla rakennettiin vielä hevostalli erikseen navetasta.  

Luhdissa oli alakerrassa liha-kala-ja jauhopuodit, yläkerrassa oli aittoja, joita käytettiin kesällä palvelusväen asuntona ja talon nuoren väen nukkumapaikkana.

Nuorten seurustelu oli myös helpompaa, kun koko ajan ei oltu vanhempien silmäin alla. Näissä aitoissa säilytettiin myös talon liinavaatteita ja tekstiilejä, siihen aikaan ei asuinrakennuksissa ollut vaatehuoneita eikä komeroita. Oli vain vaatekaappeja, joissa säilytettiin käyttövaatteita.

Meillä Uotilan pihapiirissä salirivi on  vanhin rakennus, rakennettu vuoden 1850 paikkeilla. 

Pihapiiri  rakennettiin neliön muotoon turvallisuuden vuoksi. Jokaisessa rakennusten välisessä kulmauksessa oli portti. Piha-alue oli jaettu riukuaidalla kahtia niin, että navetan edusta muodosti karjapihan ja asuinrakennuksen  puoleinen osa  ihmisten käyttämän nurmikkopihan eli miespihan. Kesällä lehmät tuotiin niityiltä ja metsälaitumilta yöksi pihaan turvaan pedoilta ja muilta vaaroilta, lypsettiin illalla ja aamulla ja vietiin takaisin laidunalueille syömään.  

Tämä karjapiha oli samalla hakotarha. Entisaikoina kun ei ollut vielä kemiallisia lannoitteita, karjanlanta oli arvokasta lannoitusainetta, mutta sitä ei ollut kuitenkaan riittävästi. Lantaa saatiin lisättyä, kun sen sekaan lisättiin kuusen ja männyn havuista hakokirveellä hakattua ns. nappulasontaa. Havut tuotiin talvella metsästä kun kaadettiin puita. Ne hakattiin pieneksi kevään kuluessa aina välitöinä ja levitettiin hakotarhaan.  Tarhannostoksi sanottiin karjanlannan ja hakolannan kääntämistä miesvoimin ”tarikolla”. Nurmikkopiha taas oli hyvä lasten kannalta kun portit olivat kiinni, heillä oli turvattu leikkialue, jossa he viihtyivät ja näin antoivat äidille myös työrauhan. Pihapiirin ulkopuolelle rakennettiin aina sauna ja riihi palovaaran vuoksi  ja vilja-aitta sekä muut tarvittavat rakennukset. 

Meillä täällä Uotilan tilalla on myös museo, jossa on omavaraistalouden ja  hevosaikakauden esineitä. Omavaraistalouden aika tarkoittaa sitä, että kaikki tarvittava, kuten ruoka, vaatteet, tarvikkeet ja työkalut tehtiin kotona. Peltotyöt tehtiin hevosella ja ihmistyöllä ja ne saivat käyttövoimansa (energian) omasta pellosta ja metsästä. Kaupasta ei tarvinnut ostaa muuta kuin suolaa, kahvia ja sokeria, vaikkakin makeutusaineena voitiin myös käyttää kotona tehtyä siirappia. Omavaraistalouden aikaa elettiin  maatiloilla vielä 1920 luvulle asti sen jälkeen tuli kauppaan jo monia tarvikkeita ja tuotteita, jotka oli totuttu tekemään kotona.20-ja 30- luku oli talouden kannalta vaikeaa, mutta tavaraa oli jo kaupoissa, jos vaan oli rahaa, millä maksaa. Monet työt olivat kuitenkin niin aikaaviepiä, että oli edullisempaa ostaa valmiit tuotteet kuin tehdä itse kotona. Sodan jälkeen palattiin omavaraistalouteen muutamiksi vuosiksi kun kaikesta oli pulaa. Olen itsekin ollut mukana tekemässä perunajauhoja, pellavia loukuttamassa, teurastuksessa ja makkaroita tekemässä, lampaita kerimässä, saippuaa keittämässä ja parihevosilla peltoa äestämässä.  Minulla onkin omakohtaisista kokemuksista hyötyä esitellessäni museon esineitä ja niiden käyttöä. Esineet on ryhmitely käyttötarkoituksen mukaiseen järjestykseen. Käsitykseni mukaan meillä on museossa kaikki esineet, mitkä tarvittiin maatilalla elettäessä omavaraistalouden aikaa. 

Niin kuin tästä kaikesta voidaan päätellä, elämä oli entisaikoina ja vielä 1940 ja -50 täysin erilaista  kuin tänä päivänä. Joskus tulee mieleen, onko muutos joiltain osin ollut liiankin nopeaa. 1900 luvulla muutos oli sadassa vuodessa  voimakkainta kuin koskaan ja jatkuu yhtä voimakkaana edelleen. Teknologian kehitys muuttaa myös ihmistä, vaikka emme itse sitä huomaisikaan. Entisaikoina työt oli tehtävä ajallaan ja varauduttava  kylmään pitkään talveen. Jokaisen ruokakunnan oli varattava elintarvikkeet  talven varalle ja seuraavaan satoon asti paitsi ihmisille  myös eläimille. Myös polttopuut ja tarvepuut oli varattava jo edellisenä talvena, niin että ne voitiin pilkkoa  ja sahata kuivumaan keväällä. Täällä pohjoisessa voimakkaat vuodenaikojen vaihtelut ovat koulinneet ihmiset kantamaan vastuun itsestään ja perheestään. Vuoden kierto sääteli ihmisen elämää paljon voimakkaammin kun tänä päivänä.

Simo Uotila: kirjoitus äidistäni  

TAIMI RAKEL UOTILA 

Taimi oli Olga ja Juho Tammelan   lapsista nuorin.  Hän syntyi  9.3. 1904 Kiukaisten  Paneliassa Saarenmaan kylässä Tammelan tilalla. Koulunkäynnin hän aloitti Panelian Hiukon koulussa. Kun Tammelat muuttivat 1916 Harjavaltaan,  Taimi jatkoi koulunkäyntiään Harjavallan Pirkkalan koulussa.  Olga ja Juho Tammelan mukana muuttivat vielä kotona olevat  lapset: Lauri, Anna ja Taimi.  Anna solmi avioliiton jo vuonna 1919 Arvo Kankaan kanssa ja Lauri lähti puutarha-alan kouluun ja sen jälkeen perusti puutarhatilan  Antrean Kalalammelle. Taimi jäi yksin kotiin isän ja äidin kanssa. 

Taimi kävi Länsi -Suomen kansanopiston 1921-22  ja Tampereen talouskoulun vuonna 1926. Hä oli  opinhaluinen  ja haaveili lapsena vanhainkodin johtajan ammatista. Jäätyään ainoana lapsista kotiin, Taimi teki pääasiassa niin sanottuja ulkotöitä, oikeastaan miesten töitä: niitti viljaa, korjasi heiniä oli yleensä pellolla seipäästä kuormaan nostamassa, tähän hänellä oli tarpeeksi voimaa.

Olga-äiti kuoli vuonna 1934. Äidin kuoleman jälkeen Taimi joutui enemmän keskittymään myös ruuanlaittoon.  Entisaikoina oli tapana ulkotöissä oltaessa kun ollaan kaukana kotoa ja evästä on mukana, että kaikki juovat samasta juoma-astiasta. Siihen aikaan juotiin leilistä tai kiulusta. Taimi  kertoi piimän juonnin olleen hänelle vaikeaa huulipartaisen miehen jälkeen, koska parran jälki näkyi siinä piimässä ja usein hän yritti valita vuoronsa niin, ettei tarvinnut juoda parrakkaan miehen jälkeen.

