KodinOnnela

 " Kodin Onneksi "

   " Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,
      soi sana kultainen.
    Ei laaksoa, ei kukkulaa,
  ei vettä, rantaa rakkaampaa,
   kuin kotimaa tää pohjoinen,
       maa kallis isien... "

  J.L. Runeberg - Maamme

© KodinOnnela - Kodin Onneksi  tarinat ja valokuvat:

Tarinoiden ja tekstien kirjoittajat ja valokuvien ottajat

ALKUSANAT

Nykyajan elämä on toisenlaista kuin ennen ja sen vaatimukset erilaiset. Kaikki asiat ympärillämme kehittyvät, mutta eteenpäin ei voi mennä arvostamatta sitä työtä, jota edelliset sukupolvet ovat tehneet. Mutta osaammeko sitä arvostaa riittävästi? Ovatko arvomme kehittyneet parempaan suuntaan? Vaalimmeko viisaasti isiemme perintöä niiden asioiden osalta, jota ovat vaatineet suuria uhrauksia? Sahaammeko omaa oksaamme vai olemmeko valinneet poliittisesti järkeviä linjauksia, jotta Suomen kansa säilyy maapallolla elinvoimaisena ja kestää evoluution myötä tapahtuvat valinnat tulevaisuudessa?

Esi-isieni suku on isäni äidin puolelta alkujaan ruotsinkielinen. Isäni isän suku sen sijaan on lähtöisin Satakunnasta, Jämijärveltä. Äitini suku on vahvasti merikarvialainen. Olen siis "sekarotuinen". Sekoitus sitä, mikä meitä suomalaisia monella tapaa kuohauttaa. Asiaan liittyy paljon yleistyksiä, ennakkoluuloja ja asenteita, jotka meillä ovat siirtyneet aikuisten maailmaan, isojen ihmisten leikkikentille. Asioita ihmisten erilaisuudesta ei ehkä ole kaikkien lapsuudessa käsitelty riittävästi, jotta ne kyettäisiin ymmärtämään järkevällä tavalla? Suomi ei ole maailman napa, eikä sitä voi myöskään olla yksittäinen ihminen -suomalainenkaan- tällä maapallolla.

Tarinakokoelma ja päiväkirjamerkinnät ovat myöhemmin julkaistava sukutarina / elämänkertateos. Sen jatkoksi tai mahdollisesti jo sen liitteeksi on valmisteilla kirja, joka on kuvitettu kertomus puualan yrittäjän taipaleesta. Arkitodellisuus on meille ajoittain ollut yhtä jännittävää kuin elämä salapoliisidekkarin tai rakkausromaanin kansien välissä. Ehkä tästä tulikin sellaisten yhdistelmä? Ajatuksien johdattelussa ja aivotoiminnan herättelyssä on tarkoituksella käytetty paikoin satiirin -ja jopa surrealistisen ajattelun- keinoja.

Haluamme jättää tarinamme muistoksi ja joidenkin asioiden osalta ajatuksia herättäväksi teokseksi tuleville sukupolville. Tekstissä olevia kirjoitus-, muoto- ja jäsentelyvirheitä korjailemme pikkuhiljaa jälkeenpäin. Syynä korjaustarpeeseen on mm. se, että kirjoittamisen aika on ollut melko kiireistä ja monella tapaa työntäyteistä elämänvaihetta.

Kokonaisuus saattaa vielä herätä henkiin toisellakin tavalla...

Tarinat soveltuvat luettaviksi avarakatseisille, omilla aivoillaan ajatteleville ja huumorintajuisille henkilöille. Ne sisältävät paikoitellen elämän tyvenet ja myrskyt, joten tunnelma saattaa ajoittain olla jopa hieman karu ja tuulinen. Se saattaa ajoittain edetä jopa lempikappaleeni Myrskyluodon Maijan hengessä. Elämä on ihmeellistä, joten olen ajatellut katsoa mielenkiinnolla sen koko kirjon mahdollisimman laaja-alaisesti, loppuun asti.

***

30.6.2008....

Eräänä kesäiltana istuin kesäasuntoni, pienen merikarvialaisen "saaristolaismummonmökin" takapihalla keinussa ja katselin Krookanlahdelle. Se maisema, jota katselin usein vielä yömyöhään saunasta tultuani ja kotiseutukierros 16 vuoden paikkakunnalta poissaolon jälkeen avasivat silmäni. Merikarviaa on kehitetty ja rakennettu paljon sinä aikana. Kiitos Marja-Terttu, että myit pienen mökkisi, entisen Olgan ja Ainin mökin minulle. Nyt voimme jälleen olla merikarvialaisia, Merikarvian kesäasukkaita.

Syntymäkotikunnassani Merikarvialla arvostetaan perinteitä. Pieni, luonnonkaunis Pohjois-Satakuntalainen kunta on aktiivisen palveluiden kehittämisen, vanhan vaalimisen ja uudisrakentamisen ohella säilyttänyt perinteikkään ilmeensä. Kaikkialla ympäristössä ja rakennuksissa voi aistia nostalgista kalastajakylän tunnelmaa. Merikarvialla on myös ainutlaatuiset mahdollisuudet meri- ja jokikalastukseen.

Merikarvian kunnassa arvostetaan sotiemme veteraaneja ja menneiden sukupolvien työtä. Vanhuksista ja lapsista pidetään hyvää huolta. Kunnassa on useita museoita, ja niitä kunnostetaan ja rakennetaan lisää. Uusille sukupolville ja matkailijoille tarjoutuu mahdollisuus tutustua paikkakunnan perinteisiin.

Merikarvian Brändössä on kaunis leirintäalue, Mericamping, meren äärellä. Leirintäalueelle johtavan tien varressa on yksi museoista; kalastusmuseo,  kalastajan asunto, rantahuoneita ja savusauna museon läheisyydessä. Museo rakennettiin  hyvällä yhteishengellä Merikarvian Yrittäjäyhdistyksen voimin. Muistan hyvin sen päivän, jolloin valmistimme  vannesahalla isän kanssa puiset kirjaimet: KALASTUSMUSEO, ja kiinnitimme ne yhdessä rakennuksen päätyyn, sisäänkäynnin yläpuolelle. Viime kesänä keskustaan on avattu myös uusi museo, kala-astia eli pyttymuseo. Sotaveteraanien korsutuvassa voi tutustua sodan ajan tapahtumiin ja tunnelmiin. 

Kummitätini Marja-Liisa on kirjoittanut lapsuuden muistelmistaan Merituulentieltä,  Merikarvian Vikbackasta. Samalta kujalta lähti "maailmalle" myös puualan yrittäjä ja keksijä, isäni Jorma. Marja-Liisan muistelmien jälkeen alkaa isäni Jorman muistelmien osuus. KodinOnnelan sivuilta löytyy myös Tuulan runoja. Myös tätini Arja on ollut tämän kirjan hengessä mukana. 

Olen lisännyt tarinakokoelman loppupuolelle kauan sitten käsin kirjepaperille kirjoitetun, koskettavan merimiehen tarinan, jonka löysimme mummulan kätköistä. Kirjoitelma oli meille yllättävä löytö. Sittemmin Marja-Liisa vietti kokonaisen iltapäivän kahdeksan miehen sukujuuria Rogelin sukukirjasta selvitellen. Hän kertoi löydöistään seuraavaa:

Vikbackan Mariaanan isoäidin isä oli Erich Ericsson Sälttöö (s. 27.4.1757, k. 10.1.1836)
Kahdeksan miehen hylkeenpyyntimatka -tarinan on kirjoittanut Johan Ericsson Liljefors (ent. Sälttöö), kalastaja, s. 10.3.1836, k. 29.10.1910.

(jatkoa tarinakokoelman loppupuolella...)

Tämä tarina tulee jatkumaan Merituulentieltä Puusepäntielle ja myös muille teille ja turuille, poluille ja kujille. Ala-asteen opiskelin Merikarvialla Antti Ahlströmin ala-asteella, siitä jatkoin Merikarvialla yläasteelle ja lukioon. Puusepäntieltä matka on johtanut Kuopion Julkulan Ahopurontielle. Kuopiossa opiskelin Savilahdentiellä Snellmanniassa ja Canthiassa. Porissa asuimme Huovinpolulla, sitten Haukiputaalla Paulatiellä, Oulun Mäntylässä Joulumerkintiellä ja Kuivasjärvellä Kuovitiellä. Oulussa opiskelin Kalevankankaalla, Aapistiellä. Sieltä matka johti Valkeakosken Eerolaan, Eerolantielle, sieltä Haka-alueelle, Roineenkadulle, josta se marraskuussa 2009 päätyi Lempäälän Maakalaan, Maakalantielle. Työtä olen viimeisen kymmenen vuoden aikana tehnyt mm. Tampereella Sieltä matkani on johtanut Lempäälään sekä jälleen osittain Tampereelle. Tie näyttää vahvasti johtavan siihen suuntaan, missä tunnen olevani "kotona". Paikka jossa saa olla oma itsensä. Paikka, jossa todellisuutta ei vääristetä, paikka jossa on muillekin se, joka oikeasti on, tuntuu kaikista omimmalta.  Elämässä ei kuitenkaan koskaan voi lyödä lukkoon mitään lopullista. Se pieni "jännitys" tekeekin elämästä niin mielenkiintoisen ja jännittävän. Ei voi etukäteen tietää minne tie tulevaisuudessa johtaa. Omat polkuni ovat vasta vajaassa puolivälissä ja jatkosta kerron tämän tarinakokoelman jatko-osassa, tulevien vuosien aikana. Olen melkoisen varma, että minulla on paljon tekemistä aikanaan. Etenkin kun koittaa se aika, että jään "eläkkeelle".

Toivon että kuulemme myös äitini Maijan kodin käsityöperinteistä ja vanhan ajan kodin elämästä jatkossa. Odottelen kovasti äidin ja Kaisun keräämää aineistoa tähän tarinakokoelmaan tulevaisuudessa lisättäväksi samoin lasteni isän, Pasin kokoamaa tarinakokoelmaa Hamppulan tilan historiasta.  Viertolan vanha, hyvin säilynyt rukki (kuvassa) on esillä sisustusmyymälässämme. Äitini oppi kotoaan kotitalousihmiseksi ja opetti meille lapsillekin kodin hoitoon liittyviä asioita. Meillä neljällä sisaruksella oli aina siistit vaatteet, puhdas koti ja hyvää ruokaa tarjolla.  Äidin tekemä madesoppa mäteineen sai helposti veden kielelle. 

Vas. Minä, äitini, siskoni, serkkuni ja Opel Kadett. Oik. Minä, äiti ja siskoni Vikbackan pihassa 

Kerron aluksi muutamalla sanalla itsestäni, koska se jollain tapaa johdattelee siihen, mitä ominaisuuksia ihmisissä ja elämässä arvostan.  Se johdattelee myös siihen, miksi koen KodinOnnelan ja tämän tarinakokoelman olemassaolon ja kokoamisen tärkeäksi sekä itselleni että läheisilleni.  Jatkan tarinaa myöhemmin päiväkirjan muodossa. Tarinoissani esiintyy pääsääntöisesti henkilöitä, jotka ovat asenteillaan ja toimintatavoillaan vaikuttaneet elämääni positiivisessa mielessä, rohkaisseet ja kannustaneet.

Vanhempani Jorma (s. 20.8.1946) ja Maija vihittiin 9.11.1969. Vuonna 2001 he erosivat. Lapsia heillä on neljä: minä, Marianne, Jari-Pekka ja Anniina.

Isäni taival yrittäjänä alkoi, kun Puutyöliike J.Fagerroos perustettiiin 30.6.1971.  Kuten monien muidenkin suomalaisten yrittäjien, myös vanhempieni, työpäivät ovat olleet pitkiä. Ne alkoivat usein ennen kukonlaulun aikaa, puoli kuudelta aamulla, kun äiti alkoi valmistella aamupalaa perheelle, ja jatkuivat pitkälle iltaan. Äiti huolehti kirjanpidosta, juoksevista asioista ja kodin hoitamisesta. Isän yli 38 vuoden mittainen elämäntyö puualan yrittäjänä pitää sisällään mittavan määrän työtunteja ja kokemusta.

Kaikki ei elämässä ja yrittäjän taipaleella kuitenkaan aina suju suunnitelmien ja sopimusten mukaan. Joskus asiat menevät solmuun hyvästä tahdosta, asiantuntijoiden laatimista sopimuksista ja valtavasta työmäärästä huolimatta. Viimeisten 15 vuoden ajan minä ja lapsuudenperheeni olemme seuranneet tätä jo kertaalleen tavallaan entuudestaankin tuttua tilannetta omakohtaisesti hyvinkin läheltä.

Aiemmin 1980-luvulla pieni perheyritys sai oikeudenmukaisen kohtelun, vaikka olikin pieni yritys suuren yrityksen rinnalla. Nyt suuntaviivoja ajankohtaisen tapauksen tulevaisuudesta on esitetty, mutta lopullista, totuudenmukaista ratkaisua ei vieläkään ole löytynyt. Kuitenkin ollaan tietoa lisäämällä, laajan kokonaisuuden osalta, asioita harkiten menossa sen suuntaa, ja tätä näkökulmaa ovat lähteneet tutkimaan ja tukemaan myös kiitettävä joukko isänmaallisia ihmisiä sekä alan asiantuntijoita. Harmillista on se, että osa tiedosta on asioiden hidastelun vuoksi lähes kymmenen vuoden kuluessa saattanut väärissä käsissä hukkua tai joutunut asioita tarkistettaessa hukuksiin, mutta ei suinkaan kaikki? Oikeudenmukaisen periaatteen, kunnian miehiä ja naisia vaikuttaa yhä olevan olemassa ja tämä on tärkeä tieto erityisesti lapsiaan tähän maailmaan kasvattaville vanhemmille. 

Tuolta 1980-luvulta, noilta edellämainituilta ajoilta ennen asioiden ratkeamista minulle muistuu mieleen eräs erityisen tärkeä hetki: Muistatko isä sen yhden kylmän talven,  vanhan verstaan pannuhuoneen ja ne jäiset puut siellä jääkiekkokaukalon lähellä olevan katoksen päässä ja sen päivän, kun me yhdessä kannoimme puita sisään pannuhuoneeseen ja saatiin verstas lämpimäksi?

Tämän oman tarinani kautta haluan kiittää omia vanhempiani kaikesta siitä tuesta ja avusta, jota he ovat minulle elämän evääksi antaneet. Se tuki on tullut siinä muodossa, jonka olette kussakin elämäntilanteessa kyenneet antamaan.  Erityisen kiitoksen annan isälleni. Ymmärrätte paremmin jatkossa, miksi.  Kotoa saamani tuki on tullut minulle pääasiassa siinä muodossa, että sen on sydämessään tuntenut olevan läsnä, missä tahansa on kulkenutkaan. Palaan tähän aiheeseen vielä tulevaisuudessa myöhemmin.

Vanhempieni elämäntyön lähtökohdat, arvot ja asenteet välittyvät lukijalle tämän tarinan edetessä. 

Minun muistoihini lapsuudesta ja nuoruudesta kuuluvat Puusepäntiellä valmistetut puutuotteet, ovet ja ikkunat, keittiökalusteet, puutavaran höylääminen, Mini-saunojen valmistus, ensimmäiset naulattomat, patentoidut Lavoset -lauteet, Puuhoppa -puuautot sekä puuntyöstökoneet, puuteollisuuden koneiden välitys, alan koneiden suunnittelu, valmistus ja  myöhemmin useat puualaan liittyvät keksinnöt; mm. Presidentti Martti Ahtisaaren vuonna 1999 INNOSUOMI -palkinnolla palkitsema ja Tuottava idea palkinnon ansainnut Lock-Wood,  myöhemmin toinen pienpuuta hyödyntävä keksintö Jofalock, puuteollisuuden kuivaamopatentit, konelinjat  ja -projektit. 

Kun olin pikkutyttö, toinen silmäni osoitti metsään ja toinen viilipyttyyn. Silmieni karsastus hoidettiin Porissa, Satakunnan Keskussairaalassa, kun olin 5-vuotias. Ensin toinen silmä ja sitten toinen. Silloin käytettiin vielä EETTERINUKUTUSTA. Kerran kävi niin, että heräsin kesken nukutuksen. Muistan vielä sen hetken, kun nousin pystyyn istumaan leikkauspöydällä ja sanoin: "Antakaa minulle paita päälle." Muistan myös sen, kun eetteriä annosteleva maski lähestyi kasvojani ja vaivuin takaisin uneen. Osastolla, jossa minua hoidettiin, oli myös vanhuksia, joiden luona usein viereisessä huoneessa vierailin. Toinen mummoista oli äitini täti Helmi Kangasniemi ja toinen mummo oli syntyperältään venäläinen -nimeä en muista. Hän kertoi minulle tarinoitaan ja opetti muutaman sanan venäjää. Oikein en osaa sanoja kirjoittaa, mutta ne sanat menivät jotenkin tähän tapaan: "Musika" (lapsi?)  "Sbasiba" (Kiitos?), "Spakojanots" (Hyvää yötä?) Noista leikkauksista kotiuduttuani kuljin hetken aikaa lappu vuoroin vasemman ja sitten oikean silmän päällä. Pieniä kosmeettisia ongelmia noista leikkauksista on jäänyt, mutta nyt en enää tarvitse noita silmälappuja, silmät katsovat suoraan eteenpäin.

Pikkutyttönä olin kai siskoni kanssa puhua pölpöttämässä puusepänverstaamme työntekijöiden kanssa, mutta myöhemmin sain haastavia työtehtäviä iän karttuessa. Mieleeni tulee usein puun tuoksu ja hetket, jolloin olin hieman isompana tyttönä isäni höyläämössä vastaanottamassa puutavaraa höylän toisessa päässä. Sileää puun pintaa oli mukava kosketella. Kuva oik.ylh: Höyläkone, jolla höyläsimme Puusepäntiellä, on palannut takaisin kotiin maailmalta.

Pora lauloi kädessäni jo nuorena tyttönä. Mini-saunojen puuosiin sain porata yläjyrsimellä reikiä sekä pussittaa kokoonpanossa tarvittavia ruuveja ja muttereita. Muistan myös Lavoset -lauteiden kokoamisen puusepänverstaan vintillä yhdessä Ristolaisen Kaijan kanssa. Ensimmäisen varsinaisen maalausurakkani tein 14-vuotiaana. Tuolloin sain "kesätyökseni" maalata -omaan tahtiini - puusepänverstaan pihassa seisoneen vanhan, rasvaisen "Mörkö" -trukkimme.  Muistan, että otin siitä valokuvat ennen ja jälkeen maalausoperaation. Työn tulosta, kauniin keltamustaa, silmissä nuorentunutta työkonetta, oli mukava katsella jälkeenpäin. Löysinhän ne kuvat kaapin kätköistä...

Kerran meillä oli tummaihoisia puualan ihmisiä useamman päivän ajan tutustumassa suomalaiseen puutyöhön; tavoitteena viedä tietotaitoa eteenpäin kehitysmaihin, tällä kertaa Afrikkaan perustettaviin puusepänverstaisiin. Huomasin jo lapsena, että isällä oli aina kova halu kehittää asioita ja auttaa muita, ja tästä kansainvälisestä tapaamisesta jäi lämpimiä muistoja. Suomalaisen puutyön kehittyneisyys ja puualan ammattilaisen ammattitaito olivat suuri ihmetyksen aihe näiden vieraidemme keskuudessa. 

Kuva yllä: Tummat miehet Karisto & Mawasu päättivät perustaa oman puusepänalan
yrityksen Morogoroon Afrikkaan. Uudet koneet olisivat olleet heille
täysin ylivoimainen hankinta. Jofatekniikka Oy:ssä kunnostettiin
Karistolle & Mawasulle käytetyt puusepäntehtaan peruskoneet.
Tyytyväisen näköiset nuoret miehet koneiden vierellä, tarkastettuaan
ja todetessaan ne täysin uuden veroisiksi.

Kariston & Mawasun koneita lähdössä Mäntyluotoon laivaan lastattavaksi.