Olen monta kertaa ajatellut Taimin työtä ja elämää kotona ja olen todennut tämän olevan hyvää koulua tulevaa talon emännän ja myös isännän työtä ajatellen. 

Taimi seurusteli Niilo Uotilan kassa  9 vuotta.  Tuskin seurustelussa oli kiihkeää rakkautta alussakaan, avioliiton solmimisen ehdoista päätellen,  tuntuu kyseessä olevan enemmänkin järkiavioliitto.  Vaikka Niilo omisti Uotilan talon vuodesta 1928   ja emännän paikka oli käytännössä vapaa,Taimi saneli ankarat ehdot Uotilaan emännäksi tulostaan.  Uotilassa  eli vanhaisäntä Juho ja isäni Niilon veljet Juho ja  Villehard sekä sisar Aina. Taimin ehdot olivat: talon vanhan isännän pitää ensin kuolla ja isäni sisarusten tulee mennä naimisiin ja muuttaa  pois kotoa. Vanha isäntä Juho kuoli 88 – vuotiaana, vuonna 1937 , Aina ja Juho olivat kihloissa,  Villehard oli ostanut talon Köyliöstä ja muuttanut sinne. Nyt näytti jo paljon paremmalta ja Taimi suostui solmimaan avioliiton Niilo Uotilan kanssa 1938.

Taimi  muutti Uotilaan, pian sen jälkeen Juho ja Aina purkivat kihlauksensa,”Ville” sairastui, myi talonsa Köyliöstä ja tuli takaisin Uotilaan. Kaikki muu oli jälleen ennallaan, paitsi vanha isäntä ei palannut. Ville kuoli kuitenkin jo 1943, Juhon kanssa meni koko ajan  hyvin, Ainan kanssa oli aluksi vaikeaa, mutta myöhemmin  meni hyvin, kun alun vaikeudet oli unohdettu.  

Lapsia syntyi 4 poikaa, Simo 1939, Markku 1940, Mikko 1941 ja Erkki 1943. Liisaa odotettiin, koska äiti tiesi, ettei miniöitä voi komentaa, mutta omaa tytärtä olisi voinut. Nuorin poika Erkki kuoli alle vuoden ikäisenä 1943. Erkin kuolema oli äidille kova paikka. Muistan, kun hän pesi  ja silitti vauvanvaatteita, hän itki jatkuvasti ja tämä oli meille muille lapsille vaikeaa. 

Isä sairastui ja  kuoli syöpään  maaliskuun 31 päivä vuonna 1946. Isä oli sairaalahoidossa viimeksi Helsingin Diakonissalaitoksessa. Lääkärit tiesivät taudin parantumattomaksi ja lähettivät kotihoitoon määräten   kontrollikäynnin vasta 30.3.1946, joka oli kuolinpäivää edeltävä päivä. Lääkärit tiesivät aika tarkkaan jäljellä olevan elinajan, mutta samalla pitivät toivoa yllä potilaassa.

Äidille jäi huollettavaksi 3  poikaa, joista vanhimpana minä aloitin koulun saman vuoden syksyllä, Markku oli vuoden nuorempi ja Mikko vasta 4 vuotias.                   

Talon hoitaminen oli aluksi vaikeaa, koska siihen aikaan tarvittiin talossa paljon työväkeä. Meillä oli tavallisesti 3 naista ja 3 miestä töissä Äiti kääntyi ensin sisarenpojan  Lauri Mäntylän puoleen ja pyysi häntä johtamaan töitä. Tämän jälkeen meillä oli useita työnjohtajia vaihtelevalla menestyksellä. Vaikeutena oli usein, etteivät  nämä nuoremmat, koulutuksen saaneet työnjohtajat saaneet otetta  kauan meidän talossa olleisiin, vanhempiin työmiehiin. Tämän lisäksi oli vielä sodan jälkeen karjalaisen siirtoväen  asuttamisen tuomat asiat, jotka olisivat olleet paremmin isännän  asioita kuin leskiemännän. Uotilassa asui sodan jälkeen yhtä aikaa 4 vuokralaisperhettä usean vuoden aikana vuokralautakunnan määräämänä. Vuokralaisten suuri määrä ei suinkaan helpottanut äidin elämää, mutta antoi kuitenkin oman lisänsä tänä vaikeana aikana. Meillä ei kuitenkaan koskaan riidelty asumaan sijoitettujen karjalaisten kanssa. 

Äiti oli tarmokas ihminen. Hän aloitti mm. tiiliputkisalaojituksen  vuonna 1949. Tämä on erikoista kun monet isännätkään eivät vielä siihen aikaan arvostaneet salaojitusta. Siihen aikaan salaojat luotiin käsin ja sattui olemaan kovin kuiva kesä, joten maa oli kuivaa ja kovaa. Äiti joutuikin melkein päivittäin  käymään neuvotteluja kaivajien kanssa palkan korottamisesta, tämä ei kuitenkaan lannistanut häntä vaan työ jatkui seuraavinakin vuosina.  Samalla hän oli innokas kohentamaan rakennuksia ja muutenkin paikat piti olla kunnossa. Äiti oli Lotta ja sota-aikana Harjavallan muonituspäällikkö, tämä tiesi kaiken oman huolehtimisen lisäksi työtä ja vastuuta.

Yhteiskunnalliset asiat kiinnostivat jonkin verran, hän oli luottamustehtävissä Harjavallan nuorisoseurassa, Harjavallan Osuuspankissa   ja toimi Havingin koulun taloudenhoitajana. 

Äiti luopui talonpidosta 1965,  jolloin talo jaettiin Simon ja Markun kesken niin, että molemmille muodostettiin oma tila, mutta osa rakennuksista ja kalliimmat koneet jäivät yhteiseksi.  Mikolle ostettiin jo  1962  Kiikalasta talo, johon hän asettui asumaan, näin ennakoitiin jo tulevaa sukupolvenvaihdosta.

Äiti ei halunnut syytinkiläiseksi, vaan hänelle rakennettiin talo Kokemäenjoen rantaan 1966. Omassa talossaan hän tunsi kuitenkin yksinäisyyttä, eikä viihtynyt toimettomana. Hänen elämänsä sai kuitenkin mielekkyyttä ja tyydytystä siitä, kun  hän kävi hoitamassa  minun ja Toinin lapsia, oli elämää ympärillä niin kun hän sanoi.  Äiti oli kova työihminen eikä tahtonut tai voinut luopua vanhanakaan työnteosta, työ oli hänelle elämän suola. 

Jaakko Tammela, Brasilian serkku, tuli Suomeen ensi kerran 1970. Hän tuli äidin luokse asumaan ja siitä käsin kävi sukuloimassa muiden luona. Silloin oli juhannusviikon alku ja äiti ajatteli, että kun hänelle nyt tuli miesvieras, pannaan hänet heti töihin ja käski Jaakon niittämään tienvarsiheinää. Minä menin käymään siellä ja nähdessäni tilanteen,kauhistuin, kun vieras oli sentään Brasiliasta asti ja juuri matkustanut pitkän matkan. Minä otin viikatteen Jaakolta ja niitin heinät. Jaakko sanoi niittäneensä ensi kertaa,  mutta ei voinut kieltäytyä kun täti käski.

Äiti oli enemmän pessimisti kuin optimisti, mutta kyllä hän löysi hyviäkin puolia jopa hyvinkin aroista ja vaikeista asioista. Tässä yksi esimerkki: Hän sanoi joskus: ”Taisi olla hyväkin kun se Niilo kuoli varhain, jos hän olisi elänyt, ei tiedä kuinka paljon lapsia olisi siunaantunut.” Muistan, kuinka äitiä joutui usein lohduttamaan ja kannustamaan, jos hän näki asiat liian huonossa valossa. 

Minä menin naimisiin 1965 Toini Riihimäen kanssa. Meille syntyi 3 lasta: Tuula, Jarmo ja Matti.  Lastenlapsia on 7: Tuulalla 2, Jarmolla 2  ja Matilla 3. 

Äiti antoi meille pojille paljon vapauksia, tästä syystä jotkut pitivät meitä kurittomina kakaroina. Voi olla, että näin oli, mutta äiti oli kuitenkin auktoriteetti, jota me tottelimme sillon kun hän tarttui asiaan. Sodan jälkeen lastenkin leikit olivat vähän raisumpia kun tänä päivänä, tuskin me kuitenkaan paljon poikkesimme muista sen ajan lapsista ja nuorista. Me saimme kokea olevamme  kristillisen kodin lapsia ja tämä vaikutti  meidän arvoihimme ja  heijastui myös meidän käytökseemme, vaikkeivat muut  sitä ehkä huomanneet.

Äiti halusi antaa meille pojille myös erikoisia elämyksiä, yksi oli matka Olympiakisoihin Helsinkiin vuonna 1952. Matka tehtiin Kankaan autolla Teuvon  toimiessa kuljettajana. Tämä matka on jäänyt mieleen ja osoittaa, kuinka tärkeänä äiti piti näitä kisoja Suomelle ja että me lapset saataisiin siitä ikimuistoinen kokemus. Äiti oli tietysti osallistunut omalta osaltaan kansalaiskeräykseen, jolla mahdollistettiin kisojen järjestäminen Suomessa.

Äiti piti yhteyttä kaikkiin sisaruksiinsa ja heidän kuoltuaankin vielä ainakin johonkin heidän lapsistaan. Vaikka äidin veli Kasper Tammela perheineen asui Parkanossa asti, äiti piti yhteyttä erityisesti Kaperin vaimoon Sylvia Tammelaan,  heitä luultiinkin usein sisaruksiksi. Hän oli vieraanvarainen ja halusi pitää yhteyksiä naapureihin ja jopa kansanopistoaikaisiin ystäviin.          

Meillä oli usein vieraita ja me kävimme  vastavierailuilla. Äidille olivat ihmissuhteet tärkeitä.  

Äiti oli uskovainen ihminen. Työtä tehdessään hän  usein hyräili virrensäkeitä. Nukkumaan mennessään hän rukoili aina iltarukouksen polvillaan  sängyssä. Tämä teki meihin lapsiin aina suuren vaikutuksen. Me nukuimme kaikki kolme poikaa ja äiti parivuoteissa, joista toinen sänky vapautui isän poismenon vuoksi. Meistä lapsista tuntui turvallisemmalta nukkua äidin kanssa samassa sängyssä. Tässä oli hyvä seurata äidin käyttäytymistä. Hän ei koskaan  tuputtanut uskoaan mutta esimerkin voima oli se vaikuttava tekijä, joka kosketti meitä. Millään muulla tavalla hän ei korostanut uskoaan  Tämä oli hänelle kodin perintöä, jossa korostui Länsi- Suomen rukoilevaisten nöyrä rukous Vapahtajansa kasvojen alla.                 

Äiti kuoli 89 vuoden ikäisenä Harjavallan terveyskeskuksen vuodeosastolla 8. 6. 1993. 

Dvd myynnissä KodinOnnelan myymälässä ja verkkokaupassa

Kiitos Simolle ja Toinille. Lukijamme pääsevät näiden kertomusten myötä elävästi mukaan Harjavaltalaisen sukutilan elämään  -Anna-Leena

MERIRETKI OURAAN

17072010

Meriretki aurinkoisessa ja helteisessä säässä Merikarvian Krookan satamasta Ouran saaristoon poikien  ja Harjavallan vieraidemme kanssa. Kiitokset tämän retken myötä Simolle ja Toinille monesta asiasta, joissa ollette olleet hengessä mukana. Kiva katsoa myös tuomanne Nuutipukki -elokuva, joka kertoo nuutipukkiperinteestä Harjavallan Hauvolassa.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Luotsi

Luotsitupa

Näkymiä luotsituvan yläkerrasta

Purjehtija Ouran saaristossa

Anna-Leena

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

M A A K A L A

Maakalan kylän ja tilan historia

Lempäälän kivi- ja rautakautinen asutus keskittyi tiiviisti pitäjää halkovan vesistöjen rantamille.
Myöhemmin samoille seuduille muodostuivat myös historiallisen ajan asutusalueet, jossa vesistöjen
alavat ranta-alueet olivat sopivia ensimmäisiksi pelloiksi. Maakalan tilan sijainti matalalla
harjanteella Hiidenvuolteen länsirannalla sopii hyvin historiallisen ja esihistoriallisen ajan
asutuksen reunaehtoihin. Maakalan maisema muodostuukin rannalla olevasta matalasta harjanteesta
ja sen länsipuolella olevasta alavasta notkelmasta. Harjanteen pohjoispäässä on selkeäpiirteinen
kalliokumpare, joka nousee noin 5 metriä harjannetta korkeammalle. Nykyisin paikalla on
Kumpulan asuintontti. On hyvin oletettavaa, että Maakalan harjanne on ollut saari tai niemi
aikaisemmin. Maanmuokkauksen kannalta Maakalan parhaimmat ja vanhimmat pellot raivattiin
harjanteen päälle. Nykyisin länsipuolella oleva ja pusikoituva peltonotkelma säilyi niittynä aina
1900-luvulle saakka. Vanha Maakalan pelloista käytetty termi ruoppamaa kuvaa hyvin notkelman
peltoja.
Lempäälän Maakalan kylä kuului Tolvilan kolmannekseen/jakokuntaan, johon kuului 1540-luvulla
11 kylää. Maakalan tila mainitaan 1540-luvun maakirjoissa, joka on usein ensimmäinen tiloja
koskeva säilynyt yhtenäinen lähde. Tällöin Maakalan kylässä oli kolme taloa, Maaka (Maakala),
Sulko ja toinen Sulko, joista viimeinen häviää luetteloista jo vuonna 1568. Jäljelle jääneiden
Maakan ja Sulkon tilojen isäntinä olivat Olavi Maaka ja Olavi Sulko. Vuosisadan loppua kohden
kylän taloluku laskee yhteen. Tällöin Maakan tilan isännäksi on merkitty Olavi Sulko, joka
tarkoittanee Maakan ja Sulkon tilojen yhdistämistä. Talomäärän perusteella voidaan olettaa
Maakalan kylän syntyneen jo keskiajan puolella. Toinen uuden ajan alun lähteistä kerätty Suomen
asutus 1560-luvulla –teos ei tunne Maakalaa. Toisaalta on mahdollista, että Maakalan talot on
laskettu läheisen Lempoisten kylän taloihin. Lempoisten kylän perään on sulkuihin merkitty nimi
”Maukala”. Tähän aikaan Lempoisten kylä oli pitäjän suurimpia, ja siellä oli 11 taloa.
1500-luvun lopulla Maakalan kylän talojen määrä laski nollaan, mikä tarkoittanee verotuksellista
autioitumista, ei asutuksellista. Yleisesti ottaen pitäjän tilojen ja niiden omistamien hevosten määrät
laskivat 1500-luvun lopulla. Tämä oli seurausta Ruotsin alkavan suurvalta-ajan lukuisista sodista,
jotka nielivät pohjattomasti miehiä ja hevosia Euroopan eri taistelupaikoille. Seuraavan vuosisadan
alussa Maakalan kylässä oli jälleen kaksi taloa, jotka esiintyvät luettelossa 1630-luvulle saakka.
Sodista johtuva autioituminen kiihtyi jälleen 1630-luvulla, jolloin Maakalan kylän taloluku supistui
jälleen yhteen. Autioitunut toinen talo näkyi luetteloissa 1660-luvulle saakka, jonka jälkeen se
oletettavasti yhdistettiin johonkin toiseen taloon. Toinen Maakalan kylää ja sen yksinäistaloa
Maakalaa koskenut autioituminen tapahtui suurten kuolonvuosien 1696-97 aikaan. Tällöin
Maakalan tila jäi asumattomaksi. Uusi isäntä, pitäjänapulainen Laurentius Alcenius merkittiin
omistajaksi vuonna 1700. Alcenius valittiin Lempäälän kappalaiseksi vuonna 1722 ja hän luopui
Maakalan tilasta seuraavana vuonna.