Karjalan tasavallasta meille saapui myös kerran liikemiehiä, jotka toivat mukanaan runsaat tuliaiset. Kookas, runsaskuvioinen ja värikäs samovaari olikin kodissamme kirjahyllyn päällä pitkään koristeena. Karjalasta tulleille vieraillemme oli kunnia-asia, että Suomeen tultaessa tarjotaan Venäjällä keitettyä kahvia. Ja sitä vanhempani yhdessä heidän kanssaan joivat   -kylmänä.  Kotimatkalleen vieraamme saivat vastalahjaksi kotiin viemisiksi mm. äidin pakkaaman pussillisen 7-veljestä villalankaa. Karjalan tasavallan lastenkoteihin lähetettäväksi keräsimme myös usein vaatepaketteja. Vanhat silmälasimmekin lähtivät sinne.

Mielenkiintoiset matkat, joille usein lähdin isäni mukaan, kuljettivat minut ympäri Suomea: muiden yrittäjien luo, Jurvaan, Lohjalle, Fiskarsiin, Hankoon, Vaasaan, Ylöjärvelle, Lahteen jne. Persoonallisia, ahkeria ihmisiä erilaisine tapoineen - siinä oli pikkutytölle ihmeellistä katseltavaa ja kuunneltavaa.  Sana "marmoreeraus" jurvalaisittain lausuttuna on erityisesti jäänyt mieleeni. Sitä matkaa on myös monesti  lämmöllä muisteltu.

Kyllähän minä kaikenlaisia lasten leikkejäkin lapsena leikin, hiekkalaatikkoleikkejä, nukkeleikkejä, pihaleikkejä jne.  Lapsuudessa ja nuoruudessa  luin paljon Aku Ankkaa ja söin siinä lukiessani kaikenlaista pientä evästä. Aku oli mielestäni niin hellyyttävä "otus" erilaisine luonteenpiirteineen, etten voinut olla häneen kiintymättä. Samoja hellyyttäviä piirteitä oli myös eräässä toisessa Ankkalinnan hahmossa. Hänellä -kuten monilla muillakin hellyyttävillä "otuksilla"- oli vihamies tai kilpailija ellei muutama, jo muinaisilta ajoilta; Kulta-Into Pii ja Kroisos Pennonen. Ylivoimainen suosikkini ankkamaailmassa oli kuitenkin Taikaviitta.  Hänen seikkailujaan tuskin maltoin odottaa.

Nämä sarjakuvat ovat hauskuuttaneet ajattomalla huumorillaan jo 1930-luvulta lähtien. Liian vakavastihan niitä ei tietenkään sovi ottaa :)

Erityisesti rakas paikka meille lapsille oli isän suunnittelema ja Anttilan Ollin kokoama leikkimökki. Anttilan Ollilla oli erityinen paikka isäni sydämessä, se tuli usein esiin. Katsoimme pienenä paljon luonto-ohjelmia sekä Kivisiä ja Sorasia.   Kerran ne innostivat meidät sisarukset leikkimään puusepänverstaan lähellä olevalla hietikolla alkuasukasleikkejä. Rakensimme lehtimajoja, keräsimme "leikisti" polttopuita ja kaikenlaista tavaraa mitä alkeellisessa asumisessa tarvittiin. Tuolloin kesät olivat lämpimiä ja tätä leikkiä leikittiin useita kertoja. Jossain vaiheessa sitten kyllästyimme ja purimme "leiriasutuksen" . Samalle kentälle isä pystytti meille myöhemmin rautaisen tangon. Sen päähän kiinnitettiin naru ja narun päähän tennispallo. Palloa lyötiin rautatangon ympärille pingispallomailoilla.  Se voitti, joka sai  omassa lyöntisuunnassaan narun kiertymään kokonaan tangon ympärille. Tätä salkopalloa oli mukava pelata lämpiminä kesäpäivinä. Taisi tässä pelissä joskus pikkusiskolta hammaskin katketa. Kaikenlaisia pikku kommelluksia sattui ja tapahtui siis meille tytöillekin.

Meillä oli tuon hiekkakentän vieressä talvella oma pieni luistelukenttä, jonka isä pyysi Merikarvian VPK:n auton meille jäädyttämään.

Pidimme myös omaa salapoliisikerhoa. Keräsimme autojen rekisterinumeroita ylös ja kirjoitimme näkymättömällä musteella ylös muistiinpanoja. Muistaakseni musteena toimi sitruunamehu, joka ajanmittaan tuli esiin, päivänvaloon. Naapurin lapsista Palomäen Johanna oli usein mukana pihaleikeissämme.

Pikku-Kakkonen; Ransu, Pelle Hermanni ja kepakko, Nukkumatti ja Lasse Pöystin kertomat iltasadut olivat lapsena minulle tärkeitä. Peppi Pitkätossu oli myös suosikkini. Taisi jopa kerran pukeutua Pepiksi Lukion naamiaisissa. Hurtolan Terttu oli meillä myös usein lastenvahtina, ja hän luki meille paljon iltasatuja. Muistan myös sen hetken, kun olin aivan pieni ja isä soitti minulle kitaralla TV:stä tulleen Heikko Peikon taustamusiikkia ja Emma-kappaletta. Näistä kitaransoiton hetkistä tulee myös mieleen koristepapukaija, jonka äiti oli ripustanut keittiömme ruokapöydän yläpuolelle. Se oli kaunis ja värikäs ja istui sellaisella lintujen istumatelineellä. Muistaakseni se piti ääntä, kun telinettä ravisteli ylös ja alas.

Lapsena kävimme kerran isän ja pikkusiskon kanssa Merikarvian Mericampingilla järjestetyssä Kalariehassa (merikarvialaisittain Kutujytä).  Siellä oli yleisötapahtumassa  tuolloin mahdollisuus helikopteriajeluun ja isä halusi meidät sille viedä. Se oli kyllä melkoinen kokemus pikkutytölle, kun leirintäalueelta lähdettiin nousemaan meren ylle. Helikopteri kallistui kyljelleen ja me makasimme lähestulkoon pelkän lasioven päällä katsellen alla näkyviä aaltoja.  Vesitornin mäelle lentäessämme muistan katselleeni alhaalla kulkevia, muurahaisen kokoisia ihmisiä. Hurja se lento oli, mutta hyvä, kun tuli kokeiltua. Kyseisessä kutujydässä muistan pikkusiskoni kanssa kilpailleeni siitä, kumpi saa isompia purkkapalloja aikaiseksi Hubba Bubba -purukumista. Ei riittänyt yksi pala kerralla suuhun, vaan sinne tungettin koko paketti kerrallaan. Suu oli vähän kipeä ison möykyn pureskelusta, mutta pääasia oli, että pallot olivat isoja, vähintään naaman, otsan ja ohimot peittäviä :)

Myöhemmin nuoruudessani seurasin tv:stä paljon kaikenlaisia sarjoja ja elokuvia. Kuuntelin myös paljon musiikkia ja erityisesti Tapani Ripatin juontamaa Ocsid -ohjelmaa. Suosikkejani tv-sarjoista olivat Tarzan (alkuperäiset Johnny Weissmuller versiot), Zorro, myöhemmin seurasin mm. sarjoja: Paluu Eedeniin, Dallas ja Dynastia. Huumoripuolella Mr. Bean ( Mr. Bean visits the dentist, Mr. Bean goes to the dentist... siis osat 1 ja 2...), Vesku Loiri  (Vesku parhaimmillaan: Naurunpurskahduksia)  ja muut Spede-vitsit, Pulttibois (mm. Kikkelis-Kokkelis lääkärinä, Palkkaliukuja ja haastattelija...), Kummeli (Woodcutting jne.), Reinikainen ja Tankki täyteen ovat erityisesti olleet mieleeni. Näillähän voi nykyään viihdyttää itseään You Tubessa.  Mr. Beanissa on selvästi joitain lapsuusvuosilta tuttuja hellyyttäviä piirteitä, mutta ketä hän mahtaakaan muistuttaa ?  Viime aikoina suosikkisarjojani ovat olleet "vanhahtavat", historialliset sarjat, kuten Ihana Elisa ja Ihanan Elisan tytär.

Lapsuudessa tärkeimmät lastenkirjat, joita minulle luettiin olivat Pupu Tupuna ja Pekka Töpöhäntä. Myöhemmin lapsena sain kuulla, että Viertolan Julle eli äitini isä, Jussi Julius Viertola oli ensimmäisenä lukenut minulle Pupu Tupunaa. Julius -pappa kuoli olessani vajaa kaksivuotias, mutta minulle oli jäänyt näistä hetkistä jonkinnäköinen muistijälki mieleeni, sillä kysyi tätä asiaa joskus ihan itse vanhemmiltani ja he vastasivat, että Juliuksen sylissä kuuntelin näitä tarinoita.

Suvussamme oli myös taitava runojen lausuja ja villasukkien neuloja, Jenni -täti. Jenni  Laurila oli äitini täti -äitini äidin sisar. Jenni asui pienessä puutalossa Merikarvialla, Ainintien päässä. Tien alkupäässä asui tuolloin vanha nainen, jolla oli ainakin 50 kissaa. Nämä istuivat aina talon ikkunoilla ja pihapiirissä, kun pikkutyttöinä pyöräilimme usein, erityisesti kesäisin, sisareni Mariannen kanssa  katsomaan Jenni -tätiä. Jos en väärin muista, niin naista kutsuttiin nimellä Kissa-Iita.  Usein meillä oli mukanamme iso kimppu luonnonkukkia Jennille vietäväksi.  Kannoimme hänelle myös jokaisella vierailukäynnillä vettä pihakaivosta monta ämpärillistä. Aina välillä Jenni antoi meille vähän taskurahaa palkaksi. Jenni tarjosi meille joka kerta Jaffaa, pullaa ja siirappileipiä. Tämä tarjoilu oli aina vakio. Lisäksi hänellä oli aina makuuhuoneen puolella pienessä hopeisessa rasiassa kiinnostavannäköisiä valkoisia karamelleja, joita "punkanpohjiksikin" kutsuttiin. Istuimme usein olohuoneen puolella, jossa Jenni lausui meille runoja, oravista ja kaikenlaisista metsäneläimistä. Muistaakseni runot liittyivät jotenkin henkilöön, jonka sukunimi oli Puputti. Tästä aiheesta jäänyt muistikuva on kuitenkin hatara. Jennillä oli olohuoneen peräseinällä kaunis vanha Jugend-kirjakaappi ja samassa huoneessa Laurin vanha Billnäsin kirjoituspöytä konttorituoleineen. Näitä kauniita huonekaluja ihailin jo lapsena.

Jenni oli myös hyvin "siveellinen" ihminen. Hän valisti meitä tyttölapsia mm. siitä, että naisen ei sovi pitää pitkää tukkaansa avonaisena, vaan se kiedotaan aina nutturalle. Muistan  hyvin Jennin lähes puolitoistametrisen pitkän mustan tukan  ja hetken, jolloin tuota opetusta keittiössä annettiin. Asia jäi lapsena mieleeni kummastuttamaan. Kuljimme kuitenkin pitkät tukat hulmuten.

Nuoruudessani luin myös paljon kirjoja: lähes kaikki Neiti Etsivä -kirjat ja lähes kaikki Anni Polvan romaaneista:

• Rakasta minua hiukan, 1945
• Anna suukko, kultaseni, 1946
• Tuletko aviomiehekseni, 1947
• Oletko sinäkin lemmensairas, 1948
• Sinä olet minun, 1949
• Kelpaanko sinulle, 1950
• Varo rakkautta, 1951
• Otan sinut, äkäpussi, 1952
• Minäkö muka mustasukkainen, 1953
• Vihaan hameväkeä, 1954
• Rakkaus rasittaa, 1955
• Mieheni on uskoton, 1956
• Etsin miestä itselleni, 1957
• Sinäkö se olitkin, 1958
• Kumman teistä otan, 1959
• Et edes huomaa minua, 1960
• Rakkautta ja kaalintaimia, 1961
• Voi noita miehiä 1962
• Päävoittona mies, 1963
• Otan sinut vaikka väkisin, 1964
• Rakkaus ajaa ojaan, 1965
• En rakastu kiusallakaan, 1966
• Älä leiki lemmellä, 1967
• Älähän pyristele, kultaseni, 1968
• Odotahan mokoma, 1969
• Vanha suola janottaa, 1970
• Isoa miestä lapsettaa, 1971
• Olen saanut tarpeekseni, 1972
• Vihellä minulle, Viki, 1973
• Minulla ei ketään (nimellה Kyllikki Heino), 1973
• Tule ja puserra, 1974
• Ne rakkaat miehet, 1975
• Kumpi vei sydämeni, 1976
• Anna mun kaikki kestää 1977
• Taisin erehtyä ovesta, 1978
• Nyt lähden minä 1979
• Penni ajatuksistasi, 1980
• Älähän änkee, 1981
• Elettiin kotirintamalla, 1981
• Aina sattuu ja tapahtuu, 1982
• Kun olin pieni, 1986
• Joulumuisto (Gummerus), 1986
• Hyvästi lapsuus, 1987
• Antaa soittaa, 1988
• Ota minut mukaasi, 1993

Suurimmat suosikkini olivat Angelika -kirjat. Ihastuin niihin jostain syystä.  Pidän kovasti myös ranskan kielestä, jota nykyään harrastan rakkaudesta ranskaan -oppitunneilla kerran viikossa sitten lukioaikojen. Angelika -elokuvat ovat myös elokuvakokoelmissani. Tietyt kirjat ovat myös jääneet mieleeni: Bim Mustakorva, Jane Austenin Järki ja Tunteet, Ylpeys ja Ennakkoluulo, Tommi Hellstenin Vanhemmuus -vastuullista vallankäyttöä, Larry Kane -Lennon, Rhonda Byrne - Secret  -Salaisuus... Kirjat ovat minulle yhä rakkaita, aina kun niiden pariin ehdin syventyä.

Elokuvia olen katsonut paljon ja katselen niitä yhä aina sopivan tilaisuuden tullen, vanhoja myöhemmin myös uudestaan.  Niistä mieleeni ovat jääneet erityisesti: Monet Disney -elokuvat, kuten Rottatouille, W-A-L-L-E, Karhu ja Nasun Suuri Elokuva, muista filmeistä King Kong, Island, Forrest Gump, Cast Away, Hevoskuiskaaja, Indiana Jones -filmit, Tanssii susien kanssa, Apocalypto, Hiljaiset Sillat, Million Dollar Baby, Pearl Harbor, Geishan Muistelmat, Kultaisen kukan kirous, Rautanaamio,  Deep Blue Sea, Angel Eyes, Uskollinen puutarhuri, Titanic, Da Vinci -koodi ja Tohtori Zivago. Elokuvien ykkönen minulle on Monte Criston Kreivi. 

Marja-Liisa kirjoitteli omassa tarinassaan entisaikojen kurinpidosta.  Meillä kotona oli myös tapakasvatus kunniassaan. Ruokaa piti ainakin maistaa ja se ruoka, mitä otettiin lautaselle syötiin loppuun,  ruokapöydässä ei pelleilty, illalla tultiin kotiin ajoissa jne. Joskus tietenkin tuli tilanteita, ettemme me lapset aivan nuhteettomia olleet. Noissa tilanteissa kurinpalautukseksi riitti usein se, että joutui itse hakemaan lähimetsästä sopivan Koivuniemen Herran. Muistan sen, että koitin aina etsiä mahdollisimman pientä ja taipuisaa oksaa. Koivunoksan hakeminen itse metsästä oli usein tarpeeksi nöyryyttävää ja käytöstavat muistuivat siinä vitsaa etsiessä kummasti mieleen. Koivuniemen Herran pää myös näkyi kotona kaapin päältä ja sen olemassaolosta muistutettiin, jos käytöstavat pääsivät unohtumaan. Lapsilla pitää olla rajat ja juuri rajojen osoitus on mielestäni rakkautta.  Rajojen tarve on aina olemassa, kaikenikäisillä, kaikkialla yhteiskunnassa. Kurinpito vain muuttaa muotoaan tietämyksen, ajan ja tapojen muuttuessa, kuten Marja-Liisakin kertoo. Yksi asia ruokapöytään liittyen täytynee kuitenkin mainita: Äiti ja isä: Voi sitä päivittäistä kaurapuuron määrää... Meni monta monituista vuotta, etten kyennyt moiseen herkkuun koskemaankaan, sen jälkeen, kun pääsin siitä hetkeksi eroon. Äiti tämän herkun meillä yleensä valmisti ja isäkin ajoittain yritti, tunnetuin seurauksin.

Äitini kanssa usein hiihdimme pitkiä hiihtolenkkejä pururadan ympäristössä. Yllättävän lujaa äiti niillä vanhoilla puusuksilla pisteli perässäni. Äiti tavallaan toimi valmentajanani koulun hiihtokisoja ajatellen. Melko sukkelaan niissä kisoissa aikanaan hiihdin, vaikka jalkani eivät syntyjään sitä hommaa varten olleet tehty, toinen jalkani kun oli lonkkavian vuoksi jossain vaiheessa lähes kolme senttiä toista lyhyempi ja toinen lonkkaniveleni epämuodostunut. Ennen hiihtokisoja äiti sanoi minulle, että ota nämä sokerinpalat taskuusi ja imeskele hiihtäessäsi, niin ei pääse verensokeri laskemaan liian alas ja pääset lujaa. Hiihdin niissä kisoissa kuin hevonen sokerinpalat suussa, mutta se tuotti tulosta. Palkintolusikoita urheilukisoista on muistona äidin valmennuksesta lähes 20 kappaletta. Pituushyppy ja pitkän matkan juoksu olivat myös suosikkilajejani. 

Mielestäni tärkeintä ei ole voitto, vaan reilu peli. Eräästä hiihtokisasta minulle tulee mieleeni, mitä on reilu voitto. Aina ei voi voittaa ja häviö on silloin hyväksyttävä, kun kerran peli on ollut reilu. Kerran olin täydessä vauhdissa maalisuoralla. Perässäni hiihtänyt tyttö alkoi huutaa kovaan ääneen jatkuvasti latua jo 50 metrin päästä. Vilkuilin koko ajan taakseni, välimatka ei lisääntynyt, kun hiihdin lujempaa. Maaliin ei ollut kovin pitkä matka. Olisiko pitänyt hypätä ladulta ja jäädä odottamaan, että takana tuleva hiihtää ohi vai jatkaa täysillä loppuun asti? No, minä jatkoin täysillä loppuun asti ja sillä kertaa pääsin palkintopallille. Tytön äiti ei kuitenkaan sulattanut tappiota, vaan nuhteli minua palkintojenjakotilaisuudessa kovin sanoin ääneen, kun en antanut hänen tytölleen latua. Reilu voitto pitää hyväksyä, ei epäreilua. Häviötä epäreilussa kisassa ei tarvitse hyväksyä. Kilpailla voi reilusti, suoraselkäisesti tai epäreilusti, keinoja kaihtamatta. Molemmat tavat olen nähnyt ja kokenut elämässäni. Keinoja kaihtamatta vaikuttaa kuitenkin ajoittain pärjäävän paremmin, mutta siinäkin tulee kyllä kaikilla rajat vastaan. Siinä vaiheessa urheilussakin vihelletään peli poikki...

Vikbackan lapsien entinen opinahjo, Sataman kansakoulu, toimi aikanaan myös perheemme yrityksen varastona. Siinä suuressa vanhassa rakennuksessa eli ihmeellisiä tarinoita. Legendaarinen kummitustarina kertoi, että koulurakennuksen vintiltä saattoi joskus kuulla Hirvosen puujalan kopinaa. Hirvonen taisi olla koulun entisiä opettajia. Isäni sisaruksineen muistavat varmaan tarkemmin useita tuohon kouluun liittyviä tarinoita. 

Keräsimme tuon koulun vintillä kerran postimerkkejä vanhoista kirjeistä ja tutkiskelimme mitä muita aarteita sinne oli edellisiltä sukupolvilta jäänyt. Jännitys tuntuu vieläkin selkäpiissä, mutta sitä kopinaa ei kuitenkaan silloin kuulunut.  

Sataman koulun kellarissa kohtasin ensimmäistä kertaa elämässäni elävän lepakon. Se nukkui hiljaa paikallaan, vaikka astuimme tilaan yhdessä isän kanssa. Tuo kohtaaminen tumman luontokappaleen kanssa on myös jäänyt jännittävänä tapahtumana mieleeni.

Veljekset löysivät viime kesänä Vikbackan rannalta osia vanhan purjelaivan hylystä. Siinä oli samanlaista jännitystä ja ihmeteltävää useaksi päiväksi. Tutkimme hylyn osia tarkemmin ja kerromme aiheesta jatkossa lisää. Joulupukilta saimme tänä jouluna sopivat tutkimusvälineet; jokainen poika oman suurennuslasinsa.  Kiitos tässä vaiheessa myös Lions Club Lempäälälle hammashoitolaan saamastamme joululahjakirjasta: Joulupukin matkassa maailmalla, se ilahdutti varmasti pieniä ja isompiakin lukijoita. Kiitos myös kyseisen kirjan tekijöille Soili ja Hannu Turkkiselle toisesta henkilökohtaisesta painoksesta poikien omaan käyttöön. Kuvassa veljekset ja peräsin.

Vanhasta purjelaivan hylystä tulee mieleen eräs edesmennyt merikarhu, Vuoren Reijo (Reijo Olavi Vuori s. 16.3.1933 k. 23.12.1990)  Hän vei meitä -minua, sisartani Mariannea ja tytärtään Kristiinaa-  kauniin karuun Ouran saaristoon isolla puuveneellään. Muistan erään merimatkan, jolloin myös oli melkoinen merenkäynti. Reijon radiosta kuului Tapio Rautavaaran korttipakka. Se sai minut silloin hiljentymään ja yhä edelleen tuo tarina tuntuu puhuttelevalta. Se tarina menee näin...

Tapio Rautavaara - Korttipakka

Entinen Sataman kansakoulu myytiin 1980-luvun loppupuolella maailmankuululle merikarvialaissyntyiselle hypnotisoijalle Olliver Hawk:lle (Olavi Erkki Vilhelmi Hakasalo s. 8.5.1930 k. 28.8.1988). Olliver kävi toisinaan isän luona kylässä ja isäni taasen Olliverin luona koululla, joka sai uuden omistajan myötä nimen Haukkalinnan luostari. Minäkin tapasin koululla Olliverin ainakin yhden kerran. Tuohon tilanteeseen, jossa meitä oli paikalla viisi henkilöä,  muistan liittyvän Elina -nimisen naisen (Elina Mäkinen), jolle Olliverin avustaja antoi hajuvesipullon.  Jos siellä koulun vintillä oli ennen puujalka kolistellut, niin se oli pientä jännitystä sen rinnalla, mitä Olliverin elämänkerta ja kokemukset sinne hirsiseinien sisään mukanaan toivat. Sitä joskus mietin, että mahtoiko Olliver opettaa isäni hypnotisoimaan.

Ylen elävä arkisto - Olliver muuttaa veden viinaksi (Linkitetty Ylen luvalla) :

Olliver ehti elämänsä aikana nähdä ja kokea paljon. Elämänkerta mm. Australian tummaihoisilta opituin taidoin kuljetti ympäri maailmaa. Se on jännitystarina vailla vertaa... Yksi hauskimmista jutuista oli, kun Olliverilla oli oma karhu ja sillä kirppuja. Eräs eläinlääkäri määräsi kirppujen poistoon isohkon erän pirtua, mutta Olliverilla oli liikaa tuttuja, ja karhuparka sai elää kirppujensa kanssa. Tälläisia muisteli Olliverista Jorma -pappa.

Olliver oli erittäin taitava motivaatioasiantuntija ja ilmaisutaidoiltaan kyvykäs ja värikäs persoona, jonka lahjoja osasi hyödyntää myöskin Spede, elokuvassaan Kahdeksas veljes. Veikkaanpa, että Olliver olisi saattanut olla melkoisen kyvykäs urheiluvalmentajana...

Hypnoosi/suggestio

Hypnoosia ja suggestion dynamiikkaa voidaan käyttää menestyksekkäästi hyödyksi monissa eri yhteyksissä esimerkiksi:

Omista kouluajoistani Merikarvialla on myös monenlaisia muistoja. Ala-asteen opettajista muistuu mieleeni erityisesti Kristiina Palokangas. Hänen oppitunneillaan luimme paljon satuja sekä lauloimme kaikenlaisia lastenlauluja sekä maakuntalauluja. Nämä kaikki laulut ovat viime vuosina muistuneet mieleeni. Musiikkitunneilla sain usein tehtäväkseni laulaa jonkin osan lauluista ja kuten monet muutkin oppilaat, osallistuin myös muutamiin rooleihin mm. koulun joulujuhlissa. Jänöjussin mäenlasku oli  lastenlauluista se, jossa olin aina oravan roolissa ja Aulun Tapio lauloi  jänöjussin repliikit. Pidin laulamisesta ja tunnustaudun yhä edelleen automatka-, suihku- ja saunalaulajaksi. Tuokin ominaisuus taitaa olla "sukuvika", joka tuli todettua lapsuudessa.  Pojilleni laulan usein pyynnöstä unilauluja: Päivänsäde ja menninkäinen, Sininen uni, Lapin äidin kehtolaulu ja Tuu tuu tupakkarulla ovat meillä suosiossa.

Kirjoitimme koulussa myös runsaasti aineita ja niitä luettiin yleensä koko luokalle. Oli hauskaa kuulla luokkakavereiden hengentuotteita. Puutöiden pariin koulussa minut johdatteli teknisen työn opettaja Pentti Riihiaho. Muistan vielä sen pienistä hirren tapaisista puupaloista kootun lintulaudan, jonka aikoinaan pystytin kotitalomme pihaan. Ala-asteelta muistuu mieleeni myös muutama hyväntahtoinen "pojannulikka".  Pojat ovat poikia, mutta nämä hyväntahtoiset erottuivat kyllä jo tuolloin selvästi muista ilkikurisista, ja heidän jekkunsa oli helppo antaa anteeksi ja muistella tapahtuneita sattumia jälkeenpäin lämpimin ajatuksin. Sukujuhlissa muutama vuosi sitten muistelin, että luokkakaverini Kankaan Arto oli samalla tavalla lahjakas, hyväntahtoinen pojannulikka ala-asteikäisenä, kuin paikkakunnan suosittu imitaattori Pertti -isoveljensäkin. Nauroimme Pertin esitystä koko suku vedet silmissä. 

Merikarvian vanhan yhteiskoulun natiseva, joustava puulattia laittoi monen opettajan kärsivällisyyden koetukselle. Luokassani oli pääosin poikia, ja heillä mm. tuon puulattian suhteen hyvin vilkas mielikuvitus... Kun opettaja oli luokan edessä kirjoittamassa taululle selin luokkaan nähden, niin pojat alkoivat hitaasti, mutta varmasti natisuttamaan jaloillaan lattiaa, ja opettaja luokan edessä liikkui lattian tahtiin ylös ja alas. Kun opettaja kääntyi, kukaan pojista ei tietenkään ollut tekevinään mitään erikoista...

Kemian ja fysiikan opettaja Timo Suosalmi oli hauska ja alastaan innostunut! Niiltä tunneilta ei savua ja pauketta puuttunut... Yläasteen luokanvalvojani, Sinikka Kallio, lempinimeltään Mursu, toimi kotiopettajan roolissa, kun jalkaleikkauksieni vuoksi en kyennyt pitkään aikaan koulussa käymään. Hänelle opettajan työ oli selvästi kutsumusammatti ja hänen avullaan en pudonnut opetuksessa "kärryiltä". Biologian opettajani Heikki Reivinen taasen oli hyvin viisas ja hellyyttävä. Vielä muistuu mieleeni hetki, kun hän selvitti hyvin asiaan keskittyneenä kromosomikaavioita ja mutaatioita, kun ihmettelin miksi minulla on vihreät silmät, isälläni siniharmaat ja äidilläni ruskeat... Suoraan sanottuna hän herätti kiinnostuksen tulevaan päätoimen ammattiini.

Lukioajoilta muistan hyvin erään syntymäpäiväni. Luokkakaverini  Timo-Teemu Passi ystävineen oli musiikkimiehiä ja viihtyi Leningrad Cowboys -lookissa. Eteenpäin kammatun pitkän etutukan ja pitkäkärkiset kengät kun näki nurkan takaa, niin tiesi heti, kuka oli tulossa. Hän ilahdutti minut kerran ikimuistoisesti tekemällään syntymäpäiväkortilla. Sillä oli kokoa n. 1,5 m x 2 m ja siinä luki isoilla kirjaimilla: Hyvää syntymäpäivää Anna-Leena!  Kävelevä kortti ja kujeileva hymy sen tuojalta olivat tuolloin paras syntymäpäivälahjani. 

Vastaavanlaisen syntymäpäiväyllätyksen sain, kun olin apteekkiharjoittelijana Kuopiossa. Yllättäen apteekkari Raimo Auvinen tuli tuomaan  hänen faksiinsa saapunutta viestiä: "Yks, kaks, yks, kaks, tämä on onnittelufax...."  Jotenkin arvasin kuka oli asialla - isä tietysti, tyylilleen uskollisena.

Nuoresta tytöstä lähtien olin perheessämme innokas auton pesijä ja vahaaja. Kerran innostuin liikaa. Syynä oli se, että ajokortin saaminen häämötti muutaman päivän kuluttua. Olin juuri pessyt ja vahannut viimeisen päälle kiiltäväksi isäni Accordin. Jostain sain ajatuksen maalata renkaiden KoHokuviot valkoisiksi. Työ oli vielä kesken, kun isä saapui paikalle. Arvatenkaan hän ei innostunut auton nuorekkaasta ilmeestä aivan yhtä paljon kuin minä. Ja hankaushommiahan siitä minulle tuli. 

Vaajasaaren autokoulusta sain opit turvalliseen ajamiseen. Opettajat olivat asiaansa paneutuneita, oppilaistaan kiinnostuneita ja huumorintajuisia.  Parkkisakkoja olen saanut useampia, mutta vain yhdet ylinopeussakot moottoritiellä ja nekin muistan koko lopun elämäni. Lukioaikoina pääsin toteuttamaan siihen aikaan suurta haavettani. Silloin se oli minulle hyvin tärkeää, nimittäin oma auto. Odotin kovasti sitä, että pääsisin katselemaan maailmaa ja kulkemaan vapaasti minne milloinkin teki mieli. Olin säästänyt pienen pesämunan ja lisäksi otin auton hankkimiseen jonkin verran lainaa.  Kankaanpään Autotalossa "rakkaus" syttyi. Siellä se oli: Ford Escort 1,6 CL, -88, valkoinen, levikkeineen ja erikoisvanteineen, rekisterinumero IBM-796 :)  Isä oli kyllä siinä oikeassa, että se olisi voinut olla hieman halvempi, mutta päätin tehdä lujasti töitä sen eteen, että auto tulee maksetuksi. Niin se tulikin ja palveli pitkään. Halvalla ei olisi saanut hyvää ja kestävää, ajattelin silloin.  Se oli minulle kuin ensirakkaus; sillä koki ajamisen iloa ja sitä rakkaudella puunasin ja kiillotin. Se kulki mukana Kuopioon, Harjavaltaan ja Ouluun. Sillä kuljin huonoilla talvikeleilläkin Oulusta Merikarvialle ja isän luo Keski-Suomeen ja sieltä Ouluun, eikä se kertaakaan jättänyt välille.

Talviautoilusta sain oppia kerran, kun olin tullut lukion ruokatauolla käymään kotona. Olin aamulla kouluun lähtiessäni raaputtanut tuulilasin huolimattomasti. Kun olin lähdössä takaisinpäin koululle, huomasin tuulilasissa kaksi sormenjälkeä, noin kymmenen sentin välein. Isä oli painanut jäiseen lasiin kaksi "silmänreikää". Ei siinä muuta opetusta tarvittu. Sen jälkeen olen putsannut lasit kunnolla, että näkyvyys on joka suuntaan hyvä. Ei ole turvallista kulkea, näkemättä kunnolla ympärilleen.

Meillä oli hetken myös vanha kevytperäinen Taunus. Sen syvällä takapenkillä istuessa tuntui joskus, että takapuoli uppoaa ajossa tien pintaan. Taunus -raukka joutui Joulumerkintiellä ilkivallan kohteeksi. Se meille silloin niin tärkeä ja tunnearvokas vanha auto murjottiin ja potkittiin, sisältä vietiin varmaan ainoa rahallisesti arvokas koko autossa - Pioneerin musiikkivehkeet. Köyhää opiskelijaa harmitti todella paljon.

Seuraava auto, jolla ajelimme oli tummansininen Ford Mondeo -farmari, OGG-666, "maanteiden paholainen". Se palveli myös hyvin, mutta eräänä kovana pakkasaamuna, jolloin Oulussa oli 42 astetta pakkasta siihen oli tullut vika, eikä sillä voinut lähteä liikenteeseen. Menin tuolloin bussilla keskustaan. Muistan sen näyn, kun kaikilla vastaantulijoilla oli kovassa pakkassäässä huivit suuta peittämässä, vain silmät näkyivät.

Olen yhä autofani ja pidän kovasti myös karting-ajosta. Siskojen kanssa on myös päästy kerran kisaamaan. Täpärästi tuli tappio pikkusiskolle.

Pikkuveli Jari-Pekka (J-P) opetteli autolla ajon salat jo  4-vuotiaana, kun isä osti hänelle vanhan lentokenttäauton. Myöhemmin me siskotkin ajelimme Morris Minillä pitkin verstaan pihaa ja peltoja.
Ja sitten "isona" Pekka siirtyikin vauhdikkaampien vehkeiden pariin. Kuvassa Toyota, jolla Pekka ajoi ralli-sprintiä mm. vuonna 2003/Anna-Leena

Viime vuosina on alkanut kyllä mietityttämään saksalaisten autojen huonontunut laatu. Vaikka takuu ei enää olisikaan voimassa, luulisi juuri näiden pelien olevan laatuvehkeitä. Yllättävän usein on tullut harmillisia äkkipysähdyksiä moottoritiellä ruuhka-aikaan ja kovassa vauhdissa, mm. renkaita on puhkeillut, jäähdytysnesteet ovat tulleet ulos letkuun tulleesta murtumasta, kaikenlaisia pikkuvikoja on esiintynyt säännöllisesti silloin ja tällöin. Kerran rengas puhkesi n. kilometri ennen moottoritien päättymistä. En voinut jäädä asiaa kovassa aamuruuhkassa moottoritiellä ihmettelemään, vaan ajoin nasta laudassa rikkinäisellä renkaalla Viinikan huoltoasemalle sillä riskillä, että vanne menee soikeaksi. Koska palelen herkästi, oli onni, että sain apua kahdelta kohteliaalta Rekkamieheltä, jotka vaihtoivat renkaan puolestani 25 asteen pakkasessa. 50 mk:n  kahviraha oli liian pieni palkka siitä avusta, joka yhä lämmittää mieltäni.

Olen kyllä viime aikoina kuullut, että eräiden "eläimellisten" VALIOmerkkien merkkiHUOLLOSTA saa erinomaista palvelua. Olisikohan minun AIKA vaihtaa merkkiä?

Eräs  mieleenpainunut muisto on myös jäänyt ensimmäisestä ja viimeisestä rehtorin puhuttelusta, johon jouduin koko "koulu-urani" aikana. Minulla oli mukava ja innostava tekstiilityön ja kuvaamataidon opettaja. Käsitöistä innostuneena sain ylioppilaskirjoitusten jälkeen tuurata muutaman viikon ajan häntä peruskoulun yläasteella. Tuossa vaiheessa oli viittä vaille, etten lähtenyt opiskelemaan käsityön opettajaksi.

Musiikki on ollut minulle koko kirjossaan aina hyvin tärkeä asia, elämän kantava voima. Se on  aina ollut lähellä, elämän iloissa ja suruissa. Kaunein kappale, jonka tiedän on Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maija. Sen tunnelma on sanoinkuvaamaton. Lähelle samaa tunnelmaa pääsee kuuntelemalla  Gary Mooren kappaletta The Loner tai Celine Dionia... My Heart Will Go On, Power Of Love, Because You Loved Me.

Barbra Streisandin Memory ja Woman In Love, Billy Idolin kappaleet, Louis Armstrogin What a Wonderful world, Foreignerin I Want to Know What Love Is, Andrea Bocellin Con Te Partiro, RedNexin  Wish You Were Here ja Spirit of the Hawk, Desirelessin Voyage Voyage, Dire Straitsin kappaleet, Alphavillen Forever Young, Big in Japan, Umberto Tozzin Ti Amo, Finlandia hymni ja  Liberan Be Still My Soul versio, Laura Braniganin Self Control, Pink Floydin Learning to Fly, Kitaron Caravan, Leonard Cohenin Waiting for Miracle, Lionel Richien Hello, France Gallen Ella, Elle l´a, Kenny Rogersin Lady, Modern Talkingin You ´re my heart, you ´re my soul, F.R Davidin Words Don´t Come Easy, Gregorian The Moment of Peace, Eran Ameno, Enigman Sadness, Sandran In The Heat of the Night & Maria Magdalena, Leona Lewisin Run ja monet muut -klassikot erityisesti - myös suomalaisen musiikin parissa: Petri Laaksonen Täällä Pohjantähden Alla, Eppu Normaali, J.Karjalainen, Juice, Hurriganes, Dingo, Yö, Katri Helena, Janne Hurme,  Anna Eriksson, Sturm und drang, Teleks, Nightwish, Lauri Tähkä, Uniklubi, Happoradio, Juha Tapio....  kauniita kappaleita on valtavan paljon ja  musiikkivideoineen ne ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Näitä upeita musiikkimaailman helmiä, yhtyeitä, laulajia ja kappaleita, jotka saavat hyvälle tuulelle ja kauniiden muistojen pariin, on olemassa jokaisen mielessä oma valikoimansa.

Tuon muutaman viikon opettajan sijaisuuden aikana yläasteen nuoret olivat mukavia, ja siksi päätin palkita heitä viimeisellä pitämälläni kuvaamataidon tunnilla niin, että katseltiin samalla taltioimiani musiikkivideoita. Pahaksi onnekseni video eteni: Eppu Normaali, Sinead O´Connor, Status Quo ja muut 80-luvun klassikot olivat jo pyörineet, kunnes Scorpionsin Rhythm of love lähti soimaan. Scorpions oli tuolloin yksi suurimpia suosikkejani ja on yhä sellaisena pysynyt. Sopivasti koulun rehtori avasi luokkahuoneen oven, ja ryhtyi seuraamaan, mitä katselimme. No, eihän juuri se video ihan viaton ollut, musiikkivideo kuitenkin vaan. Sanotaan näin, että juuri se ei ehkä antanut parasta mahdollista kuvaa oppitunnin kulusta.

Siitä sitten lähdin punastuneena rehtorin puhutteluun. Hän teki vakaasti päätelmänsä vain tuon yhden näkemänsä esityksen perusteella... tutustumatta kokonaisuuteen. Jälkeenpäin asia  lähinnä hymyilyttää, mutta nolo oli tilanne tuolloin. Hieman ujo kun vielä silloin olin, niin ei siinä tilanteessa auktoriteetin edessä löytynyt oikeita sanoja asiaa tarkentamaan.  Kirjoitin ylioppilaaksi  samaisena keväänä. Meitä oli kolme, jotka kirjoittivat itselleen ällän paperit. Kevätjuhlassa rehtorin puhuttelu oli johtanut siihen, että nämä kaksi muuta ja monet, huonomminkin ylioppilaskirjoituksensa läpäisseet palkittiin stipendillä, minä jäin ilman. Tätä "rangaistusta"  en voinut yhdistää muuhun kuin tuohon musiikkivideoon ja rehtorin väärinymmärrykseen asiassa. Totesin silloin, että opettaminen ei ainakaan tuossa vakavuudessaan ole minun juttuni ja elämä kuljetti muualle. 

Näin jälkikäteen ajatellen voi todeta, ettei tuolloin niin vakavasti puhuteltu asia kai kovin haitallista yläasteen yhdeksäsluokkalaisille ollut. Niin paljon pahaakin on viimeaikoina koulumaailmassa tapahtunut. Sanontahan kuuluu:  "Make love, not war..."  -John Lennonin musiikin keskeinen sanoma ja The Beatlesin suosion salaisuus kaiketi.