4.1 Maakalan maisema 1780-luvulla
Ensimmäiset kylän maisemaa kuvaavat kartat ovat 1700-luvulta. Ruotsinvallan lopulla Maakala
näkyy kahdessa kartassa. Ensimmäinen on isojakokartta, jonka laati G. Barck vuonna 1782. Isojako
Lempoisten jakokunnassa, johon kuuluivat Lemponen, Lietsalo, Maakala, Miemola ja Peuraus,
saatiin päätökseen vuonna 1796. Kartassa näkyy hyvin 1780-luvun maisema. Nykymaisemaan
peilattuna suurin muutos on tapahtunut rannan suhteen. Isonjaon aikaan Hiidenvuolteen vesi oli
nykyistä korkeammalla, jolloin Maakalan tontti sijaitsi hyvin lähellä rantaa. Tontti oli nykyistä
huomattavasti pienempi ja sijaitsi nykyisten asuinrakennuksen (2) ja liiterin (5) lähellä. Pelloksi oli
tähän aikaan raivattu kaikki harjanteen päällä oleva sopiva maaperä. Nykyinen pihapiiri olikin
pääosin peltoa, ainoastaan asuintontti ja Kumpulan alla oleva mäki olivat viljelystä vapaat.
Eteläpuolella oleva pelto oli lähes kiinni rannassa ja noudatti myös matalan harjanteen lakea.
Peltojen länsipuolella oli kapea niittyalue, ja itse notkelma oli vedenpinnan korkeudesta johtuen
kosteikkona tai suona.

Kartta (Lisätään kuva myöhemmin)

Maakalan maisema vuonna 1782. keltainen ja
ruskeankeltainen ovat peltoa ja värit viittaavat
kaksivuoroviljelyyn. Punainen rasteri on Maakalan
asuintontti, joka sijoittuu nykyisten asuinrakennusten väliin.
Sininen on vesistöä ja punainen viiva kuvaa nykyistä
rantaviivaa. Tummanvihreä on niittyä ja vaaleanvihreä viittaa
notkelmaan, joka oli lähinnä kosteikkoa tai suota. Nykyisen
Kumpulan mäkinen asuinpaikka näkyy hyvin valkoisena
alueena. Väritetyn kartan pohjakarttana on käytetty G.
Barckin tekemää isojakokarttaa.
Kartta: Kuninkaan kartasto Suomesta 1776-1805. Kartassa
näkyy Lempäälän 1780-luvun maisemaa. Kartan yläreunassa
ovat Lempäälän kirkko ja Lempoisten kylä. Hiidenvuolteen
rannoilla aukeaa peltojen ja niittyjen muodostama maisema.
Punaisella on merkitty asutus, josta hyvin näkyy niiden
asema maisemassa. Maakalan (Hackola) lisäksi kartalla
näkyvät Vaihmala, Miemola ja Ihama. Kartta on tarkoitettu
sodankäynnin tarpeisiin ja sen alkuperäinen mittakaava oli
1:40 000. Karttaa varten tehtiin mittauksia, mutta hyväksi
käytettiin myös muita karttoja. Kartassa Maakala on
kääntynyt Hackolaksi. Mahdollisesti kysymyksessä on
kirjoitusvirhe. Sinänsä maaston suuret linjat ovat oikein.
Maakalan kylä on harjanteella, jolla näkyy myös
vaaleankeltaisella merkittyä peltoa. Niityt on merkitty
vihreällä ja Maakalan lounaispuolella oleva harmaa viittaa
suoalueeseen. Vesistöön merkityt pisteet viittaavat
talviteihin.
Vuonna 1873 valmistuneen Lempoisten kanavan rakennustyöt aloitettiin hätäaputöinä joulukuussa
1865. Suuri osa työväestä oli ulkopaikkakuntalaisia. Tämä merkitsi lähiseudun taloille
majoitusvelvollisuutta, jolla pyrittiin tasamaan rasitusta. Maakalan kohdalla se tarkoitti 15 miehen
majoittamista. Kumpulan rakentaminen saattaa liittyä tähän tapahtumaan.

4.2 Maakalan maisema 1910-luvulla.
Isonjaon täydennys eli uusjako aloitettiin Lempoisten
jakokunnassa 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.
Jakokartta saatiin valmiiksi 1915, ja se vahvistettiin 1916.
Jaossa Maakalan maat tulivat viiteen lohkoon. Kotopalstan
lisäksi tilalla oli yksi Savijärven niitty, yksi Vettenmaan ja
kaksi Savijärven metsäpalstaa. Oheiseen karttaan on merkitty
Maakalan kylän/tilan kyläalue/kotopalsta. Karttaan on
merkitty punaisella rakennetut alueet. Harjanteella olevien
Kumpulan ja Maakalan rakennuskanta olivat nykyisellä
paikalla. Maakala oli edelleen jakamaton tila, eli Kumpulan
tonttia ei ollut vielä erotettu tilasta. Edelliseen karttaan (1782)
verrattuna Maakalan asuintontti oli laajentunut. Tilakeskuksen
eteläpuolella pellon laidalla oleva punainen täplä viittaa
talousrakennukseen, mahdollisesti riiheen, joka on purettu
myöhemmin. Keltaisella ja vihreällä karttaan on merkitty
pellot ja niityt. Edelliseen kartan niityt oli nyt raivattu pelloksi
ja notkelman kosteikko oli muuttunut niityksi. Kartassa näkyy
hyvin peltojen keskittyminen harjanteelle, tilakeskuksen ympärille ja eteläpuolelle. Yksi
pellonraivaukseen liittyvä tekijä oli Kuokkalan kosken perkaus 1850-luvulla, joka paransi veden
virtausta, jolloin kosken yläpuoliselle rannoille tuli runsaasti vesijättömaita. Maakalan kohdalla
notkelma kuivui ja Hiidenvuolteen ranta siirtyi rakennusten nurkalta useita kymmeniä metrejä,
jolloin syntyi uutta niittyä. Maakalan kylätiet suuntautuivat kohti Lempoisten ja Miemolan kyliä.
Ne myös noudattavat vanhaa linjausta, jossa kulkureitit sijoittuivat peltojen reunoille tai väleihin.
Maakalan tapauksessa 1900-luvun alun kylätiet sijoittuvat 1780-luvun niityn ja kosteikon rajalle.
Nykymaisemaan verrattuna suuri muutos onkin tapahtunut juuri tielinjoissa, joiden linjaus muuttui
nykyiseen asuun 1910/20-luvulla. Maakalan pohjoispuolelle 1870-luvulla rakennettu kanava tuli
Lempoisten Sulkolan tilan maille.