Kuten jo tuolloin Beatlesin menestyksen aikoihin, yhä vieläkin 2000-luvulla, on ihmisillä paljon ajateltavaa. Toisten onni tai menestys ei koskaan ole itseltä pois. Ei, ellei siihen liity katkeruutta, kateutta tai muita negatiivisia asenteita. Monet julkisuuden henkilöt joutuvat säälittävästi käyttäytyvien, itsestään epävarmojen aikuisten ihmisten kiusan kohteiksi. Tämän huomaa helposti mm. vilkaisemalla tiettyjen nimeltämainitsemattomien lehtien sisältöä. Sivusta julkisuutta seuranneena ja osittain omakohtaisestikin on tullut havaittua, miten kateuden vallassa henkilön ulkonäköä, tekemisiä, sanomisia, ihmissuhteita, työtä jne. vähätellään, arvostellaan ja mustamaalataan. Ja usein löydetään rinnalle joku toinen, joka on kaikessa paljon parempi kuin mustamaalattava henkilö. Monesti kadehtija haluaa itse olla kateudensa kohdetta parempi, eikä hyväksy, että joku muu voi hyvin tai menestyy.  Hyvin tavallista on myös se, että toisen saavuttaessa jotain ei saada sanotuksi mitään; on vaikea onnitella tai sanoa muutamaa positiivista sanaa. Ja tästä kaikesta kadehtimisesta tulee joillekin niin onnellinen olo!

Parempia aikoja on odotettavissa vain asenteita muuttamalla, jo pienistä lapsista ja kasvatuksesta lähtien. Ihmettelen vaan, jos edellämainitut asenteet ovat hyväksi lapsille ja nuorille, tai jos ihmisten epäonnen pyöritteleminen tai perättömät arvailut asioiden todellisesta laidasta jotenkin edistävät maamme kehittymistä tai ihmisten selviämistä ajoittain kohdalle osuvista huonommistakin ajoista. Luulisi "maalaisjärjellä" ajatellen asian olevan juuri päinvastoin, nimittäin siinä tapauksessa, jos löytyy yhteishenkeä ja halua puhaltaa yhteen hiileen, kuten ennenvanhaan vaikutti löytyvän. Mietin myös sitä, että miten työssä olevat keski-ikäiset jaksavat puurtaa läpi kiireiset vuodet työelämässä, jos vanhuksena saatavan inhimillisen hoidon ja huolenpidon saaminen on epävarmaa. Onneksi pienemmille lapsille ja lapsenmielisille on kirjoitettu luettavaksi mm. Koiramäen tarinat, joissa arki on lapselle sopivassa muodossa huoletonta ja sujuvaa. Miten hauskasti ja opettavaisesti Mauri Kunnas pukeekaan ajatuksensa ja asenteensa kirjan muotoon. 

Isän yrityksessä auttamisen ohella muut kesätyöni alkoivat 16-vuotiaana Merikarvian leipomosta, jossa työskentelin kotiapulaisena ja pyykkien silittäjänä,  ja jatkuivat seurakunnan puutarhatöiden parissa. Ikinuorten, huumorihenkisten työntekijöiden Maijan, Sepon ja Aunen kanssa ajoimme yhdessä useampana kesänä muutamia satoja kilometrejä nurmikenttää raikkaassa ulkoilmassa välillä kukkia kastellen, joskus tauoilla Sepon himoitsemaa makkaraa keittäen ja samalla kaikenlaista tarinaa höpötellen. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen sitten työskentelin lähes vuoden ajan apteekkiharjoittelijana Merikarvian apteekissa. Merikarvian apteekin henkilökunta ja jälleen kerran, alastaan selvästi innostunut apteekkari Jouko Mörö, saivat minut kiinnostumaan  apteekkialasta. Harjoitteluni aikana harjoittelin monipuolisesti kaikenlaista apteekkialaan liittyvää,  opin paljon lääkkeiden nimiä, ja myös titraamista sain harjoitella apteekkarin opastuksella. 

Opinnot veivät meidät Merikarvialta Kuopioon, jossa opiskelin farmaseutiksi. Siellä opin tuntemaan lupsakoita savolaisia ja iloisia karjalaisia ihmisiä.

Kuopion yliopistolla teimme farmasian opintojen yhteydessä paljon laboratoriotöitä sekä kokeilimme lääkkeenvalmistuksen harjoitustöissä myös vanhanaikaista pillerien pyöritystä. Hommasta taisi ennenvanhaan olla nykyinen hygieniataso kaukana, mutta ajat muuttuvat. Nykyään taidetaan joissain asioissa olla peräti ylihygieenisiä. Meidän ryhmästä tähän hauskaan harjoitustyöhön ryhdyimme minä ja hyvä ystäväni Gröhnin Tuija. Muut taisivat tuolloin lähteä kotiin. Tuijan ja myöskin hänen miehensä Jarin iloisen lennokas karjalainen huumori oli useassa tilanteessa läsnä Kuopiossa asuessamme. Terveiset myös Tarjalle, Kaijalle ja Jukalle sekä muille vanhoille kurssikavereille.

Opintojen ohessa opin myös  paikallisia murretta. Siitä on kuitenkin niin kauan aikaa, etten osaa enkä muista tarkalleen sanontoja savoksi enää kirjoittaa.  Laboratoriotöissä kysyin kerran opiskelukaveriltani Leenalta, että: "Virutetaanko tämä koeputki?" Leena sanoi siihen: "Virutetaan vaan, ota toisesta päästä kiinni." Viruttaminen tarkoittaa meilläpäin huuhtelemista, mutta savossa se on venyttämistä...  Totesin myös, että jos savolainen ei ehdi tai viitsi, niin hän ilmaisee sen sanomalla: "En nyt kehtaa", ja satakunnassa sehän tarkoittaa häpeämistä... Toivottavasti kaiken globalisaation keskellä saamme säilyttää murteet. Ne opettavat osaltaan meitä hyväksymään maakuntiemme ihmisten erilaisuutta, erilaisia tapoja ja perinteitä.

Opiskeluaikoina Kuopiossa ja Oulussa tuli nähtyä ja koettua myös kaikenlaista muuta mukavaa. Tässä muutamia otteita:

Savolaiset olivat varsin veikeää porukkaa. Eikä ihme, olihan suuri suosikkini Juicekin savolainen. Asuimme Kuopiossa kaksikerroksisessa rivitalossa, päätyhuoneistossa. Sauna sijaitsi tuon talon päädyssä. Reipas, lähes päivittäinenkin saunominen ja kiukaan kihinä kantautui  saunan tuuletusaukon kautta ulkona olleen miesporukan korviin. Yhtäkkiä saunan raukean hiljaisuuden rikkoi henkiin herännyt "löylyn henki".  Se puhui matalalla äänellä, hitaasti ja sanojaan painottaen: "Olen löylyn henki...älkää hyvät ihmiset heittäkö enempää löylyä...."  (Se puhui vielä savon murteella, mutta kun en nyt aivan tarkalleen muista miten se meni, niin tulkoon kirjakielellä)

Lupsakat savolaiset selvittelivät perheriitojaankin muita hauskuuttaen... Olin kerran tekemässä ruokaa keittiössämme. Työpöydältä oli näkymä ulos sisäpihalle. Jälleen kerran yhtäkkiä odottamatta aukesi erään naapurin ovi, ja oviaukolta lensi täysi lasti raakoja pullia korkeassa kaaressa lumihankeen... Hämmästyin sen verran, etten voinut välttyä kiusaukselta seurata tilannetta loppuun asti. Hetki kului, kunnes naapurin isokokoinen mies tuli lyhyet kalsarit jalassaan poimimaan pullia takaisin pellille. Verkkaiseen tahtiin hän nyppi hankeen viskotut raa´at pullat takaisin parempaan talteen... Pikkuinen utelias poika seurasi tilannetta ja tuli ison miehen rinnalle ihmetellen kysymään: "Mitä oikein teet?"  Mies murahti hieman harmissaan jotain, kääntyi ja häipyi samantien takaisin sisälle.

Kuopion suunnalla toimi aikoinaan kertomuksen mukaan  eräs hammaslääkäri, nimeltään Tulikoura. Mahtoiko hän olla nimensä veroinen otteissaan, joskus mietin. Itsestään saattaa kyllä ajoittain ajatella jotain hankalaa työtä tehdessä: " Voi että, mikä mämmikoura." Sen saattaa selittää se, että olenhan kotoisin "Pröttikarvialta".  Prötti eli perunamämmi (tai pernamämmi) on satakuntalainen perinneruoka.

Tässä välissä hieman pureskeltua asiaa suunhoitorintamalta. Kulinaristina on vaikea kuvitella elämää ilman hyvää ruokaa ja ehjiä, terveitä välineitä, joilla siihen pääsee käsiksi. Poikkean siksi asiaan päästyäni hetkeksi nykypäivääni. Hampaat ovat kertakäyttötavaraa: uutta ei toistaiseksi kasva tuhoutuneen tilalle. Leukaluuta pystytään jo nykyään kasvattamaan miehenkin vatsanahan alla kantasoluista tapaturma- ja syöpäpotilaiden avuksi. Proteettinen hoito on toki kehittynyt ja kehittyy koko ajan -melkoisia ihmeitä saadaan aikaan- ja tämä on hieno asia mm. tapaturmapotilaiden kohdalla, mutta moni tavallinen ihminen usein yllättyy, että proteettinen hoito on jo selvästi hintavampaa kuin suun perushoito silloin, kun vielä on jotain itse vapaaehtoisesti tehtävissä.

Hammashoitopelkoa -harvemmin varsinaista hammaslääkäripelkoa- on melko monella ainakin vähän, mutta se on kynnys, jonka jokaisen kannattaa kuitenkin ylittää, vaikka pienin askelin. Hammashoitopelkoa voidaan myös lievittää tai ainakin asiaa mahdollisimman paljon huomioida, kun sen reilusti kertoo. Vuosikymmeniä sitten monille keski-ikäisille ei ollut tarjolla puudutusaineita paikaukseen. Puudutuksen sai lähinnä vain hampaiden poistoihin. Hammashoidon välineet olivat myös paljon epämukavampia kuin nykyään. Nykyiset puudutusneulat ovat hyvin ohuita, "porat" (turbiinit ja kulmakappaleet) paljon nopeampia ja sentään vesijäähdytteisiä nykyään. Näin ei ennen ollut, porat olivat hitaita, täriseviä eikä jäähdytystäkään ollut samalla tapaa kuin nyt. Ymmärrän hyvin, että näihin vanhanaikaisiin menetelmiin tutustuneet potilaat ovat varmasti tunteneet epämukavia hetkiä hammaslääkärin tuolissa istuessaan.

Suun terveys on nykyään valitettavasti selvässä laskusuunnassa.  Pieni joukko hoitaa suutaan hyvin, jopa erinomaisesti, mutta yhä suuremmalle joukolle on mm.  hammaslanka outo tuttavuus. Voi sanoa, että hyvä suun terveys on hyvin usein nimenomaan "langan varassa". Langalla ei ole tarkoitus poistaa hampaiden väleihin jääneitä lihanpaloja, vaan bakteerimassaa eli plakkia, juuri sitä samaa valkoista pehmeää likaa, jota monelta löytyy erityisesti ienrajoista. Mikään suuvesi tai purukumi ei korvaa huolellista ja säännöllistä harjausta tai hammaslangan käyttöä.

Poistamaton plakki kovettuu hammaskiveksi ja juuri plakin alla reikä muhii ensin hampaan pinnalla ja sitten syvemmälle hampaan sisään, jolloin se pitää paikata. Jos siis langan säännöllisen käytön ja säännölliset hammaskivenpoistokäynnit suuhygienistillä tai hammaslääkärillä laiminlyö, niin siitä seuraa: pahanhajuista hengitystä, reikiintymistä, laajojen reikien kautta infektiopesäkkeitä leukaluihin, ientulehdusta, erityisesti kiinnityskudostulehdusta eli parodontiittia.

Parodontiitti synnyttää ientaskuja, ientaskut taas ovat täynnä bakteereja ja hammaskiveä. Ellei sitä säännöllisesti poisteta tai laiminlyödään hammasvälien puhdistus, se viime kädessä johtaa siihen, että luu hampaiden ympäriltä katoaa, hampaat viuhkaantuvat kuten Aake Kallialan esittämällä palkkaliukujalla ja lopulta hampaat - suomeksi sanottuna -  irtoavat itsestään suusta. Kaikkein varmimmin tämä tapahtuu tupakoitsijalla, koska normaali verenkierto ikenissä on häiriintynyt ja sen vuoksi paraneminen ilman tupakoinnin lopettamista on hyvin epätodennäköistä. Yllättävän monella henkilöllä saattaa myös tietämättään olla jopa reilut puoli kahvikupillista märkää hoitamattomien ikeniensä alla piilossa. Asia olisi helpompi ymmärtää, jos näkisi tulehduksen laajuuden omalla ihollaan. Ientulehdukset ovat myös suurin syy pahanhajuiseen hengitykseen, jota "tuoksua" usein kuvataan "kalamaisena" tuoksuna.

Ientaskujen kautta siirtyy monella myös valtava bakteerikylvö verenkierron mukana muualle elimistöön. Parodontiitti ja muut suun tulehduspesäkkeet ovat tutkitusti haitaksi sydämelle ja verisuonten terveydelle. Myös jatkuva hampaiden kiristely, narskutus eli bruksismi, johon usein liittyy leukanivel- ja puremalihaskipuja, lihasjännitystä  ja leukanivelen välilevyongelmia, kuormittaa sydäntä uuden tutkimustiedon mukaan yöunen aikana. Verenpaine kohoaa ja jopa yhteys sydäninfarktiin on löydetty. 

Lisäksi mm. sydänpotilaalle, keinonivelleikkaukseen menevälle tai syöpäpotilaalle suun tulehdukset ovat haitallisia ja hoitoja hankaloittavia. Hoitamattoman suun bakteerit saattavat aiheuttaa kalliin keinonivelleikkauksen epäonnistumisen. Pahimmassa tapauksessa suun ja leukojen alueen tulehduksista syntyy riski sepsikseen eli kansan kielellä verenmyrkytykseen. Näiden vakavampien sairauksien hoidon ei soisi hankaloituvan tai hidastuvan hoitamattomien suiden vuoksi. Olen sitä mieltä, että erityisesti taantuma-aikana säästötalkoot on helppo aloittaa putsaamalla suut. Kirjaimellisesti ja kuvainnollisestikin. Omasta suusta kannattaa aloittaa. Kun suut ovat kunnossa, säästyy rahaa kaikkeen muuhun mukavampaan, vaikkapa parempaan ja monipuolisempaan ruokaan, jota terveellä suulla on ilo maistella.  Rahaa ei ainakaan kulu sellaiseen korjaavaan hoitoon hammaslääkärillä, jota jokaisen pienellä henkilökohtaisella panoksella voidaan helposti välttää. Ympäristökin voi paremmin, kun suu on kaikinpuolin puhdas, raikas ja hymy herkässä.

Kirjoitan tähän väliin pienen pätkän kirjasta, jonka parissa olen viime aikoina naureskellut moneen otteeseen. Näin ei tietenkään saisi tehdä, mutta moni asia on toden totta reilussa sadassa vuodessa onneksi hammashoidossakin muuttunut. Kirjan nimi on Wistrandin kotilääkäri,  Käsikirja kotilääkintöä varten vuodelta 1898. Sen mukaan pahaltahaisevaa henkeä hoidetaan näin: "Pahaltahaiseva henki voi muuten johtua useista syistä. Siivottomuudesta tulee se niille, jotka eivät huuhtele suutansa ja pese hampaitansa, vaan antavat niiden väliin jääneiden ruuanjätösten mädäntyä, ja jotka eivät poista hampailla varsinkin aamulla olevaa sitkeätä limaa. Tulee noudattaa mitä suurinta puhtautta: jokapäivä hangata eli harjata sormella tai pehmeällä, saippuaan pyyhäistyllä hammasharjalla sekä huuhtoa ainakin joka aterian jälkeen. Jos henki haisee syöpyneiden hampaiden vuoksi, vaatii sekin pesemään suuta aseptiinilla ja käyttämään hiilestä tai kiinankuoresta valmistettua hammaspulveria sekä panemaan hammaskittiä vioittuneeseen hampaaseen. Pahaltahaiseva henki, johon on syynä vika ruuansulatuselimissä ja jonka tuntomerkkinä on samankaltainen kieli, happamet, härskit eli mädäntyneet röyhtäykset j.m.s vaatii vatsan puhdistamista käyttämällä oksetuslääkettä, jonka jälkeen käytetään karvasta teetä aamusilla. Jos hengen löyhkäämiseen on syynä sienimäiset ja vuotavat ikenet, vaatii se samallaista hoitoa, kuin mitä keripukkiin on neuvottu."

Paljon nykyään myös napostellaan ja juodaan janojuomaksi virvoitusjuomia ja urheilujuomia, jotka liuottavat hampaat olemattomiin...hampaat liukenevat niin kauan, kuin on liuettavaa jäljellä. Napostellen kertyy nuorellekin helposti kiloja vyötärölle ja ylipainosta seuraa myöhemmin muita sairauksia. Tupakka on suurin suusyövän riskitekijä ja sitä se on erityisesti yhdessä alkoholin kanssa.

En suosittele myöskään alkoholia sisältäviä suuvesiä (Mm. erästä keski-ikäisten herrasmiesten suosimaa tai erästä nuorison suosimaa säännölliseen käyttöön, vaikka luvataankin, ettei säännöllisellä pienellä alkoholipitoisella suuvedellä purskuttelulla ole sitä riskiä olemassa, että kehittyy suusyöpää pitkäaikaisessa käytössä.  Suuvesimainokset ovat usein harhaanjohtavia, sillä ne lupaavat suuveden poistavan piileskelevät bakteerit jopa 90 %:sesti. Näin ei kyllä tapahdu, vaikka pullollisen kurlaisi kerrallaan. Hammaslangan tai lankaimen käyttö on ainoa tapa puhdistaa normaalikokoiset hammasvälit tehokkaasti. Isommat välit vaativat sitten hammasväliharjaa. Ientulehdusta hammaskivenpoiston jälkeen hoidettaessa on hyötyä mielellään alkoholittomasta kloorheksidiinipitoisesta suuvedestä, jota käytetään kuuriluonteisesti 1-2 viikon ajan. On olemassa myös suuvesiä, jotka vähentävät suussa toimivien bakteerien toimintaa ja siten raikastavat pahanhajuista hengitystä, joka usein tuoksuu mädälle kananmunalle tai pilaantuneelle kalalle.

Limakalvojen säännöllinen altistaminen alkoholille lisää suusyöpäriskiä. Alkoholi lisää mm. suun limakalvojen läpäisevyyttä, jolloin tupakan haitalliset vaikutukset lisääntyvät merkittävästi. Tupakoitsijalla on 6-15 kertainen riski saada suusyöpä, jos he käyttävät lisäksi alkoholia verrattuna tupakoimattomiin ja alkoholia käyttämättömiin. Tupakointi lisää myös KARVAKIELEN todennäköisyyttä

Nuuskarulla ylähuulen alla saattaa ajanmittaan myös aikaansaada limakalvolle pahanlaatuisen muutoksen. Ensin alueelle muodostuu nahkean oloinen valkoinen muutos - joka sekin jo saattaa olla pahanlaatuinen - mutta erityisesti alueen lisääntynyt punoitus on jo selvä hälytysmerkki hoitoon hakeutumiselle. Suusyöpätapauksia tulee jokaiselle hammashoitoalalla toimivalle muutama tapaus vastaan työuran aikana.

Suun hyvinvointi on tärkeä osa ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Hampailla on meille kaikille tärkeä rooli ruoansulatuskanavan alkupään osana, erityisesti vanhuksilla ja laitospotilailla, jotka muutoinkin saattavat kärsiä aliravitsemuksesta. Ruokahalua lisää varmasti terve suu ja toimivat hampaat - pureskelematta kun on kovin vaikea, ellei mahdoton syödä monipuolista ravintoa. Elämänkaaren alku- ja loppupäässä suun hoidon toteuttamisesta ovat vastuussa huoltajat ja hoitajat. Erityisen tärkeää on, että nämä henkilöt löytävät halun oppia ja toteuttaa lasten ja vanhusten suun hoitoa. Jokainen meistä on joskus itse vanhus.

Hammashuollon asiat haluttaisiin saada kuntoon, jotta hammaslääkärit, hammashoitajat ja suuhygienistit jaksaisivat ja voisivat paremmin myös toteuttaa tätä muuten niin mielenkiintoista ja haastavaa asiakaspalvelutyötä. Töitä on meillä paljon, eikä vallitsevaan hammaslääkäripulaan tällätietoa ole helpostusta ennen 2030 -lukua, ellei mitään tehdä.  Onneksi Kuopio on uudelleen aloittamassa hammaslääkärikoulutuksen, Turkuhan sen jo teki. Väkeä siirtyy eläkkeelle enemmän kuin valmistuu eikä nykyisellä hoitotahdilla välttämättä jokainen edes jaksa eläkkeelle asti. Tuki- ja liikuntaelinten sairaudet ovat meille tuttuja eikä kellon kanssa voi eikä haluakaan kilpailla ihmisiä hoitaessa. Siinä tapauksessa sitten vaan tarvittaessa ollaan vähän myöhässä...

Tällä hetkellä puolet työssäolevista hammaslääkäreistä työskentelee yksityissektorilla ja puolet julkisella sektorilla. Väestön ja potilaiden tasapuolinen kohtelu edellyttäisi, että yhteiskunnan tuki olisi likimain yhtä suuri hoitopaikasta riippumatta. Nykymuotoinen hoitotakuulaki velvoittaa julkisen sektorin (terveyskeskukset) hoitamaan yksinään koko väestön. Yhtälö on mahdoton. Yksityissektorin ja julkisen sektorin välistä yhteistyötä toivotaan kehitettävän ja pilottimalleja yksityisten ja terveyskeskushammaslääkäreiden yhteistyöhön ollaankin parhaillaan käynnistämässä. Pienempiäkin epäkohtia toivoisi korjattavan; esim. etenkin sairaalahammaslääkärien tarvitsema vahvempien kipulääkkeiden määräysoikeus kaipaisi päivitystä, samoin esim. hammaslääkärin mahdollisuus määrätä Kela-korvattavaa fysikaalista hoitoa sopivissa tilanteissa puremalihasvaivoista kärsivälle potilaalle, ilman, että potilas joutuu ensin käymään lääkärillä saadakseen lähetteen.

Kaikki eivät saa luonnonlahjana omia hampaita suuhunsa. Kaikilla meillä on omat puutteensa, minulla oli huonot silmät ja jalat sekä kokemukseni siitä,  joten erityisesti siksi muut proteesijutut on jo kerrottu ja yskät yskitty. Lämpimät kiitokset Taysiin Jarmo Kotirannalle ja Liisa Aineelle Teemun hyvästä hoidosta.

Palaan vielä hetkeksi opiskeluaikoihin Kuopiossa, jossa tein iltatöinä myös apteekkialan töitä. Niiralan apteekin apteekkari Helena Juvonen otti minut apteekkiinsa iltatöihin. Kuljetin pienellä Escortillani iltaisin lääkkeitä pääapteekilta eripuolilla Kuopiota sijaitseviin sivuapteekkeihin, purin tavaralähetyksiä ja järjestelin saapuneen tavaran paikoilleen. Kuopiosta valmistuttuani muutimme Poriin. Pasi jatkoi siellä opintojaan ja itse työskentelin muutaman vuoden ajan apteekissa Harjavallassa. Sittemmin kaipuu käsillä tekemiseen kuljetti minut Ouluun opiskelemaan ja myöhemmin työskentelemään hammaslääketieteen pariin, jossa voin hoitotyön ohessa toteuttaa myös kädentaitoja. 

Harjavallan apteekin entinen apteekkari Liisa Luoma huolehti apteekistaan ja sen henkilökunnasta esimerkillisesti. Vielä hammaslääketiedettä opiskellessani työskentelin kaikki lomani Harjavallassa ja viihdyin siellä hyvin. Apteekin työntekijät ottivat nuorenkin tulokkaan "äidilliseen" huomaansa. 

Paikallisista asukkaista on jäänyt mieleeni erityisesti värikäs ja humoristinen persoona, Olavi Niemelä, paremmin Olkkuna tunnettu, Hercule Poirot -tyyliset viikset omistava raamikas herrasmies.  Hän oli erityisen viehtynyt viiksien hoitoon. Hänellä oli jopa oma viiksivahaa valmistava yritys. Olkku ajoi aina ison Volvonsa apteekin oven eteen, tuli sitten näyttävästi sisään ja esitti apteekkiin saapuessaan serenadin henkilökunnan ja lääkkeitään odottavien asiakkaiden päivän piristykseksi. 

Apteekissa  työskennellessäni tutustuimme Toini ja Simo Uotilaan. Heidän sukunsa perinteiden vaalimisella Uotilan tilalla Harjavallassa on jo pitkä historia. Yllättäen olimmekin samalla asialla... 

Harjavallan Apteekin joukkue Dragon -melonnassa Kokemäenjoella 

Lämpimät kiitokset materiaalista, Simon lehtikirjoituksista, joita lähetitte KodinOnnelan  tarinakokoelman lukijoiden iloksi. Uotilan tila 

toimii sopimuksen mukaan erityisesti kesäaikaan ryhmien matkailukohteena ja on ehdottomasti näkemisen arvoinen kotimaan matkailukohde. Tila tarjoaa myös arvokkaat puitteet erilaisten tilaisuuksien järjestämiseen. Uotiloiden elämäntyö on taltioitu v.2007 lyhytelokuvakokoelmaksi Pellosta pöytään maasta isien. Uotilan tilalla kuvatun elokuvan voi ostaa KodinOnnelan verkkokaupasta tai sisustusmyymälästä.  Simo Uotilan lehtiartikkeleita ja tarinoita löydät lisää, kun jatkat näillä sivuilla eteenpäin.

Pasi opiskeli aikanaan kirvesmieheksi Kankaanpään ammattioppilaitoksessa. Sillä alalla hän onkin varsin tarkka ja osaava ihminen. Jossain vaiheessa yhdessäoloamme keskustelua tuli kuitenkin siitä, että talviaikaan kirvesmiehillä on aika kylmät oltavat, kun rakentamista tehdään myös talvella. Kuopion ajat hän oli työskennellyt noin parin vuoden ajan eripuolella savoa vaihtelevissa sääolosuhteissa maatalouslomittajana sekä kuopiolaisella ikkunatehtaalla. Hän päätyi sitten kuitenkin näiden kokemustensa jälkeen hakeutumaan jatko-opintojen pariin. Vaihtoehdoiksi hän valitsi autoteknikon tai rakennusinsinöörin opinnot. Viimeksimainitun hän sitten myöhemmin valitsi, mutta autopuoli olisi myös ollut hänen mielenkiinnonkohteensa tuntien hyvä vaihtoehto. Myöhemmin 2000-luvulla kannustin häntä mukaan KodinOnnelan toimintaan, lähinnä kirvesmiestaitojen osalta. Myöhemmin v. 2010 ehdotin hänelle oman yrityksen perustamista, tein tähän liittyvät paperityöt ja siitä sitten lähti alulle Rakennuspalvelu Pasi Hamppula. Jälleen ajatuksissa oli, jos hän haluaisi hyödyntää kirvesmiestaitojaan aluksi ainakin sivutoimiyrityksen muodossa.

Opiskeluaikoina Oulussa meillä oli Pasin insinööriopinnoissa viimeisenä keväänä hektiset loppumetrit. Hommia tuntui olevan loppusuoralla yli äyräiden. Oli insinöörimatikkaa, ruotsin lopputenttiä ja lopputyön tekoa meneillään yhtäaikaa. Varasin lomamatkan Kanarialle, piirsin lomailijat paperille aurinkotuoleihin hellehatut päässä ja kiinnitin nippanappa -lapun jääkaapin oveen. Siitä hetkestä alkoi armoton loppukiri. Siinä tehtiin yötä päivää hommia muutama viikko.  Koska niin pitkälle olivat opinnot hänellä valmiina, niin kyllähän ne loppuun asti ainakin koitettiin saada. Mukana oli myös kannustusjoukkoja, Röytiön Markku ja Rimalin Miska muun muassa. Kuluipa siinä pakertaessa joskus muutama olutkin, kun yömyöhään koitettiin vääntää pakettia kasaan. Miska taisi joskus käydä meillä myös kokkaamassa poronkäristystä. Sehän sopi aiheeseen hyvin! Niinalle, Jennille ja Hannalle myös terveisiä. Aika monta kertaa teillä kävimme myös syömässä ja lasten kanssa vietimme useamman kerran aikaa kylpylässä. 

Loppupuristus teki tiukkaa, välillä meinasi minulla kyllä mennä sormikin suuhun omien opintojen, insinöörimatematiikan integraalien ja lopputyön puhtaaksikirjoittamisen kanssa, mutta kuin ihmeen kaupalla kaikki saatiin porukalla valmiiksi ajallaan. Muutama opiskelukaveri jäi tekemään näitä lopputöitä useamman vuodenkin ajaksi jälkeenpäin. Emme kuitenkaan aikoneet jäädä asumaan  muutoin mukavaan kaupunkiin Ouluun, kaipuu etelämpään ,lähemmäs kotiseutua sai pinnistelemään niin, että asia saatiin pois päiväjärjestyksestä.

Oulun ajoilta Markun, Tanjan ja koirien kanssa tehdyt retket Oulun Hailuotoon ja Kuusamon pohjoispuolelle, Oulangan kansallispuistoon ovat vielä hyvin muistissa. Yksi elämäni upeimmista luontohetkistä oli juuri tuolla karhunkierroksella. Aamuvarhaisella kävelin hiljaa virtaavan erämaajoen rantaan ja pesin siinä kasvoni. Ympärillä oli jylhä, mahtavan kaunis, hiljainen maisema.

Oulun opintojen ajoilta tulee myös mieleen monta mukavaa hetkeä klinikalla yhdessä Cursus Dahlin opiskelukavereideni kanssa. Erityisesti Siitosen Sadulle, Pihlajaniemen Taijalle, Ension Kaisalle, Ahosen Susannalle sekä Rounajan Sannalle terveisiä tässä kohtaa. Samoin myös Harjun Jukalle, joka eräänä opiskelijailtana soitti meille kitarallaan J.Karjalaisen hienoja kappaleita.  Sadulta sain kerran lahjaksi pienen kirjan. Sen nimi oli Nalle Puhin Pieni Kirja Viisaudesta - Viisaita sanoja Hyvin Pieniälyiseltä Karhulta. Olen lukenut sen monta kertaa. Sadun edesmennyttä Heppu -mäyräkoiraa  muistelen myös monesti. Niin mukava heppu se kyllä oli.

Opiskelijaelämä on usein tiukkaa ja niukkaa. Pienellä koitettiin meilläkin pärjätä. Leipomoista kävin usein hakemassa sekundaleipiä. Ne olivat ihan yhtä hyviä syötäviä kuin priimaleivätkin, mutta kone oli saattanut lyödä pussinsulkijan keskelle leipää tai muulla tapaa leivät eivät olleet kelvollisia kaupanhyllyille vietäviksi. Muistan, kun menin leipomoon ja kyselin sekundaleipäjätesäkkiä, niin leipomon työntekijä kysyi: "Tuleeko nämä eläimille vai ihmisille?"  Monet nimittäin hakivat jäännösleipiä myös eläinten ruokkimiseen. Hymyilyttihän se hieman, mutta olin hyvin tyytyväinen, kun sain edullisesti jätesäkillisen tuoretta leipää ja pakastin oli sitä aina pullollaan. Eräs henkilö tosin muisti minua opintojen ohessa usein lämpimillä Fazerin leipomon kaura- ja ruispaloilla. Siitä tuli todella hyvä mieli. 

Merikarvialta, Kuopiosta, Harjavallasta ja Oulusta ja myöhemmin Pirkanmaalta on jäänyt moni auttavainen, kannustava, reilu ja ystävällinen ihminen mieleeni. Näistä tapaamistani ihmisistä olen myös saanut monta elinikäistä ystävää. Näitä erityisiä, harvinaisiakin ihmisiä, oppii elämässään joka päivä yhä enemmän arvostamaan. Heidät muistaa koko loppuelämänsä, heidän kanssaan on helppo jutella, vaikka tapaisi harvemminkin.

Näin vuosien jälkeenkin puualaan liittyvät asiat ja tuotteet ovat lähellä sydäntäni yhä edelleen. On helppo havaita huolimattomasti, kiireellä valmistetun ja laadukkaan puutuotteen välinen ero. Isältäni olen oppinut paljon ja olen siitä kovasti kiitollinen.

Isältä ja samanhenkisiltä ystäviltäni olen myös oppinut suurta arvostusta kotimaan luontoa ja sotiemme veteraaneja kohtaan.  En koskaan tavannut omaa pappaani, Tuomasta, mutta tunnen kunnioitusta sitä kohtaan, että hän taisteli aikoinaan sodassa isänmaamme puolesta. Tuomas menehtyi sodassa saamiinsa vammoihin isäni ollessa 13-vuotias. Tämän jälkeen Helmi -mummu omisti koko elämänsä kuuden lapsen elättämiseen ja kasvattamiseen aikuiseksi, Merikarvian Vikbackassa. Hän sai elää pitkän elämän ja lähes loppuun asti hän vietti sen omassa kodissaan. Sellaisen vanhuuden minäkin toivoisin.

KodinOnnelan "Kodin Onneksi" -valokuvissa haluamme siksi tuoda esiin myös suomalaisen luonnon kauneutta eri vuodenaikoina, joista me kaikki täällä kotimaassamme saamme nauttia.

Ehkä Puusepäntien vanha tuulen tuivertama verstas vielä jonain päivänä, yli 15 vuoden hiljaiselon jälkeen, herää uuteen elämään, jos Jorma -pappa saa näiden vuosien jälkeen mahdollisuuden palata kotiinsa ja jäädä "eläkkeelle", tekemään niitä asioita, joista hän on aina haaveillut. Aiheeseen asiatiedon pohjalta paremmin tutustuneet ja sitä kanssamme mukana eläneet tietävät, mitä tarkoitan.

Kiitokset kaikille niille, jotka perinteiden vaalimiseen ja yhteistyöhön ovat tähän mennessä kanssani mukaan lähteneet. Lämpimät kiitokset ja halaukset kaikille, jotka ovat tukeneet meitä vaikeina aikoina. Kiitos pojilleni, Joonalle, Teemulle ja Tuukalle, että olette pitäneet äidin virkeänä hauskoilla jutuillanne ja tempauksillanne. Kiitos myös muille taustajoukoille, Pasille, niille ystäville ja sukulaisille, jotka omalla tavallaan ovat olleet tukena erilaisissa vaiheissa elämäni varrella.

Erityisen kiitoksen ansaitsee  myös henkilö, jonka kohdattuani kirjoitin ja luin paljon, koska puhumisen mahdollisuutta oli vähemmän. Tämä tarinakokoelma sai myös alkunsa.  Elämä toi vuonna 2004 yllättäen kysymättä eteeni jotain, mitä olin jo kauan sitä ennen kaivannut.  Koin paljon hyvää ja paljon myös hyvin raskaita asioita, joista opin enemmän kuin paljon. Toivon hänelle menestystä vaativan työnsä parissa. Se on tuulinen paikka, jossa vain vahva pysyy pystyssä.

Ympärilläni tapahtuneet asiat saivat minut havaitsemaan suomalaisiin perinteisiinkin lukeutuvan "vihertävän kulttuurin", johon olin jo lapsena, "porvarinpentuna" törmännyt, mutta en koskaan aiemmin niin voimakkaana kuin tässä tapauksessa.  Se sai minut myöhemmin opiskelemaan aihetta lisää -siitä muutamalla sanalla myöhemmin lisää.  Nykyään ymmärrän asiaa varsin hyvin. Toivon tämän tarinakokoelman olevan omalta osaltaan edistämässä hyvinvointia niin monella taholla havaittavan pahoinvoinnin kulttuurin sijaan.

Mm. naisvaltaisella alalla on parempi, että vain naiset tuovat kahvipöytään suklaata, keksejä ja kynttilöitä. On myös parempi, että vain naiset leipovat omin käsin pöytään porkkanapiirakan tai ilmaisevat kohteliaita tunteita jotain naista kohtaan. Jos tämän tekee mies, osa  erityisesti iäkkäämmistä naisista, kateellisista nuorista naisista tai lähellä työskentelevistä syrjäänjäävistä miehistä ei edellämainittua kokemukseni mukaan kestä.

Emme ole täydellisiä ihmisinä, toimimme joissain tilanteissa tahtomattammekin väärin. Mutta hyväksyykö suomalainen osaavaa, iloista ja toimeliasta ihmistä, värikästä persoonaa vai syntyykö tarve löytää heidänkaltaisissaan henkilöissä epäkohtia, ajoittain jopa projektiivisia vääristymiä, jotka voivat johtaa hyvin vääränlaiseen käsitykseen ihmisestä? Käsityksiin, joista vääristymien kohteena oleva ihminen ei sitkeiden väittämienkään jälkeen tunnista itseään, eikä ymmärrä tapaa, jolla häntä kohdellaan. Tästä aiheesta kirjoittaa mm. Jouko Lönnqvist kirjassaan, jonka mainitsen tämän tarinan edetessä. Projektiivisilla vääristymillä tarkoitetaan yleisinhimillistä taipumusta sijoittaa omia uhkaavaksi koettuja pyrkimyksiä tai piirteitä ympäristön ominaisuuksiksi ja kontrolloida niitä itsen ulkopuolella itselle vieraina osina.  Pitkälle edetessään projektiiviset vääristymät synnyttävät paranoidisuutta ihmisten välisiin suhteisiin. Jokainen voi tunnistaa tämän ryhmätilanteessa silloin, kun häntä kohdellaan sellaisen mielikuvan pohjalta, joka ei vastaa todellisuutta.

Monilta kohtaa virheitä sisältävät ja ikäviäkin sanamuotoja käyttäneet lehtikirjoitukset sukuni perheyrityksen liiketoiminnasta Keski-Suomessa ja siihen liittyvistä Lock-Wood oikeudenkäyntiasioista samoihin aikoihin tuntuivat monella taholla laittavan ihmisten mielikuvituksen liikkeelle -nimenomaan mielikuvituksen. Isäni liiketoimintaa oli jo vuosikaudet haitattu väittämällä häntä kunnan rahat vieneeksi roistoksi. Ja nämä perättömät juorupuheet oli levitetty laajalti ympäri maata. Asia kantautui vihjausten ja epämiellyttävien kysymysten myötä myös minun korviini. Yksikään ei todellisuudessa tiennyt tai ymmärtänyt ollenkaan millaisista asioista, miten hankalista ja laajoista sellaisista oikein oli kysymys. Tämä asia selkiytyy lukiessa hieman paremmin.

"Kirosanoja" jäykässä ja vuosikymmeniä sulkeutuneessa tilassa eläneessä yhteisössä voivat myös olla pienikin rutiinista poikkeava muutos  tai normaalista poikkeava joustaminen. Raamattuakaan en ehdi työssä lukea tai sen oppeihin vedota.  Ja moni siinä mainittu asia, joka minulla kuuluu henkilökohtaisella ajalla normaaliin elämään, on joidenkin mielestä Wistrandtin kotilääkärikirjaa ( v.1898) lainaten "hävytöntä". Se, että väitän normaalia itse tiedostettua, henkilökohtaisesti käsiteltyä ja tietoisesti valittua elämää terveelliseksi ja koen tiukkapipoisen yksityisasioiden märehtimisen ja mm. panettelevan perehdyttämisen loukkaavana, oli joidenkin mielestä pelottavaa.  Kuulin jälkeenpäin mm. tästä minua koskeneesta panettelevasta perehdyttämisestä, josta minulle kertoi myöhemmin toiseen työpaikkaan siirtynyt henkilö. Asia oli siis täysin totta, vaikka muuta väitettiin. En käytä  hammassäryn hoitamiseen verimatoja, enkä istu vesisaaviin rauhoittelemaan värikästä ajatusmaailmaani tai muutenkaan sovella Wistrandtin lääkärikirjaa nykyaikaiseen hammashoitoon, enkä siksi myöskään elä raamatun vanhoillisella aikakaudella.