4.3 Kumpulan erottaminen vuonna 1918.
Oskar ja Amanda Maakala myivät tilan pojalleen Väinö Maakalalle vuonna 1916 tehdyllä
kauppakirjalla. Kauppahinta oli 20 000 mk ja lisäksi oli eläke- ja muita ehtoja. Seuraavan vuoden
joulukuussa Väinö Maakala myi tilan edelleen kylmäkoskelaiselle Väinö Uotilalle 175 000 markan
hinnasta. Samalla siirtyivät sovitut eläkeasiat Uotilan maksettavaksi. Kesällä 1918 Maakalan tilasta
erotettiin Kumpula-niminen lohkotila Väinö Maakalalle. Kumpulan lohkotilan koko oli 1,91
hehtaaria, josta 1,83 oli peltoa. Voidaan olettaa, että Kumpula lohkottiin asuin/eläkemökiksi Väinö
Maakalalle tai hänen vanhemmilleen.

4.4 Maakalan 1920/30-luvun muutokset
Tilan omistajaksi tuli vuonna 1922 Tampereen kauppahallin lihakauppias K.A.Rantanen. Hänen
aikanaan maataloutta jatkettiin, joskin Maakalan rakennuskanta koki suuria muutoksia.
Rakennuksia purettiin ja tilalle tuli ajan tyylin mukainen rakennusten ja puutarhan muodostama
kokonaisuus. Maakala muuttui tällöin porvarillisempaan ja ehkä myös huvilamaisempaan suuntaan.
Paikka oli sinänsä sopiva, Tampereelta pääsi joustavasti tilalle, joko laivalla tai junalla. Pääasiassa
1920-luvun aikana rakennettiin uusi päärakennus ja toinen asuinrakennus palvelusväen käyttöön.
Navetassa riitti vanhan rakenteen uudistaminen. Rantanen oli kiinnostunut myös puutarhanhoidosta.
Vanha maatalouden pihapiiri oli ollut varsin avoin ja pelloksi oli hyödynnetty kaikki viljelyyn
sopiva ala. Rantasen aikana päärakennuksen pohjoispuolelle istutettiin laaja omenapuita ja
marjapensaita kasvava hyötypuutarha, jota suojasi länsi- ja pohjoispuolelta kuusiaita. Pihaan
istutettiin erilaisia lehti- ja havupuita, joista nykypäiviin ovat säilyneet mm. itäpuolen kookkaat
hopeapajut ja eteläpuolen kaksi poppelia. Julkisivun kuistin edustalla pihatie muodosti lenkin, jonka
keskellä oli lipputanko. Kasvihuoneita rakennettiin kaksi, ja niiden yhteinen pinta-ala oli noin 200
neliömetriä. Sotien jälkeen Maakala ja siitä vuonna 1918 erotettu Kumpulan pientila olivat
yhteisviljelyssä. Omistajat eivät asuneet tilalla, vaan sitä hoiti tilanhoitaja. K.A. Rantasen jälkeen
perikunta käytti Maakalaa vapaa-ajan asuntona.

4.5 Maiseman muutokset ja säilyneisyys 1900-luvun loppupuolella
Lempoisten kylän eli Lempäälän kirkonkylän merkitys lisääntyi 1870-luvulla, jolloin kylän maille
tuli Lempoisten kanava ja Hämeenlinna-Tampere -radan asema. Agraarimaisema alkoi hitaasti
muuttua nykyiseksi Lempäälän kunnan keskustaksi. Maakalan ympäristö alkoi muuttua hitaasti
vasta sotien jälkeen. Länsipuolella olleen Sulkolan tilakeskuksen pelloille tuli vähitellen
omakotiasutusta, ja rakentaminen on jatkunut nykypäiviin saakka. Nykyisin yhtenäisen taajaman
raja kulkee Maakalan Lempoisten rajassa. Asutuksen lisäksi näkyviä muutoksia Maakalaa
rajaavassa maisemassa 1960-70-luvulla olivat Turuntie, suurjännitelinja ja Lempäälän kanavan
kunnostus. Toisaalta Maakalan ja sen eteläpuolelle suuntautuvan Hiidenvuolteen rantojen
agraarimaisema on säilynyt suurelta osin rakentamattomana. Maakalan maisemassa muutokset
olivat pieniä. Tilakeskuksen eteläpuolelta on lohkottu kaksi pientä mökkitonttia, Leppinokka
vuonna 1954 ja Kiuruniitty vuonna 1978. Mökkitonttien rakennuskanta on lohkomisen ajalta ja niitä
suojaa kasvillisuus, mm. Leppinokan rajalla on komea kuusiaita.
Tunnettu tamperelainen auto- ja hevosalan yrittäjä Pekka Mäkinen osti Maakalan tilan Rantasen
perikunnalta vuonna 1970. Mäkinen oli erityisen tunnettu kuorma-autoista ja hevosista. Maakalan
tila ostettiin juuri hevostoimintaa silmälläpitäen. Hevostila toi mukanaan myös muutoksia
rakennuksiin. Uutta rakennuskantaa ei kuitenkaan tarvittu. Entinen navetta muutettiin talliksi ja
sinne rakennettiin aikansa uutuudet, koneellinen ilmastointi ja ilmalämmitys. Sama muutos tapahtui
autotallin ja kuivurin kohdalla. Päärakennuksen vieressä ollut puutarha katosi vähitellen
hevosaitauksen alle. Pihan tiejärjestelyt muuttuivat, kun pääkuistin edessä ollut lenkki purettiin ja
korvattiin päätykuistille menevällä linjauksella. Uutta pihapiirissä olivat suuret hevosaitaukset
päärakennuksen pohjois-, itä- ja eteläpuolella. Maakalan tila toimi viljely- ja hevostoiminnan lisäksi
myös Mäkisen asuntona. Oman ilmeensä pihaan toivat myös lukuisat autot ja autojen osat, joita
säilytettiin pihapiirissä. Yrittäjän kiireet edistivät rakennuskannan säilymistä. Rakennuksiin tehtiin
varsin vähän ulkoasua muuttavia korjauksia. Rakennusten ulkoasu onkin materiaalien ja
yksityiskohtien osalta säilynyt harvinaisen hyvin. Mäkisen aikana muutokset kohdistuivat
pääasiassa talousrakennusten sisätilojen korjaamiseen hevoskäyttöön Asuinrakennusten
sisäremontista vastasi sisustusarkkitehti Meiri Pirhonen.

5. Arvot
Maakalan kylän muodostavalla Maakalan kantatalolla, tontilla ja vanhoilla pelloilla on merkittävä
asutushistoria. Kokonaisuuteen kuuluu kiinteästi myös Kumpulan lohkotila. Maakalan ja Kumpulan
rakennuskanta ja avoin pelto- ja vesistömiljöö muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, joka jatkuu
etelään Hiidenvuolteen maisemallisesti arvokkaana alueena. Rakennukset ovat maisemallisesti
keskeisellä paikalla Lempäälänn kanavan ja Hiidenvuolteen rannalla.