Edellämainitusta ilahduttavia poikkeuksia, todellisia leidejä ja herrasmiehiä aiemmin ja jälkeenkinpäin kohdattuani, ei aihetta voi tietenkään millääntavalla yleistää, mutta taipumus meissä suomalaisissa on tällaiseen kulttuuriin. 

Hyvä vastalääke projektiivisiin vääristymiin on lähestyä asioita kunkin omien kokemusten kautta. Yhteisö, jossa henkilöiden on tapana jakaa omia kokemuksiaan, ajatuksiaan ja tunteitaan ja vasta sitten ottaa kantaa toisten tekemisiin, toimii pehmeämmin, yksilöä vähemmän uhaten.

Muussa tapauksessa asiat voivat saada mittasuhteet, joissa todellisuudentaju katoaa. Pahinta on todellisuudentajun menettäminen ihmistä kohtaan.  Esim. tavanomaisesti hyvin rauhallisesti  ja asiallisesti käyttäytyvästä ihmisestä syntyy patologisen mielikuvituksen seurauksena hyökkäävä ja päällekäyvä, jos hän joskus, harvoin,  suuttuu, korottamalla ääntänsä. "Puolustustilanteessa" mielikuvitus lähtee vielä herkemmin liikkeelle, mikäli kuvittelija  tietää itse olevansa syyllinen esimerkiksi kiusaamiseen tai perättömään juoruiluun kyseisestä ihmisestä. Kärpäsestä voi kasvaa härkänen, projektiivisten vääristymien myötä,  joka voi joillekin toisten asioista ja yksityisasioista ylenmäärin kiinnostuneille henkilöille olla omaan väsymiseen asti suurempi keskittymisen ja puheenaihe, kuin se varsinainen oma tärkeä asia ja tehtävä, minkä vuoksi työssä ollaan. Tällaisen kohtuuttoman ihmisten vihan kohtaaminen voi olla pitkään jatkuessaan ainakin jonkinverran pelottavaa. Se mikä saattaa pelottaa, on se, että mitä harhainen mielikuvitus seuraavaksi tuottaa? Mitä väitteitä? Mikä on seuraava taso, jolle kiusaamisessa mennään? Kärsivätkö asiasta muut ihmiset, vaarantuuko turvallisuus? Pysyykö toiminnassa järki kädessä, vai sumentaako kateus, kilpailu- ja  tuhoamisvietti terveen järjen?

Lopulta sellaisella pelikentällä sitten jäätyvät kiinni myös hiljaa  ja näkymättömästi taustalla eläneet joutsenet. Tarina voi kuitenkin edetä niin, että joutsen luulee löytävänsä joutsenen, mutta kaikki ei aina ole sitä miltä ulkokuori näyttää.  Siksi sen perusteella ei koskaan pitäisikään tehdä tärkeitä valintoja elämässä. Pitää myös muistaa, että jos joku ihminen on elämän varrella ollut paha ja ilkeä, niin muut ihmiset, joissa on jotain tuon ilkeän ihmisen kaltaista ulkonäössä tai jossain muussa asiassa, eivät ole automaattisesti sen aiemman ilkeän tai ikävän ihmisen kaltaisia.  Hyvästäkin voi erehtyä: Joku muistuttaa aiemmin tuntemaasi ihanaa ihmistä, mutta onkin todellisuudessa täysin erilainen ihminen. Sen huomaa vasta vuosien kuluttua, kun oppii tähän henkilön ja hänen toimintatapansa paremmin tuntemaan. Mikäli ympäristöä ja ihmisiä tarkkailee menneiden muistojensa antamin olettamin, tulkitsee sitä väärin. Jos koko ryhmä menee mukaan tähän virheelliseen tulkintaan, syntyy perusolettamustila, jossa paetaan oman mielikuvituksen kehittämää vihollista.

JUHA TAPIO  - KELPAAT KELLE VAAN

Voit sanoa mitä haluat
se ei tunnu, se ei kosketa
mene vaan, mene vaan

Tivolitkaan ei saa mua nauramaan
eikä sirkus tai sata hattaraa.
mene vaan, mene vaan
En kävele vastaan

Toinen toistansa täällä jumaloi,
ketään täysin ei silti saada voi
älä järjetön enää kapinoi
mene vaan

Lumi on syönyt kaiken
routa raiskaa tämän maan
Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan
unelmat vaihtuu toisiin
valuen vuosiin vihaisiin
lähtisin mut se vaan ei mee enää niin

ei mee enää niin
ei mikään mee enää niin

Aina kovaa, ei ikinä pehmeää
enkeleitä ei meille riitäkkään
Mene vaan, mä voin kääntää pään
Vaikeaa selittää ja ymmärtää
miten toisesta aina jälki jää
mene vaan

Sitä, mitä koitin sussa koskettaa
tajusin, ei oo olemassakaan
aika kuole ei tappamallakaan
mene vaan!

Sä et ehdi juosta enää junaan viimeiseen
et ehdi enää, jos et jo mee...

KodinOnnela "Kodin Onneksi" -tarinakokoelman valmistumista ja "Puusepäntie -projektia" voit halutessasi tukea kannattamalla KodinOnnelan toimintaa. Kiitos tähän mennessä asiaan osallistuneille.

KodinOnnela lahjoittaa Lastenklinikoiden Kummeille kuukausittain 30 Euroa  Turun lastenklinikoiden lapsipotilaiden viihtyvyyden parantamiseen.  Sen myötä kiitokseni TYKS:n lastenosasto 411:lla saamastani hyvästä hoidosta.

Yli 50 tikin jättämät arvet molemmissa jaloissani eivät enää haittaa, jalkojeni pituusero ei enää ole kuin millimetrejä, särkyjä tosin on nyt enemmän, epämuodostuneen lonkkanivelen nivelrikon vuoksi. Mutta näitä asioita osataan onneksi korjata ja elänkin siinä toivossa, että pitkään kestänyt särky kohta loppuu.

Nuoruudessani olin joidenkin mielestä rillipää pullukka, "läskiperse". Pidin koulunkäynnistä, uuden oppimisesta ja ehkä opinkin jotain: siksi olin joidenkin mielestä lukutoukka "hikipinko", "opettajien perseennuolija?". Pitkät arpeni polvessa ja lonkassa eivät miellyttäneet kaikkia, olin "rampa" -jalkojeni kanssa asiat olivat nuoruudessa toisin kuin nyt. Eiväthän nuo kommentit nuorena naisena mukavilta tuntuneet, mutta asiattomat kommentithan yleensä ovat vain osoitus sanojan -lapsen tai aikuisen- omasta pahasta olosta tai kypsymättömyydestä. Erään myöhemmin lukemani kirjan (Jouko Lönnqvist: Johtajan ja johtamisen psykologiasta)  mukaan ihmisen psyykkinen heikkous tulee esiin nimenomaan erotilanteissa, suvaitsevaisuutta vaativissa tilanteissa ja erilaisissa muutostilanteissa. Samaisen kirjan  mukaan uusiin asioihin tutustuminen ja vanhoista luopuminen ovat niitä tapahtumia, jotka vaativat psyykkistä kypsyyttä sitten myöhemmin myös aikuisuudessa ja työelämässä.

Nuo monipuoliset lapsuuden ja nuoruuden kokemukset, joita on monella muullakin kuin minulla, ovat kuitenkin lähinnä kasvattaneet ja opettaneet laittamaan koetut asiat jälkeenpäin omaan arvoonsa. Ymmärrän, että kiusaajilla ja huutelijoilla on itsellä vaikeaa ja paha olla.

Kun aikanaan heräsin TYKS:ssä osastolla 411 nukutuksesta, huomasin sairaalasängyn päätyyn teipatut, lonkastani poistetut hopearuuvit. Ne ovat jossain hyvässä tallessa, mutta kunhan ne löydän, teetän niistä korvarenkaat -niin kehoitti tekemään eräs minua hoitanut ortopedi. Eräs henkilö samaiselta osastolta sanoi, että minulla on balettitanssijan varpaat. Itse en nähnyt niitä sellaisina. Nykyään ne ovat kuitenkin ihan sopivat varpaat. Mutta, kun ajattelee elämää sinällään, sellaisia baletti- tai nuorallatanssijan varpaita saattaa tarvita. Nuoralta voi oikein kovalla tuulella kuka tahansa tippua, mutta ei koskaan saa päästää irti, vaan pitää ottaa nuorasta kiinni ja kiivetä takaisin ylös. Elämä on monelle usein nuoralla tanssimista -harvemmin, mutta onneksi välillä- myös ruusuilla tanssimista. Siitä kertoo myös eräs kappale:

Tie Ajatuksiin - Neljä Ruusua

 Anna-Leena

 -----------------------------------------------------------------------------------------

Kummitätini Marja-Liisan muistelmia

Vikbacka 

Isoisoäitini Edla Marjaana Vikbacka os. Sjöstrand, synt. 6.7.1854 (kuoli 12.2.1936) oli naimisissa isoisoisäni Frans Oskar Vikbackan kanssa, synt. 26.4.1846 (kuoli 3.4.1925), ovat asuneet tällä Vikbackan tilalla. Heille syntyi seitsemän lasta, joista neljä kuoli jo aivan pieninä. Kolmesta elossa olevasta lapsesta kaksi lähti Amerikkaan: poika Oskar Viljam ja tytär Aini Salome, Suomeen jäi tuffani Eemil.

Eemil Teodor Viikisalo, synt. 9.11.1888 (kuoli 5.11.1950), siis äitini Helmin isä, asui Viikisalossa, missä nyt asuu enoni Urho. Marjaanan kuoltua ostivat vanhempani Tuomas (s.24.12.1912, k.26.12.1959) ja Helmi (s.11.6.1913), Vikbackan tilan mentyään v. 1937 naimisiin.

Äitini kuoltua 4.12.2004 Vikbackan omistaa nyt veljeni Jorma ja hänen elämänkumppaninsa Sirkka-Liisa.

Ennen tehtiin lähes kaikki itse, ainakin maaseudulla. Se tapa opetti samalla seuraavaa sukupolvea jo lapsesta alkaen erilaisten kädentaitojen pariin. Siinä sivussa, aivan kuin oppisopimuksella nykyään, monelle muodostui suunta tulevaan ammattiin jo hyvin nuorena.

Tyttölasten oli tärkeä oppia neulomaan, virkkaamaan ja ompelemaan. Yleensä rippikouluiässä tytöt saivat syntymäpäivä- tai joululahjaksi pakan lakanakangasta. Siitä leikattiin kuusi alu- ja kuusi päälilakanaa sekä kuusi tyynyliinaa. Alkoi pitsinvirkkaus päälilakanoihin ja tyynyliinoihin. Lakanat päärmättiin ja niihin kirjailtiin koruompelein omat nimikirjaimet. Kapioita kerättiin kirstuun; päämääränä naimisiin pääseminen.

Pöytäliinojen kirjailu oli varsinaista taidetta. Malleja liinoihin etsittiin lehdistä tai saatiin naapureilta. Kuviot piirrettiin kalkeeripaperin läpi eli kalkeerattiin kankaalle, jotka sitten täytettiin erivärisillä langoilla, erilaisin pistoin kauniiksi kokonaisuuksiksi. Työtunteja tuli paljon, mutta ne olivat vapaa-ajan puuhastelua, sillä laiskana istumista, tänä päivänä joutenoloa, ei hyväksytty; ei jos halusi kuulua kunnon kansalaisten yhteisöön.

Vaatteet ja kaikki tekstiilit käytettiin tarkkaan. Ei silloin tullut jätevuoria. Nuoremmat lapset perivät automaattisesti vanhempien sisarusten jo melko kulutetut vaatteet. Ei katsottu istuvuutta, kunhan vain kantajansa päällä pysyivät. Jos vaatteista jotain vielä oli jäljellä, niistä leikattiin matonkudetta. Puhkipidetyistä liinavaatteista revittiin riepuja tiskiluuteiksi ja lattiaräteiksi.

Mattoja kudottiin, louskutettiin ainakin meidän pirtissä keväästä syksyyn. Tuli ruusupoljentaa ja tavallista raitaa iloisine väreineen. Siinä oppi kutoja värien käyttöä ja suunnittelua jo nuoresta pitäen; tämän päivän luovuutta.

Äitini, Helmi Haagar, oli nuorena tyttönä tottunut käyttämään myös kankaiset sokeri- ja jauhosäkit hyödyllisesti. Ne värjättiin kesäaikana ja ommeltiin sitten vaatteiksi. Villojen kehräämistä olen seurannut lapsena, kun äiti kehräsi vanhassa Vikbackassa, mutta en sitä itse koskaan opetellut ja olin silloin vielä liian pienikin. Muistan rukin surinan. Se oli kuin rauhoittavaa musiikkia, ja jälkeenpäin ajatellen hyvin tunnelmallista, suorastaan romanttista.
Villalankoja myös värjättiin ja neulottiin paidoiksi, liiveiksi, huiveiksi, pipoiksi, tumpuiksi (vanttuiksi merikarvialaisittain), sukiksi ja niin edelleen.

Äitini, Helmi Haagar, ompeli meille lapsille jonkinverran vaatteita itse. Meillä oli Singer -merkkinen, poljettava ompelukone. Sen rautajalat koukeroineen tulivat minulle tutuiksi syystä, että noin kuusivuotiaana alkoi pölyjenpyyhkimisen alkeiskurssi puuvillalangasta virkatun pölyrätin kera. Äiti oli tarkka työnjohtaja: oppi meni hyvin perille kertausharjoitusten myötä, ehkä vähän liiankin hyvin. Vaatteiden suhteen oli meillä lapsilla myös riemuhetkiäkin. Äidin luotto-ompelija oli Annikki Merilahti, jolla äiti ompelutti meille koulun kevät- ja joulujuhliin uudet asut. Ainakin me tyttölapset saimme itse valita muotilehdistä sellaisen mallin, jonka halusimme, sen ajan trendien mukaan. Sellaisessa tilanteessa oli hienoa saada sanoa omia mielipiteitään, joka oli myös järkevää, sillä silloin vaate oli mieluinen ja tuli hyvin loppuunkäytetyksi.

Vaatteet ja kodin tekstiilit tarvitsivat myös pesua ja huoltoa. Ei meidän perheessä ollut pyykinpesukonetta. Ensimmäinen pulsaattoripesukone hankittiin muistaakseni 50-luvun lopulla. Mielenkiintoisimmat pyykkipäivät ovat painuneet mielenmaisemaani, kun aurinkoisena kevätpäivänä kokoontui muutama naapuri äidin kanssa Vikbackan ojalle, navetan taakse pyykkejään pesemään pyykkisoikkoineen ja -lautoineen.

Talviaikana ei pesty kaikkea likaantunutta vaatetta, vaan osa jätettiin odottamaan kevättä, sillä kylmä sauna, kylmät vedet, avannossa pyykin huuhtelu ja talvella pyykin kuivaaminen oli hankalaa. Lauantaisin, saunomisen jälkeen, äiti laittoi pyykin likoomaan ja pesi sen maanantaisin, mutta nyt palaan tuohon kevätpäivään.

Pyykkisoikkoja oli turvotettu vedessä jo ennen kevätpyykkäystä, jotta puun raot saatiin umpeen. Pyykit lajiteltiin kasoihin värien ja materiaalin mukaan. Pitkälle puupenkille naiset asettivat pyykkivälineensä riviin. Iso, musta rautapata nostettiin kivien päälle, jonka alle jäi aukko tulipesälle. Padassa valmistettiin kuuma vesi, ojasta otettiin kylmä vesi. Sopivan lämpöinen vesiseos kullekin vaatekasalle kaadettiin pyykkisoikkoon. Pyykkilautaa vasten hangattiin vaatteista lika pois, käyttäen pesuaineena mäntysaippuaa tai sitten itsetehtyä saippuaa. Sian suolista äiti osasi itse valmistaa pyykkisaippuan. Sekin taito on minulta jäänyt opettelematta. Rasvoja hydrolysoimalla lipeiden kanssa keittämällä saadaan saippuaa.

Puhe pulppusi, ahkerat kädet tekivät samaa liikerataa pyykkilaudan päällä, välillä nauru raikui ja pyykki puhdistui. Liinavaatteet ja muut valkoiset puuvillasta sekä pellavasta valmistetut vaatteet, mm. miesten valkoiset paidat, keitettiin siinä isossa mustassa padassa lipeäliuoksessa. Lipeäkivi oli erittäin hengenvaarallinen myrkky, jota piti tarkoin varjella lapsilta. Kaikkihan, sen ajan ihmiset, muistavat sen pääkallokuvapurkin, jota yleensä säilytettiin katonrajassa hyllyllä tai sitten lukkojen takana. Loppuhuipennus tuolle pyykkipäivälle oli pyykin huuhteleminen meressä. Se tapahtui veneestä käsin: pyykinhuuhtojan lisäksi tarvittiin soutaja, joskus kaksikin. Jos soutajat olivat vielä keskenkasvuisia, ja kun pyykkiä oli paljon, tuli soutulenkistäkin pitkä.
Pyykin kuivuttua oli silityksen vuoro. Sen ajan silitysraudat olivat omaa luokkaansa. Oli kokonaisia rautarautoja tai sitten ns. raudanpäällisestä irrotettavia rautapohjia, joita kuumennettiin puulieden päällä. Fiksu silittäjä ei polttanut vaatteita, kun aloitti silittämisen kuuman raudan kanssa ensin pellavasta ja siirtyi raudan jäähtymisen tahdissa vähemmän lämpöä sietäviin materiaaleihin.

Miten terapeuttinen tuo pyykkipäivä olikaan, näin jälkeenpäin analysoiden, vaikka fyysisesti raskastakin ja aikaa kului monta tuntia? Ulkona olo, kevätauringon lämmittämä ilma, yhdessä tekeminen, patoutumien purkaminen nyrkkiä hieroen pyykkilautaan ja lopuksi kaiken huolen huuhtominen meriveteen.

Tähän mennessä en ole maininnut mitään miesten tekemisistä. Kotia pyörittivät kuitenkin enimmäkseen naiset. Miesten tehtävänä oli ensisijaisesti perheen elättäminen: palkkatyöllä, yrittäjänä, metsänhoidolla tai maata viljelemällä.

Isäni, Tuomas Israel, kävi kodin ulkopuolella töissä. Hän teki maalaus- sekä tapetointitöitä, mutta hän osasi maalata myös tauluja öljyvärein, joka oli hänen harrastuksensa. Isä osallistui myös eläintenhoitoon, heinäntekoon ja muuhun pienviljelykseen mitä perheessämme oli, sillä elintarvikkeiden osalta olimme melko omavaraisia. Oli myös huolehdittava, että tärkeät työvälineet: viikatteet, sirpit, vesurit, veitset, puukot, sahat ja kirveet olivat hyvässä terässä. Ne teroitettiin tahkoamalla. Tahkoa me lapset pyöritimme vuorollamme isän apuna.

Isä teki itse meille lapsille ensimmäiset troffukiinnitteiset sukset, jotka hän tervasi joka talvi hiihtokuntoon, kunnes saimme tehdasvalmisteiset, siteelliset sukset, joilla pääsi hiihtämään jo huomattavasti nopeammin. Isän tekemät - olivat kait - myös puiset harjoitusluistimet, jotka kiinnitettiin nahkahihnoilla (sanottiin troffuilla) huopikkaisiin. Hiihtäminen ja luistelu olivat meidän lasten mieluisia talviharrastuksia. Hiihdossa pidettiin myös kilpailuja. Isää tarvittiin katkenneen suksen paikkauksessa. Harjoitusluistimien jälkeen luistelin veljieni hokkareilla. Omia ns. kaunoluistimia minulla ei ollut. 

 

Äiti oli taitava kokki ja hyvä leipuri. Muistan ruisleivän, limpun, kakon ja pullan tuoksun. Niitä oli tuoreena tarjolla viikottain. Ruoka jota söimme oli monipuolista. Vikbackan pihapiirissä kasvoi omenapuita, marjapensaita, salaattia, yrttejä ja perunaa. Siellä oli myös mansikka- ja juuresmaat.
Vikbackan ja Kivirannan mäiltä löytyi metsämarjoja ja sieniä, mutta kävimme myös kauempana marjareissuilla; Brändö oli yksi suosittu marjastusalue.
Meillä sisaruksilla oli jokaisella oma omenapuu. Joku meistä piti valkeakuulaasta, toinen kanelista ja sitten oli vielä loboa ja punaposkista talvilajiketta. Omenat kerättiin syksyllä puista: osasta tehtiin hilloa ja mehua sekä leivottiin omenapiirakkaa ja keitettiin omenariisipuuroa. Talvilajike kerättiin omena yksitellen käärien sanomalehden sisään, kääröt aseteltiin varovasti pahvilaatikkoon ja laatikot kannettiin kellariin odottamaan omenien kypsymistä jouluksi.