5.1 Perustelut
Maisemahistoria
Historiallisesti Maakalan kylä muodosti oman, selkeästi rajautuvan kokonaisuuden Lempoisten
kylän sisällä. Maakalan alue rajoittui lännessä Lempoisten Sulkolan tilan maihin, selkeänä rajana
tilojen välillä oli alava notkelma, joka keskiajalla ja myöhemminkin oli kosteikkona. Eteläpuolella
olivat Lempoisten Nikkilän ja Antilan tilojen maita. Kylä/talo sijaitsi matalalla harjanteella, jota
ympäröivät pellot ja itäpuolella Hiidenvuolteen vesistö. Tämä kylämaisema on suhteellisen hyvin
säilynyt, rakennukset ovat harjanteella ja pellot ovat säilyneet avoimina ja rakentamattomina.
Maakalan tilakeskuksen rantamaisema näkyy Hiidenvuolteen ylittävälle Valkeakoskentielle.
Vanhan Turuntien tienvarsimaisemat Maakalan länsipuolella ovat metsittyneet ja rehevöityneet ja
näkymä peltoaukeille on katkennut. Maakalan peltomaidenn keskiosaa hallitsee 1960-luvulla
rakennettu valtakunnallinen suurjännitelinja.
Vesistön varrella oleva Maakalan tila ja pellot ovat osa Hiidenvuolteen kulttuurimaisemaa, joka on
merkitty Pirkanmaan kulttuurihistorialliset kohteet –kirjassa maisemakokonaisuudeksi.
Maisemakokonaisuus muodostuu kapeasta Hiidenvuolteesta, jota reunustavat rantaan sijoittuvat
rinnepellot ja vanhat maatilat. Lempäälän esihistoriallinen ja historiallinen asutus keskittyi
mutkittelevan ja kapean vesistön, Pyhäjärvi –Kuokkalan koski – Ahtialanjärvi – Hiidenvuolle,
rannalle. Maakalan kylän/talon paikka viittaa myös varhaiseen agraarikulttuuriin.
Asutushistoria
Maakalan kylässä oli 1540-luvulla jo kolme taloa, joten kylän muodostuminen on tapahtunut jo
keskiajan puolella. Talojen autioitumisen ja yhdistämisen seurauksena Maakalan kylä supistui
yksinäistaloksi 1660-luvulla. Nykyinen Maakalan kantatalon asuintontti on samalla paikalla kuin
ensimmäisessä vuonna 1782 tehdyssä kartassa. Tällöin vedenpinta oli korkeammalla, ja tontti
sijaitsi aivan vesistön äärellä. Pihapiirin laidalla oleva Kumpula on rakennettu 1800-luvun
loppupuolella ja se lohkottiin eläketontiksi vuonna 1918.
Rakennushistoria
Maakalan kylän vanhin säilynyt rakenne, jos pellot lasketaan pois, on Kumpulan asuinrakennus,
joka on 1800-luvun loppupuolelta. Maakalan tilan rakennuskanta on keskeisiltä osin 1920-luvulta,
jolloin K.A. Rantanen rakennutti ajan klassismia edustavan kokonaisuuden, josta on säilynyt kaksi
asuinrakennusta, vilja-aitta ja osa kasvillisuudesta. Päärakennus kuisteineen ja yksityiskohtineen on
varsin hyvin säilynyt. Kokonaisuutena ennen sotia rakennettu maatilakokonaisuus on hyvin säilynyt
aikansa asussa. Maakalan vanhemmasta rakennuskannasta ei ole säilynyt jälkiä. Vanha pihapiiri jäi
K.A. Rantasen uudistusten alle. Vanhempi päärakennus on ilmeisesti sijainnut nykyisten
asuinrakennusten kohdalla. Kumpulan ja Maakalan pihapiiriä suojaa kasvillisuus. Kumpulassa
kasvillisuus on luonnontilaista, Maakalan pihaa rajaavat istutukset, johon kuuluu kookkaita
havupuita ja lehtipuita mm. poppeleita ja hopeapajuja. Lisäksi pihassa on korkeata vanhaa
kuusiaitaa.

7. Lähteet
Kirjallisuus, sanomalehdet
Arajärvi Kirsti, Lempäälän historia, Tampere 1959.
Kuninkaan kartasto Suomesta 1776-1805. Toim. Timo Alanen, Saulo Kepsu, SKS 505, Tampere
1989.
Suomen maatilat, osa II Häme, Tietokirja maamme keskikokoisista ja suurista maatiloista, 1931.
Suuri maatilakirja V, Hämeen lääni.
Pirkanmaan kulttuurihistorialliset kohteet, julkaisu B174, Tampereen seutukaavaliitto 1990.
Suomen asutus 1560-luvulla, kyläluettelot (1973)
Aamulehti 30.1.2005, Pekka Mäkisen muistokirjoitus, kirj. Juha Wikman
Arkistot
Kansallisarkisto, Helsinki
Pitäjänkartta 1842
Uudistuskartta 1915
Keski-Suomen maanmittaustoimisto, Jyväskylä
Isojakokartta 1782, G. Barck
Isojaon täydennys, 1915 Hj. Roering
Kumpulan lohkominen, 1918 Hannes Kiehelä
Kartat
peruskartta 2114,09 ja 2123,07
Kuvat
Ilmakuva, Maakala 29.9.2001, Lempäälän kunta

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

MAAKALAN KYLÄN HISTORIAA / Yhteenvedon koonnut Anna-Leena Fagerroos

Maakalan  kantatila muodostaa Maakalan kylän. Kylän muodostavalla Maakalan kanta-talolla, tontilla ja vanhoilla pelloilla on merkittävä asuinhistoria. Kokonaisuuteen kuuluu kiinteästi myös Kumpulan lohkotila. Maakalan tila sijaitsee matalalla harjanteella Hiidenvuolteen (Havaslahden) länsirannalla.  Se on osa Hiidenvuolteen kulttuurimaisemaa, joka on merkitty Pirkanmaan kultuurihistorialliset kohteet -kirjassa maisemakokonaisuudeksi.

Lempäälän kivi- ja rautakautinen asutus keskittyi vesistöjen ääreen, joiden alavat ranta-alueet olivat sopivia ensimmäisiksi pelloiksi. Maakalan harjanne on aikaisemmin ollut mitä todennäköisimmin saari tai niemi. Harjanteen pohjoispäässä oleva kalliokumpare nousee noin 5 metriä harjannetta korkeammalle. Paikalla on nykyisin Kumpulan asuintontti.

Maakalan tila mainitaan 1540-luvun maakirjoissa, joka on ensimmäinen tiloja  koskeva säilynyt yhtenäinen lähde.
1500-luvun alkupuolella Maakalan kylässä oli kolme taloa, Maaka (Maakala), Sulko ja toinen Sulko, joka häviää luetteloista jo vuonna 1568. Jäljelle jääneiden Maakan ja Sulkon tilojen isäntinä olivat Olavi Maaka ja Olavi Sulko. Vuosisadan loppua kohden Maakalan kylän taloluku laskee yhteen, joka tarkoittanee Maakan ja Sulkon tilojen yhdistämistä. Isännäksi on merkitty Olavi Sulko.

1600-luvun alussa Maakalan kylässä oli jälleen kaksi taloa, jotka mainittiin luetteloissa1630-luvulle asti. Sodista johtuva autioituminen kiihtyi jälleen 1630-luvulla, jolloin Maakalan kylän taloluku supistui jälleen yhteen. 1660-luvulla se yhdistettiin ilmeisesti johonkin toiseen taloon ja 1696-1697 kuolonvuosien aikaan tapahtui jälleen toinen Maakalan kylää koskenut autioituminen, jolloin Maakalan tila jäi asumattomaksi. Uusi isäntä, pitäjänapulainen Laurentius Alcenius merkittiin omistajaksi vuonna 1700. Alcenius valittiin Lempäälän kappalaiseksi v.1722 ja hän luopui Maakalan tilasta seuraavana vuonna.

Isojako Lempoisten jakokunnassa saatiin päätökseen v. 1796. Isojaon aikaan Hiidenvuolteen vesi oli nykyistä korkeammalla, jolloin Maakalan tontti sijaitsi hyvin lähellä rantaa. Vuonna 1873 valmistuneen  Lempoisten kanavan rakennustyöt aloitettiin hätäaputöinä joulukuussa 1865. Suurin osa työväestä oli ulkopaikkakuntalaisia. Lähiseudun taloille tämä merkitsi majoitusvelvollisuutta. Maakalaan majoitettiiin 15 työmiestä. Kumpulan rakentaminen saattaa liittyä tähän tapahtumaan.

Oskar ja Amanda Maakala myivät tilan pojalleen Väinö Maakalalle vuonna 1916. Seuraavan vuoden joulukuussa Väinö Maakala myi tilan edelleen kylmäkoskelaiselle Väinö Uotilalle. Kesällä 1918 Maakalan tilasta erotettiin Kumpula -niminen lohkotila Väinö Maakalalle. Kumpula lohkottiin asuin/eläkemökiksi Väinö Maakalalle tai hänen vanhemmilleen.

Tilan omistajaksi tuli vuonna 1922 Tampereen kauppahallin lihakauppias K.A Rantanen. Hänen aikanaan maataloutta jatkettiin, joskin Maakalan rakennuskanta koki suuria muutoksia. Rakennuksia purettiin ja tilalle tuli ajan tyylin mukainen rakennusten ja puutarhan muodostama kokonaisuus. Maakala muuttui tällöin porvarillisempaan ja ehkä myös huvilamaisempaan suuntaan. 1920-luvun aikana rakennettiin uusi päärakennus ja toinen asuinrakennus palvelusväen käyttöön. Navetan vanha rakenne uudistettiin. Rantasen aikana päärakennuksen pohjoispuolelle istutettiin laaja omenapuita ja marjapensaita kasvava hyötypuutarha, jota suojasi länsi- ja pohjoispuolella kuusiaita. Kasvihuoneita rakennettiin kaksi, joiden yhteinen pinta-ala oli noin 200 neliometriä.

Sotien jälkeen Maakala ja siitä vuonna 1918 erotettu  Kumpulan pientila olivat yhteisviljelyksessä. Omistajat eivät asuneet tilalla, vaan sitä hoiti tilanhoitaja. K.A Rantasen jälkeen perikunta käytti Maakalaa vapaa-ajan asuntona.

Tunnettu tamperelainen auto- ja hevosalan yrittäjä Pekka Mäkinen osti Maakalan tilan Rantasen perikunnalta vuonna 1970. Maakalan tila toimi hevostilana ja se toi mukanaan muutoksia rakennuksiin.  Päärakennuksen vieressä ollut puutarha katosi vähitellen hevosaitauksen alle. Maakala toimi myös Pekka Mäkisen asuntona. Yrittäjän kiireet edistivät rakennuskannan säilymistä alkuperäisessä asussaan. Muutoksia tehtiin lähinnä talousrakennusten sisätiloissa. Päärakennuksen sisätilat remontoitiin 1970-luvulla sisustusarkkitehti Meiri Pirhosen avustuksella.


Maakalan kartano tontteineen on suojeltu suojelumääräyksin. Päärakennuksen ulkoasu on vahvasti klassistinen, mikä näkyy nurkkapilastereina, leveinä listoituksina, haukkaikkunoiden ja avokuistin aidan ristikkokoristeluna ja tyyliin liittyvinä yksityiskohtina. Sotien aikaan sotilassairaalana toiminut Maakala on suojeltu rakennus, jonka myötä rakennuksen korjaus- ja muutostöiden on oltava sellaisia, että  rakennuksen historiallisesti arvokas  ja maiseman kannalta merkittävä luonne säilyy. Entistämistyö aloitettiin marraskuussa 2009. Laajamittaisesta kunnostustyöstä tärkeimmät ja perustavaa laatua olevat korjaukset on jo tehty. Pintapuolinen korjaustyö ulko- ja sisäpuolella jatkuu vuosien varrella.  

Valokuvia lähtötilanteesta:

"Sumujen silta"

Remontti yläkerran kylpyhuoneessa, yläpohjassa ja keittiössä on edennyt mukavasti purkuvaiheen loppupuolelle. Kylpyhuoneesta on purettu vanhat pintamateriaalit ja avattu lattia. Puruja poistettiin vain pieneltä alueelta, johon kylpyammeesta oli loiskahtanut aikanaan vettä.

Alue oli jo kuivunut, eikä tarvetta suurempaan purkamiseen ollut. Odottelemme putkimiestä asentamaan uudet käyttöveden putket.  Puureunainen amme on kaunis, mutta ehkä tämän talon yläkerran kylpyhuoneeseen sopii paremmin vanhanaikainen tassuamme, jollaisia löytyy esimerkiksi seuraavilta sivuilta: www.venuksenkylpy.fi.

Yllä: Suunnitelmia alakerran saunaosastolle

Yläkerran kylpyhuoneen amme löytyi Venuksen Kylvystä www.venuksenkylpy.fi  ja valkoiset kaakelit Gysingen valikoimista

Yläpohjan vanha multaeristys imettiin pois ja korvattiin ekovillalla, jotta lämpövuoto yläpohjan kautta olisi mahdollisimman vähäinen.  Keväällä 2011 aloitettiin julkisivuremontti ja konesaumatun peltikaton korjaaminen.  Maalämpöpumppu on antanut hyvin lämpöä pelkällä maalämpötoiminnollakin näin remonttivaiheessa, mutta tammikuun alkupuolella löysimme talvisäädöt pumppuun kohdalleen. Sähkövastus tulee pumpun avuksi tarvittaessa. Kaakeliuunit on kuitenkin tarkoitus ottaa hormien puhdistuksen jälkeen käyttöön lisälämmönlähteiksi kovimmilla talvipakkasilla.

Puusta on rakennettu ennenkin ja yhä nähdään monista kauniista puutaloista, että puu on tässä suhteessa kestävä ja terveellinen rakennusmateriaali. Pinnan rapistuminen lähes sadassa vuodessa on luonnollista, mutta pääasia on, että runko säilyy terveenä...

Rossipohja ennen siivoustalkoopäivää.

Alustan siivous olikin melko hikinen homma

Tuleva vaatehuonetila pikkuvintillä.

Vinttilöytöjä entiseltä hevostilalta

Pojat auttoivat äitiä keittiön puolella, josta olen purin ja kuljetin pois roskalavalle vanhat keittiökaapistot ja vanhaa lattiamateriaalia. Lattia oli rakennettu useasta kerroksesta (laminaatti-lastulevy-muovimatto-lautalattia) vuosien mittaan ja se olikin hyvä asia pienen tiskipöydän viemäristä tulleen vesivahingon vuoksi. Kosteus oli imeytynyt noin 3 m2 alueella laminaatin alla olleeseen lastulevyyn eikä juurikaan ollut muovimaton ansiosta päässyt vanhaan lautalattiaan. Ainoastaan nurkan alimmassa hirressä oli pienellä alueella korjattavissa oleva lahovauriokohta. Vanha puulattia purettiin ja alapohja lisäeristettiin.

Keittiösuunnitelman tein Juvin komuuteista, astiakaapeista, vaatekaapeista ja vitriineistä, jotka maalattiin pellavaöljymaalilla.  Keittiö on ollut alunperin vaalean harmaa ja siitä syytä keittiön kaappien väriksi valittiin hieman vihertävä harmaa, Gysingen 15% Grön Umbra. Keittiön lattiaan asennettiin uudet lattialaudat, joita kuurataan säännöllisesti pellavaöljysaippuavedellä. Keittiön ja ruokailutilan, pirttihuoneen, väliin tehtiin iso oviaukko ja aikanaan ruokahuoneen, entisen "pirtin" puolelle muurataan leivinuuni-puuliesi-takkayhdistelmä, joka siellä aiemminkin on ollut.