Tuskin tämän päivän lapset tietävät mitä on "tikutakutollo". Se oli yksi syksyn herkuista, kun tuli puolukkasadon keruuaika. Puolukat survottiin puunuijalla rikki, joukkoon lisättiin sokeria ja talkkunajauhoja. Seos oli melko kiinteää massaa, mutta pysyi hyvin lusikassa, josta sitä maisteltiin pienin annoksin kuin jäätelöä syöden. Syksyisin kellarimme täyttyi äidin keittämistä hilloista ja mehuista. Perunat oli nostettu maasta ja kärrätty kellarin laariin. Siihen talkooseen kaikki perheenjäsenet osallistuivat, niinkuin moneen muuhunkin työhön. Myös muut juurekset, sipulit ja sienet olivat omissa laareissaan, laatikoissaan ja tynnyreissään. Usein joku lapsista nouti kellarista äidille raaka-aineita ruoanlaittoa varten. Minä olin aina valmis hakemaan lettuihin tai pannariin hilloa, sillä silloin pääsin pienelle, salaiselle retkelleni: taskussani oli lusikka, sillä vadelmahillo oli suurta herkkuani, mutta piti olla ovela, jotta äiti ei huomaisi mitään, joten vain vähän joka kerralla ja vuorotellen joka purkista. En jäänyt koskaan kiinni.

Meri antoi kalaa ja sitä syötiin melkein päivittäin. Kalaruokia oli monenlaisia, mutta pollakat ja kivenkoloperunat olivat paikkakuntalaisia: niitä ei tunnettu koko maassa. Kalastajia oli useita, jos vertaa tähän päivään. Jälleen nousee esiin muistoistani maisema: istun Vikbackan ulkorapulla, aurinko on laskeutumassa taivaanrannan taakse, meri on melko tyynni, lokit lentelevät omia kaarroksiaan sukeltaen välillä veden pintaan, alkaa kuulua "put", "put": kalastajaveneet (rääkipaatit) ovat irronneet laitureistaan ja kalastajat lähdössä kokemaan verkkojaan.  Vieno tuuli tuo nenääni meren tuoksun, kalan tuoksun, tervan tuoksun ja herkistää hajuaistini muistisolut, että tunnen nuo tuoksut tässä ja nyt.

Käsityöläistaitoja tarvittiin verkkojen korjaamisessa, kun kalat ja muut vesieläimet olivat tehneet niihin isoja reikiä. Tunnettuja verkonparantajia (mukava merikarvialainen sana) olivat Olga ja Aini Lehtonen; Vikbackan lähinaapurit, sisarukset, jotka elivät yhdessä samassa taloudessa neiti-ihmisinä.

Olga oli pomo-tyyppi, vartaloltaan pitkä ja hoikka. Aini taas oli arka ja ujo, vartaloltaan lyhyt ja pyöreähkö. Kun he yhdessä jalkaisin taittoivat matkaa, kulki Olga aina muutaman askeleen Ainin edellä, eivät kulkeneet koskaan rinnakkain. Jos verkot olivat heillä työn alla, oli yleisin näky, kun kulki kyläkujalla, että sisarukset olivat levittäytyneet pienelle pihalleen verkkojen kanssa. Kumpikin istui omalla jakkarallaan: Aini pienempänä ylämäen puolella ja Olga alamäellä, kasvot kujalle päin. Siinä heidän kätensä viuhtoivat sukkelaan verkon solmuja ja silmuja tehden. Tuo näkymä olisi kaivannut taidemaalaria. Ainakin yhtä puhuttelevan taulun siitä olisi taitava taiteilija maalannut kuin on Akseli Gallen-Kallelan "Akka ja kissa".

Vanhassa Vikbackassa, sen melko suuressa tuvassa, saimme tutustua lähes vuosittain elävään, vaaleanpunaiseen, pieneen porsaaseen. Isä ja äiti hankkivat sen jostakin paikkakunnan sikalasta, joka kuljetettiin oljilla vuoratussa, kannellisessa korissa kotiin; varmaankin polkupyörän tarakalla, kun ei meillä autoa ollut. Possu päästettiin korista tuvan lattialle, missä se sai vapaasti juoksennella, ja me lapset temmelsimme sen kanssa.  Äiti juotti porsaalle lämmintä maitoa, ennenkuin se siirrettiin navettaan omaan karsinaansa. Uudessa Vikbackassa ei siitä riemusta enää päästy nauttimaan, vaan porsas vietiin suoraan navettaan. No - eihän sitä possua lemmikiksi otettu. Kun se oli kesän aikana syötetty lihavaksi, tuli lahtari syksyllä pyssynsä kanssa ja sian päivät olivat luetut. Kerran oli yhdestä siasta kehittynyt huippunopea juoksija. Oli siinä naurussa pitelemistä, kun lahtari juoksi ampuma-aseensa  kanssa sian perässä pitkin Vikbackan pihaa ja peltoja; sian loppu siitä juoksusta kuitenkin tuli. Seuraava operaatio, siinä sian tapossa, aiheuttaisi minulle tänä päivänä, jos ei nyt pyörtymis-, niin ainakin pahoinvointikohtauksen. Puukko iskettiin sian kaulavaltimoon, ja veri valui siitä suoraan kymmenen litran emalisankoon. Me lapset siinä vieressä riemuitsimme, että nyt saadaan niitä maailman parhaita verilettuja. Tuo kaikki oli silloin niin luonnollista. Seurasi kirurginen toimenpide: sian maha aukaistiin, ja sitten alkoi kilpailu kuka meistä saa sian virtsarakon. Se kun oli sen ajan paras ilmapallo, eikä hajonnut helpolla, pystyi paiskomaan kiviin ja kantoihin, kunnes siihen kyllästyi ja heitti pois. Osa sian ruhosta vietiin teurastamoon, missä paistiosasta valmistettiin palvikinkkua, jolla sitten  herkuteltiin jouluna. Loput lihat säilöttiin suolaveteen ja säilytettiin aitassa ns. suolatiinussa. Perinteiseen suomalaiseen läskisoosiin sitä mm. käytettiin.

Jos veriletut olivat meille herkkua, niin muistaisin, että "uuni-Jussi" eli uunijuusto oli suosikkimme numero yksi. Se valmistettiin ternimaidosta uunissa ja syötiin sokerin ja kanelin kera. Erittäin hyvää oli myös ternimaidosta valmistettu pannukakku. Kun lehmä poikii vasikan, erittää se muutaman vuorokauden ajan ternimaitoa, joka on vasikan terveydelle erittäin tärkeä, sen avulla tapahtuu emolehmästä immuniteetin passiivinen siirto. Ensimmäinen ternimaito annetaan aina vasikalle. Koska ternimaito sisältää kaikki keskeiset makroravinteet, on se tänä päivänä hyvin paljon käytetty lisäravinne mm. urheilijoilla; sitä saa myös kapseleina. Urheilijaa ei meistä kenestäkään tullut, mutta paljon kyllä urheilimme. Vikbackan viikille rakensimme oman "urheilukentän", jossa hyppäsimme pituutta ja korkeutta, pojat heittivät keihästä ja kaikki juoksivat kilpaa keskenään.

Lasten ja nuorten perinteisistä traditioista muistan laskiaistiistain ja ensimmäisen adventin aaton. Laskiaistiistaisin olimme päivällä mäessä laskettelemassa, mutta illalla poltimme Krookanlahden jäällä kokkoa, jonne kokoontuivat kylän nuoret samalla luistelemaan. Oli toinenkin iltaharrastus, joka liittyi laskiaiseen ja "paholaisten karkottamiseen" navetoista. Me soitimme "pirunviulua" kyläläisten ikkunalaudoilla, mutta yleensä meille tuli nopea lähtö; paholaisista en tiedä.

Ennen ensimmäistä adventtia askartelimme jokainen omat tonttunaamarimme ja tonttulakkimme. Kun sitten pikkujoulun ilta koitti, me kylän lapset lähdimme "pukittamaan" (sellaista sanaa siitä tonttuluista käytettiin). Oli lainattu isän ja äidin huopikkaat ja muuta päälivaatetta. Mukana oli myös jokaisella oma paperipussi, joka oli tyhjä kotoa lähtiessä, koska emme vieneet lahjoja, vaan saimme jotain namusia palkaksemme siitä ilosta, jota veimme talosta taloon; laulaen joululauluja täysin rinnoin. 

Perheessämme alkoi talonrakennusprojekti. Vanhan Vikbackan kunto alkoi rapistua, eikä sitä kannattanut peruskorjata, vaikka siinä olikin oma nostalgiansa. Muistan sen eri asuintilojen nimet: kuisti, porstua, tupa, pukama, sali ja vintti. Pukama oli pieni makuuhuone, jossa me lapset nukuimme. Vintille pääsi porstuan komeron hyllyjä kiiveten. Vanha rakennus purettiin ja perheemme muutti pirttiin. Rakennusvuosi oli 1953; ainakin se vuosiluku on talon kivijalassa. Pirtti ei ollut kovinkaan vanha rakennus, sillä sen oli isäni Tuomas suunnitellut ja rakentanut. Se toimi meillä myös "kesämökkinä". Koulun loputtua keväällä, kannoimme tarpeellisimmat taloustavarat pirttiin ja asuimme siellä syksyyn saakka.
Yövyimme asuinrakennuksessa. Pirtti oli suosittu kesäasunto myös kaupunkilaissukulaistemme kesälomien aikana.

Nyt oli tilanne toinen kuin kesällä. Meidän piti asua pirtissä syksyn yli, joulunkin yli. Taisi olla tammi-helmikuu, kun pääsimme uuteen, mutta vielä keskeneräiseen kotiimme. Syystalvi oli meille suopea, vältyimme pahimmilta pakkasilta. Joulu oli lumeton. Muistan, kun joulupukilta oli parta jäänyt pirtin edessä olevaan karviaismarjapensaaseen, ja koska maa oli paljas, valkoinen parta erottui hyvin muusta ympäristöstä. Mielessäni on myös veljieni herkutteluyö ennen joulua. Äiti oli vienyt kulhollisen piparitaikinaa saunan lauteiden alle. Lauteet toimivat hyvin ns. parvisänkyinä. Veljeksillä taisi olla paras petipaikka, kun aamulla taikinakulho oli tyhjä.

Pirtissä asuminen, uuden kodin valmistumista odotellessa, oli elämysseikkailu; sellaisiahan tämän päivän ihmiset hakevat: elämästä selviytymiskokemuksia, askeettisissa oloissa. Mitään negatiivista ei tuosta ajasta ole jäänyt mieleeni. Isä ja äiti olivat läsnä, meillä oli ruokaa ja lämmintäkin riittävästi sekä villaista vaatetta, jos palelsi, naapureiden apu tarvittaessa, odotus unelman täyttymisestä: päästä uuteen kotiin.

Kiitos Vikbackan juurista. Ne ovat aina kantaneet ja vieneet elämässäni eteenpäin, silloinkin kun on ollut vaikeaa.

Itsensä kunnioittaminen luo toisten kunnioittamisen, mielenrauhan ja onnellisuuden.


Kirjoitti Marja-Liisa v. 2008

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Puusepän Tie

Jorman muistelmia

Tallentuneet muistikuvat ja kokemukseni alkavat Vikbackasta, rakkailta "Rookan rannoilta"

                            Perhekuva vanhan Vikbackan pihalta.  Kuvassa keskellä, äidin sylissä Jorma

Omistan nämä muistelmani vanhempieni muistolle kaikella kunnioituksella sitä kohtaan, miten he omalta osaltaan hoitivat velvollisuutensa parhaan kykynsä ja voimiensa mukaan niissä elämän ankarissa olosuhteissa, mitkä kulloinkin olivat ohjaamassa heidän elämänsä kulkua.

Kerron omista elämän kokemuksistani, lapsena mieleeni jääneistä, nuoruudesta, varttumisesta perheen perustamiseen sekä yritystoiminnastani ja sen monimuotoisuudesta. Lukijan arvioitavaksi jää, mikä on ohjannut elämääni ja monimuotoista yritystoimintaani, joka on ollut melkoinen seikkailu, omasta mielestäni.

”Ai hitto, ko varistin perseeni”, huudahti vanha Putus meidän saunassa. En minä pikkupoikana tajunnut, että se sana tarkoitti polttamista. Kurkin lauteiden alle, ja ihmettelin mihin se perse nyt sitten oikein putosi, kun mitään ei näkynyt. Olin kuullut sanottavan, että puusta varisi lehdet ym.

Kun Eemil -tuffani kuoli, olin 4-vuotias. Lähdimme äidin kanssa kävellen pitkin meren jäätä tuffan kotiin Viikisaloon. Siellä minulle näytettiin, kun tuffa makasi kamarin sängyssä selällään vaalea vaate kasvojen päälle asetettuna. En muista, että kuoleman kohtaaminen olisi silloin pelottanut, kun olin pieni, eikä lapsi osannut asiaa vielä ymmärtää. Vähän ajan kuluttua tuli naapurimme vanha Putus veljeni Osmon kanssa hevosella talon pihaan. Reessä oli valkoinen ruumisarkku, joka kannettiin tuvan lattialle. Tuffani nostettiin sängyltä arkkuun ja katselin ihmetellen vieressä. Siitä pihasta sitten Eemil -tuffa lähti viimeiselle matkalle kohti siunauskappelia. Pakkaslumi vain narskui reen jalaksissa, kun hevonen lähti hitaasti löntystäen kohti kirkonkylää. Hiljaisina kaikki seisoivat pihassa hevosen menoa seuraten, kunnes sitä ei enää näkynyt.

Putukset olivat meidän naapurissa asuvia Karjalan evakkoja. Hauskoja, ahkeria ja iloisia ihmisiä. He menettivät kotitilansa Laatokan rannalta, kun joutuivat siirtymään pois sodan jaloista kauas kotiseuduiltaan. Niin kävi monelle muullekin karjalaiselle, jotka sodasta hengissä selvisivät.

Vanha Putus oli hevosmies, kuten poika Aarnekin. Pyysimme vanhalta Putukselta Salmen Matin ja Mikon kanssa päästä kerran hevosen rattaille. Päästiin, kun pyydettiin. Me ei heti huomattu, että ne olivat sontarattaat, vasta sitten, kun kyytiin päästiin. Vanha Putus komensi hevosen heti kovaan laukkaan. Kovapyöräiset rattaat tärisivät ja pomppivat julmetun kovassa vauhdissa, niin paljon, että oli pakko ottaa kärryn laidasta kiinni. Se oli työn jäljiltä paksussa lehmän lannassa, mutta kiinni oli pidettävä, vaikka sormien välistä sonta tirisi. Kun päästiin perille, ei kiitetty kyydistä. Huomasimme, kuinka vanha Putus nauroi kippurassa poikanuijien kovaa kokemusta. Silloin ei kyyti naurattanut, mutta myöhemmin kyllä. Se oli hyvä kokemus siitä, että sitä saa mitä tilaa. Silti on tullut myöhemmässä elämässä monenlaiseen kyytiin lähdettyä.

*

Minua on aina kiinnostanut kaikki koneet ja laitteet pikkupojasta alkaen. Muistan sen, kun kävin aitan vintillä pöyhimässä ”solaloodaa”, jossa oli kaikenlaista roinaa, kuten vanhoja lukkoja, pyörän dynamoita ym. romutavaraa. Se vintti oli sellainen pikkupojan aarre-aitta, jossa paljon viihdyin. Ei sota-ajan jälkeen kaupasta ostettuja leikkikaluja lapsilla ollut. Niitä rakenneltiin itse niistä tarvikkeista mitä oli saatavilla. Ne tarvikkeet olivat useimmiten puutavaraa ja rautanauloja, ainakin poikien leikkikalutarpeiksi. Niistä isäni rakensi minulle mielenkiintoisen laitteen. Isäni Tuomas oli varmaan huomannut kiinnostukseni mekaniikkaan, koska yllätti minut usein aitan vintiltä tutkimassa solaloodaa.

*

Isäni vammautui vaikeasti sodassa ja oli jo ruumiskasaan laitettu, mutta alkoi yllättäen antaa elonmerkkejä, kun merikarvialainen aseveli oli isääni saappaalla kevyesti tuupannut, samalla sanoen: ” katos vaan, Tuomo on kans sitte kaatunu” Isäni oli tuosta herännyt ja sanonut heikolla äänellä: ”ei ihan vielä pojat”. Hänet kaivettiin ruumiskasasta, vietiin ensiapuun ja sieltä sotilassairaalaan Turkuun. Näin kertoi minulle isän aseveljet, kun olin jo aikuistunut. Isän kaatumisesta oli kuitenkin lähetetty viesti kotiin äidilleni. Lähetetty myös isän siviilivarusteet sekä lompakko. Ilmoitettu äidilleni päivämäärä sekä kellonaika, koska pitää mennä ottamaan isän arkku vastaan Merikarvian siunauskappelille. Sitä arkkua ei kuitenkaan tullut. Äiti ei tiennyt, että isä on elossa….

Keväisin ojassa oli kohtuullisen suuri virtaus. Isäni rakensi minulle ojaan vesivoimalla toimivan pienen raamisahan. Rakenteeseen kuului puinen juoksutuskaukalo, johon vesi johdettiin patoamalla ojan reunat. Puisen kaukalon päällä oli nelisiipinen puinen ratas, jonka siivet pyörivät kaukalon pohjaa hipoen. Virtaava vesi sai siipirattaan pyörimään kohtuullista vauhtia. Siipirattaan akselin päässä oli puinen hihnapyörä, josta välittyi käyttövoima pieneen raamisahaan kumihihan välityksellä. Sahan raami oli myös puusta, mutta terät terästä, jotka isä oli pätkinyt rautasahan terästä. Saha käydä louskutti, ja sen ääni kuului aika kauas. Raamisahalla sitten sahasin meren rannalta löytyneitä sormen paksuisia kuivuneita rimpiä ohuiksi laudoiksi. Oma sahalaitos herätti kavereissa vähän kateutta, mutta sahan "tontilla" riitti puuhaa kaikille kavereille, ja se oli kivaa. Sahalaitos oli niin mielenkiintoinen, että vielä illalla piti käydä kuuntelemassa sen louskutusta. Näin jäljestäpäin ajatellen tuolla sahalaitoksella saattoi olla se vaikutus, että päässäni tapahtui jonkinlainen "teollinen vallankumous", jolla on todennäköisesti ollut vaikutusta myöhemmässä elämässäni yrittäjänä sekä keksijänä.

Samalla tavalla tapahtui Jari-Pekan kanssa, kun ostin hänelle vanhan Valmet -lentokenttäauton. Hänestä tuli innokas vapaa-ajan autonrakentaja ja rallimies. Hänen kilpa-autonsa kyytiin en ole uskaltanut mennä, enkä pyytänyt. Sen verran hurjaa menoa on kilpa-ajo sorateillä.

 *

Nykyaikana on saatavilla kaikki pelit ja vehkeet tekemiseen sekä harrastuksiin. Ennen ei ollut, eikä niitä osattu edes vaatia, koska kaikilla oli sama tilanne. Saha, vasara, vatupassi, kirves, puukko, puuhöylä, taltta, vinteli (käsi veivattava pora), hohtimet, jakoavain ja ruuvimeisseli . Nämä olivat periaatteessa ne päätyökalut, joilla tultiin toimeen joka talossa, kuten myös minun kodissani. Noilla työkaluilla minäkin aloitin heti pikkupoikana kaikenlaisen ”värkkäämisen”. Jo ennen kouluikää pojat veistelivät laudoista pyssyjä ja niillä käytiin leikkisotaa. Tarkemmin kuvattuna ”pukssotaa”, jonka periaate oli se, että pojat menivät lepikkoon piiloon ja sen jälkeen, kun kaikki olivat asemissa, huudettiin; valmis! Vatsallaan ryömien ja ääneti edettiin mahdollisen ”vihollisen” suuntaan ja heti, kun varmuudella oli tunnistettu havaittu vihollinen, huudettiin; esim. Mikko puks !  ”Ammuttu” joutui nousemaan ja poistumaan aukealle paikalle, jotta ei häirinnyt jännittävää ”sotaa”. Fuskaamista ei sallittu ja ”ammuttu” ei saanut käsimerkein tai muulla tavalla avustaa ketään löytämään kaveria toisen sihdille. Peli tuli olla reilua, ja jos siinä joku fuskasi, niin pojat olivat toisilleen hyvin ankaria ja pitivät yllä kovaa kuria. Jos ei totellut, ei päässyt leikkiporukkaan.