                                                                                                   Lähtötilanne vas.  Laminaatti- ja muovimatto purettu pois. Oikealla toteutettavaksi suunniteltu malli vanhanaikaisesta tulisijasta.

Aluksi keittiön lattian lastulevy lohkeili pieninä paloina irti, mutta sitten saimme hyvän otteen nauloista,

nypimme kaikki pois ja nostimme isompia paloja kerrallaan ylös.

 Naulat säästettiin tulevaa kesää ja majan rakentamista varten.

Lastulevyn purku loppusuoralla ja osa kaapistoja jo purettu alas

Ja tällainen oli sitten purkutyömme lopputulos. Pieni kohta nurkasta

oli pinnallisesti kostunut entisen tiskipöydän kohdalla, mutta muualla ei

kosteusvaurioita löytynyt.

Välillä on mukava vilkaista keittiön ikkunasta ulos

huurteista talvimaisemaa.

Tilapäisessä "leirikeittiössä" oli  tunnelmaa.

Vanhat tapetit säilytetään tässä huoneessa.

Tähän päädyttiin Wilman konsultaatiokäynnin jälkeen.

Luminen talvimaisema etupihalta

Kunnallistekniikkaa rakennetaan jo aivan  Maakalan takapihalla

--------------------------------------------------------------------------------

Syksy 2009

Pihan raivaus

Maalämpöporakaivojen poraus ja maalämpöpumpun asennus

Putkitöitä

Salaojien kaivuu ja salaojaputkien asennus

Sokkelin lämpöeristys ja patolevyt

Pihateiden pohjatyöt

Yläpohjan lämpöeristys

Keittiön purkutyöt

Saunatilojen ja yläkerran kylpyhuoneen purkutyöt

-------------------------------------------------------------------------------

Kesä 2010

Kuistin alkuperäiset ulkopokat kunnostettuina

Gysingen tuotteilla (kittaus ja pellavaöljymaali)

Puutavaran toimitti: Pekkalan kartano, Ruovesi

Pohjamaalaus tehtiin Gysingen 15% grön umbra -pellavaöljymaalia.

Väri on oikea, mutta 5-7 %:na sävynä lähellä rakennuksen

alkuperäistä vaaleaa väriä.

Savupiippujen muuraus- ja korjaustyö

Kulkusiltojen asennus katolle

Julkisivujen puukorjauksia ja pohjamaalausta

Ikkunaremontin aloitus (museoviraston entisöintiavustus)

Jalkarännien kunnostus ja syöksytorvien asennus

Lumiesteiden asennus katolle

Sisustussuunnitelma (tapetit ja värit)

-------------------------------------------------------------------------------

Syksy 2010

Oma sähköliittymä

Vesi- ja viemäriliittymä

Kustavilaishenkinen Juvi -keittiö

Wc

Kylpyhuone

Vuoden pituinen leirielämä ilman juoksevaa vettä, viemäriä, pyykinpesukonetta, keittiötä, wc:tä ja pesutiloja alkaa viimein olla ohi. Arjen pyörittäminen teetti melkoisesti työtä, mutta hyvin kuitenkin selvittiin. Onneksi olimme poikien kanssa harjoitelleet aihetta karavaanarina muutama vuosi sitten. Pesujärjestelyt hoituivat kastelukannun ja väliaikaisen retkisuihkukopin avulla kesäaikaan ulkona. Se oli pojista hauskaa. Kukaan ei valittanut... Sen jälkeen punkkailtiin ja pestiin jälleen kastelukannun avulla...Pientä soveltamista ja kekseliäisyyttä tarvittiin. Porta -potan tyhjentäminen aamu-unisena ei ollut lempipuuhaani...ja tosiasiassa pojatkin sanoivat loppuvaiheessa asiasta muutaman valitun sanan -josko homma jo pian loppuisi. Viemäriliittymän odottelu ja pyykkikoneen tyhjennysveden (60 l / koneellinen) kantaminen ulos kellarikerroksesta ei myöskään ollut ykköspuuhaa viime kesän ajan, mutta ei sitä pahallakaan enää muistele, nyt kun uusi kylpyhuone on listoja ja sähkötöiden viimeistelyjä vaille valmis ja pesukone toimii normaalisti.  Aika kultaa ainakin tällaiset muistot.

Keittiössä testattiin uusi uuni ja induktioliesi. Miten hyviltä ne ensimmäiset omassa keittiössä valmistetut broilerin rintapalat maistuivatkaan. Viimeistelytöitä vielä tehdään. Loput vitriinikaappien ovet odottavat vielä maalaamista. Vetimet ovat mietinnässä. Liesikupu saarekkeen yläpuolelle on tekeillä. Listoja ja sähkötöitä vielä viimeistellään. Kuurattu lautalattia oli kiva idea, jonka löysin Gysingen kuvaston sivuilta. Samasta kuvastosta löytyivät kaakelit kylpyhuoneeseen ja keittiöön. Gysingen tuotteita myy Antiikkiverstas Wilma www.antiikkiverstas.com

Nyt lattiaa on kuurattu pellavaöljysaippuavedellä jo useampia kertoja ja aina tämän jälkeen huuhdeltu huolellisesti. Ennen kuurausta koko lattia kastellaan märäksi ja se jälkeen aletaan kuurata harjaten. 10 litraan kylmää vettä sekoitetaan 2-3 dl (joidenkin ohjeiden mukaan 4-5 dl) pellavaöljysaippuaa. Kuurasin itse tällä vahvemmalla liuoksella. Lopuksi huuhdellaan kylmällä vedellä ja kuivataan niin, ettei saippuavettä jää lattiaan aiheuttamaan laikkuja. Muutaman vuoden kuluttua lattiasta tulee vaalea, sen pinta on pehmeä ja sillä on ihana kävellä paljain jaloin. Vuosien varrella se aina vaan paranee.

Entisöintiprojekti on kiireetön elämäntapa ja harrastus. Kohdekin voi muuttua ja  muutakin elämää on olemassa, joten vanhan talon harrastusluonteinen kunnostaminen ei sovellu kaikille. Suosittelen vastaavaa projektia kuitenkin siinä tapauksessa, jos osaa nauttia arjesta keskeneräisyydenkin keskellä. Vanhassa talossa mikään ei ole täydellistä. Se onkin ehkä se syy, miksi olo ja asuminen vanhassa talossa on rentouttavaa.  Kun astianpesukone ja uuni toimivat, vesi tulee ja menee, loppuu turha kiire yllättäen siihen paikkaan...  

---------------------------------------------------------------------------------

Kesä ja syksy  2011 ja siitä eteenpäin...

 Lomaillaan välillä remonttipuuhista ja sen jälkeen jatketaan uudella innolla

Julkisivujen pohjatöitä ja maalaustöitä  jatketaan

  Keittiön ja kylpyhuoneen viimeistelyt

Puutarhasuunnitelma, pihan nurmialueiden kunnostusta. Puiden ja pensaiden istuttamista.

Takapihan terassin kunnostustyö aloitetaan:

 Lattiaosa, reunalaudat uusitaan ja kaiteet puhdistetaan ja pohjamaalataan

 Päätykuistin portaikon uusiminen

Ikkunoiden kunnostustyö jatkuu

Hormien puhdistus - osa kaakeliuuneista saadaan käyttöön