Isät opettivat pojilleen tuon kaltaisia leikkejä. Sota-ajan jälkeen miehet olivat karaistuneita kovista kokemuksistaan, mutta varmuudella mitään väkivaltaista käyttäytymismallia noilla leikeillä ei haluttu omille pojille opettaa. Enemmänkin haluttiin poikien keskinäistä kuria ja reilua pelin henkeä. Jos toisin olisi ollut, väkivaltaisuudet olisivat näkyneet kouluissa, mutta sen kaltaista mitä Jokelan ja Kauhajoen tapaukset ovat olleet, ei voitu edes kuvitella koskaan tapahtuvan. Kyllä silloinkin koulukiusaamista tapahtui. Minä muistan omalta osaltani sen, kun olin Sataman kansakoulun ainoa oppilas, jolla oli silmälasit. Ensimmäiset silmälasini olivat sellaiset pyöreät kuin Kekkosella, ja niissä oli vieterisangat. Saapuessani kouluun jouduin kävelemään oppilaiden muodostamaa kujaa pitkin koulun eteen. Kaikki huusivat yhteen ääneen: ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen”. Mitä siinä sitten voi, muuta kuin tyytyä osaansa heti alaluokalta alkaen. Jos silloin olisin tiennyt, että tulen joskus omistamaan Sataman koulun, olisi se varmaan helpottanut oloa. Ehkä nöyryyttämistä seuraa jonkinlainen sisuuntuminen, joka motivoi suoriutumaan joistakin asioista paremmin kuin monet kiusaajat. Urheilu tarjosi siihen silloin mahdollisuuden.

Meren rannalla oli monia mahdollisuuksia leikkeihin ja ajankuluun. Koskaan en muista kenenkään nuoren valittaneen, että ei ole mitään tekemistä. Leikkejä keksittiin itse, jos vanhemmilta ei oltu saatu jotain tekemistä, sillä kaikenlainen "passaaminen" kuului asiaan. Polttopuiden kantamista, veden kantamista saunaan ja keittiöön... Takaisinpäinkin oli viemistä, koska vessaa ei ollut. Jokainen vuorollaan viikon kerrallaan kantoi sen pihalle, mitä vedestä tulee, kun se juodaan. Jäisellä pihalla saattoi saada koko ämpärillisen päälleen, jos astui varomattomasti. Tiskivedet menivät pihalle pienestä kaatoaltaasta, muuta sinne ei kaadettu.

 *

Meren jäällä oli monia leikkejä, joista toiset jopa uhkarohkeita ja hengenvaarallisia. Erityisen suurta rohkeutta vaati ylittää jäällä "laivaredi", jonka jäänmurtaja oli tehnyt. Se oli täynnä pieniä ja suuria jäälauttoja. Jäälautalta toiselle hyppien tuli valita nopea ylitys. Jos mietti liian kauan, seuraamuksena oli kylmä kylpy jäälauttojen seassa. Syvyyttä oli alla monta metriä, joka toi jännitystä, mutta tosiasiassa se oli liian vaarallista leikkiä. Kerran tulin mereen pudonneena kotiin, ja pakkanen oli jäykistänyt vaatteeni. Tuskin kovalta tärinältäni sain sanottua, että putosin mereen. Ei siitä kehuja tullut, koska jäillä seikkailusta oli useasti varoitettu. 

Myöhemmässä elämässä yrittäjänä on tullut tehtyä jonkun verran konsulttitöitäkin eri puolella Suomea. Edellä kerrotusta jäälautoilla seikkailusta oli toisinaan käytännön hyötyä. Varsinkin -90 -luvun lamavuosina, kun yrityksissä suunniteltiin strategioita laman yli selviämiseksi. Oli hyvä havainnollistaa jäälauttateoriaa hyväksi käyttäen eri vaihtoehtoja miten ylittää lama. Jos jäi miettimään liian kauan vaihtoehtoja, varmuudella siinä kävi kuin jäälautalla seisoessa. Se painui alta, jos ei nopeasti hypännyt toiselle jäälautalle. Yrityselämä ei ole tasaista ja turvallista paksulla jäällä kulkemista. Siteeraan tähän kohtaan erästä tunnettua ajattelijaa: "Ken tietä kulkee, tien on vanki, vapaa vaan on umpihanki". Noissa sanoissa on kiteytettynä se, mitä yrityselämä todellisuudessa on. Sellaista konsulttia ei ole eikä tule, joka tekee täydellisiä suunnitelmia.

 *

Leikeistä ja harrastuksista vielä puheen ollen, yksi Krookan lapsia yhdistävä asia oli talkootyönä tehty oma urheilukenttä Vikbackan ”viikiin”. Iso tasainen nurmikenttä oli vanhaa meren pohjaa ja mahdollisti harrastaa vaikka mitä. Soutuveneellä haettiin sahanpuruja Salmen sahalta, joka oli meren rannalla oleva, sen ajan mittapuitteissa suursaha. Sahanpurut kannettiin kasalle korkeushyppypaikan alastulon pehmikkeeksi. Pituushyppypaikalle kaivettiin maasta hiekkaa, johon jäi selvä merkki hypyn pituudesta. Estejuoksutelineet, korkeushyppytelineet sekä muut rakenteet tehtiin Salmen sahalta haetuista rimoista. Keihäs ohuesta suorasta lepästä, joka kuorittiin ja kuivattiin. Se lensi tosi hyvin, joten sanonta; ”lensi kuin leppäkeihäs”, pitää hyvin paikkansa. Rautakuula, muistaakseni 3,6 kg, oli jonkun perheen omistuksessa, mutta hyvässä sovussa kaikkien yhteiskäytössä. Tuosta rautakuulasta on jäänyt mieleeni kokemus, joka olisi voinut päättyä erittäin huonosti, mutta onnea oli matkassa.

Porukkaa oli kohtuullisen paljon urheilemassa ja minulla pituushyppy meneillään. Samanaikaisesti oli aloitettu kuulantyöntö, jonka  suunta oli samaan hiekkakasaan mihin pituushyppy päättyy. Niin kävi, että hyvän vauhdinoton jälkeen ponnistin hyppyyn…..alastuloa en muista. Eräs pojista työnsi samanaikaisesti kuulan ilmaan, jossa minä kohtasin kuulan. Se oli osunut vatsanpohjaani nivuksien kohdalle,  ja kaikki pimeni sillä hetkellä. Heräsin siihen, kun merivartioaseman päällikkö kasteli märällä vaatteella otsaani ja hänen vaimonsa oli vetänyt uikkarini alas tutkiakseen aiheutunutta vammaa. Kaikki näkyi hämärästi kuin sumun takaa ja muistan, kun kysyttiin ”Sattuuko sinuun kovasti?” En muista vastanneeni. Muistan vain sen, että minua hävetti, kun rouva tutki ”prinssimakkaraani”. Nopeasti vetäisin uikkarit ylös ja jotenkin kumarassa ”lunkaten” pääsin kotiin. Hävetti kertoa, miten oli käynyt ja minne kuula oli osunut. Kohtuullinen paukura siihen tällikohtaan syntyi ja se katosi vasta monen vuoden kuluttua. Tapaus sattui, kun olin 8-vuotias. Vatsavaivoja oli toisinaan, mutta pysyvää vammaa ei syntynyt, koska jälkikasvuna on neljä lasta.

Paljon urheilimme, mutta urheilijaa ei meistä kenestäkään tullut, kuten sisareni Marja-Liisa omissa muistelmissaan kertoo. Ikäiseni nuoret urheilivat tuohon aikaan hyvin paljon ja aloittivat sen vastaavissa olosuhteissa hyvin nuorena. Entisen vaimoni Maijan luokkakaveri ja lukionsa Merikarvialla käynyt tunnettu yleisurheilija ja olympiamitalisti,  Antti Kalliomäki päätyi omassa ammatinvalinnassaan urheiluopettajaksi, josta kansanedustajaksi, ministeriksi sekä moneen muuhun vastuulliseen valtion virkaan. Vaatimattomista olosuhteista, alkeellisilla urheiluvälineillä aloittaen hän on ponnistanut elämässään hyvin korkeaan asemaan.

Tuomas kuvassa vasemmalla. Satamassa kalasavustamoa maalaamassa.

Isäni toimi yrittäjänä maalarin ammatissa. Se tarkoitti sitä, että työn tilaajat maksoivat palkan ja tarvikkeet. Ei ollut mitään vakituista ja turvallista työmaata, ei sosiaaliturvaa, ei ollut nykyaikana pidettäviä YT-neuvotteluja, jos työmaat kävivät välillä vähiin.

Muistan hyvin ne aitassa olleet vernissatynnyrit (maaliöljy) ja maalijauhopussit, joita oli montaa väriä. Maalit valmistettiin itse työmaan mukaan. Ne olivatkin sellaisia maaleja, jotka kestivät vuosikymmeniä. Muistan vielä senkin, kun ulkoseinämaaleihin lisättiin hylkeen rasvaa, eli traania. Se teki maalista sitkeän, joten kesti todella kauan ennenkuin maali kuivui.

Siihen aikaan ei ollut yrittäjällä autoa käytössä, jolla tarvikkeet olisi viety työmaalle. Isä kuljetti työmaille pyörän päällä telinelankkuja, maaliastioita sekä muita tarvikkeita. Kerran pyörä oli niin raskaasti lastattu, että pyörän runko katkesi kesken matkan. Palkan maksu alkoi vasta siitä, kun oli saanut rahdattua tarvikkeet työmaalle. Vain tehdystä työstä ja työn tuloksista oli oikeutettu saamaan palkkaa. Ei siitä, että oli tullut töihin.

Isä suoritti sisämaalaustöitä, tapetointeja, lattiamattojen asennusta sekä kaikkea sellaista, mitä uudisrakennuksiin ja remonttitöihin kuului. Siihen aikaan ei ollut lastulevyjä tai kipsilevyjä seinäpinnoitteiksi. Sileä seinäpinta saatiin aikaan siten, että raakalaudalla laudoitettu sisäseinä pinnoitettiin pinkopahvilla. Pinkopahvi leikattiin mittoihinsa, kostutettiin sopivalla määrällä ja kiinnitettiin seinään. Kiinnitykseen käytettiin nupinauloja, jotka olivat niin teräviä, että kun astiaan työnsi kätensä, nupinauloja oli sormen päät täynnä. Sen jälkeen, kun pinkopahvi oli kuivunut, se voitiin maalata. Katot pinnoitettiin samalla tavalla. Seinäpahveina oli käytössä myös kohokuviollista pahvia, josta muistaakseni käytettiin sellaista nimeä kuin Lulosa. Sitten oli oksamassa sekä montaa muuta pahvia. Huokoinen kuitulevy oli yksi hyvin käytetty materiaali kattojen pinnoituksiin. Erinomainen levy vieläkin käyttää.

Tuohon aikaan ovet ja ikkunat maalattiin työmaalla. Nykyaikana ikkunat ja ovet toimitetaan täysin valmiina pintakäsiteltynä ja heloitettuna, eli kaikilta osin täysin tehtaalla valmiiksi tehtynä. Työmaalla tuohon aikaan pintakäsiteltävät ovet ja ikkunat käsiteltiin moneen kertaan. Ensimmäiseksi siveltiin oksalakkaa oksakohtiin, jolla haluttiin varmistaa se, että pihka ei tule myöhemmin maalipinnan läpi. Sen jälkeen vuorossa oli pohjamaali, joka siveltiin ohuena, jotta tarttuvuus olisi mahdollisimman hyvä. Sen jälkeen kun pohjamaali oli kuivunut, tarkastettiin mahdolliset halkeamat sekä epätasaisuudet. Niihin kohtiin levitettiin lastalla hitaasti kuivuva maalikitti, jonka kuivumisen jälkeen tulivat hionta, välimaali ja pintamaali pariin kertaan. Noista työvaiheista ja työtavoista voi päätellä, että miksi entisajan maalaukset ja muut pintakäsittelyt kestävät toisella tavalla, mitä nykyajan teolliset pintakäsittelyt. Ammattiylpeys ja työn laatu olivatkin ennen asioita, joita kunnioitettiin. Ei ollut oikotietä ammateissa päästä mestarin arvoon, jos ei ollut käynyt kaikkia vaiheita aina passarista ja oppipojasta alkaen.

Mieleeni muistuu eräät hauskat jutut työmailta, mitä isä kertoi. Isä oli ollut veljensä Laurin kanssa tekemässä eräässä talossa sisäremonttia. Kahvitauolla ollessaan talon kissa tuli siihen miehiä hiemailemaan, kuten kissat yleensä. Isä oli saanut päähänsä puhaltaa paperisen eväspussinsa täyteen ilmaa ja sitoi sen suun narulla, jonka toisen pään hän solmi kissan häntään. Kissa ei sitä heti huomannut, mutta vasta, kun se lähti liikkeelle  pelästyi perässä kuuluvaa paperipussin rahinaa. Kissa pelästyi niin pahasti, että se ryntäsi hullun lailla joka puolelle ja lopulta hyppäsi pöydälle. Juoksi viilikippojen yli, joihin talon emäntä oli laittanut viilin happanemaan. Kipot ja kupit lentelivät lattialle. Niin lensi myös isäni, mutta pihalle ja Lauri -veli oli nauranut katketakseen hauskaa tapausta.

Toinen tapaus oli sellainen, kun isäni oli yhdellä työmaalla aseveljensä kanssa. Tämä mies menetti sodassa toisen jalkansa. Hänellä oli puujalka, jota ei päältä päin huomannut, eikä sellaisesta mitään puhuttu, kun taloon töihin tultiin, eikä paljon muutenkaan. Isäni oli aseveljensä kanssa kiinnittänyt kattopahveja ja molemmat olivat sellaisessa työasennossa, että eivät voineet telineillä ollessaan kurottaa pöydällä olevaa, pahvin leikkauksessa tarvittavaa puukkoa. Pyysivät talon emäntää antamaan puukon. Työn tultua suoritetuksi isän aseveli löi puukon puujalkaansa pystyyn, ettei sitä taas tarvitse kurotella. Talon emäntä pyörtyi siihen paikkaan.

Merikarvialla on ollut muitakin puujalkaisia miehiä. Eräs sanonta on jäänyt myös mieleeni, joka kuului seuraavasti: ” Ei tunnu mitään sano Junkkeli, ko koira puujalkaa pureskeli.”

*

Omien taskurahojen tienaaminen alkoi jo ennen kuin menin Sataman kansakouluun alaluokalle. Ensimmäiset tuotteet olivat pahvista leikattuja  sätkynukkeja, joille leikattiin erikseen jalat ja kädet. Ne kiinnitettiin ohuella langalla nuken "kroppaan" ja yhdistettiin toisiinsa poikittaisella langalla. Pystysuuntainen lanka yhdisti kädet ja jalat, jolloin langasta vetämällä kädet heiluivat ylös ja alas. Tästä toiminnosta tulee nimi sätkynukke. Olisi vielä kiva askartelun aihe nuorille ja vanhemmillekin.

Näitä tuotteita oli monen talon seinällä, ja niillä oli kiva ilahduttaa pieniä lapsia. Niitä tein eri vuodenaikoihin sopiviksi. Joulun aikaan ne esittivät joulupukkeja ja tonttuja. Sisareni Marja-Liisa niitä myös kaupitteli Sataman kansakoulussa, kun meni kouluun ennen minua. Hän halusi kovasti auttaa pikkuveljeään ilman provisiota, kuten nykyisin palkkiosta sanotaan.

Maalaustöihinkin pääsin mukaan jo nuorena. Vanhan Vikbackan purkamisen jälkeen rakennettiin rintamamiestyyppinen talo, joita on lähes samoilla piirustuksilla tehtynä joka puolella Suomea. Talo valmistui 1953 ja pääsin sitä maalaamaan oikein telineiltä käsin, joilta putosinkin maalipurkin kanssa. Maalipurkki tuli vähän perässä ja suoraan päälleni, kuinkas muuten.

Krookassa oli paljon veneitä ja keväisin sain maalata veneiden pohjia punaisella maalilla. Isompi maalausurakka oli hinaajan pohjan maalaus, joka kesti useita päiviä. Sain työn tehtäväkseni Metsäliiton työnjohtajalta Rannan Jussilta, joka asui kotini lähellä. Jussi kävi aina välillä tarkastamassa, että vesirajan reuna maalataan lähes millintarkasti. Siinä oli sitten olevinaan kovin miehekäs olo, kun sai maalata suurta hinaajaa. Tili työstä maksettiin asiaankuuluvalla tavalla Metsäliiton työmiesten tilipäivänä ja ruskeassa kirjekuoressa. 

Toinen työ, mitä sain tehtäväksi Rannan Jussilta, oli kaivospölkkyjen leimaaminen. Vasaralla, jossa oli kirjaimet ML (Metsäliitto) naputeltiin joka pölkyn päähän, jolloin niihin tuli tuo ML -leima. Lyönnin tuli olla suora, jotta kirjaimet näkyivät selkeästi. Merikarvialla toimi muitakin puutavarayhtiöitä, joten pölkyt tuli leimata. Krookanlahti oli kesäisin täynnä kaivospölkkyjä, joita
säilytettiin vedessä "tukkiringeissä", joiden reunat olivat ketjuin toisiinsa liitettyjä tukkeja, joista käytettiin nimeä "poomi". Lähes "metsän" mittaisia suuria tukkipuita.

Kaivospölkkyjä lastattiin Merikarvialla laivoihin, joita kävi monesta eri maasta. Muistan hyvin sen, kun Krookanlahdella oli kerran kuusi isoa höyrylaivaa. Hinaajat puksuttivat tukkirinkejä kuljettaen laivojen vierelle. Se oli sellaista työn ääntä, jota on jäänyt kaipaamaan. Vanhan ajan kuorma-autot, paljolti venäläisiä Katz -merkkisiä, tulivat vaihteisto möyryten Krookan rantaan pölkkykuomassa. Mekaaniset kippilaitteet rytisivät ja paukkuivat, kun pölkyt kipattiin suoraan mereen. Kuorma-autoja kulki parhaimmillaan vartin välein. Pölkkykuormia ajettiin yötä päivää. Tuo aika nuoruudessani oli Merikarvialla todellista työn ja touhun aikaa.  Satamassa oli useita kioskeja, joista sai vaikka mitä, koska laivoja oli,  ja kauppaa käytiin kaikella tavalla. Kaikki ei ollut tietysti laillista, mutta herää kysymys?

Onko maailma muuttunut paremmaksi, lakeineen, asetuksineen, direktiiveineen ja toimintatapoineen? Veikkaan, että ei ole. Jos tuolloin vaatteet, talot, aidanseipäät ym. olivat harmaita, niin elämä oli värikkäämpää ja henkisesti siedettävämpää.

Kotiranta

Krookan ranta oli ennen täynnä harmaita, auringon polttamia ja tuulen tuivertamia rantahuoneita. Vieläkin on osa tallella. Niitä oli osittain aivan riti rinnan, kylki kyljessä kuin silakat suolassa alkaen kotirannasta, jatkuen aina suolaamoille ja savustamoille saakka. Se oli mieluisa tehtävä, kun äiti antoi minulle sadekankaasta neulotun pussin ja markan tai kaksi rahaa. Tehtävänä oli noutaa tuoreita silakoita savustamon rannasta, jonne kalastajat tulivat iltaisin silakkarääkistä muistaakseni noin klo 19 aikoihin. Kapea kuja johti pitkin rantaa rantahuoneiden lomasta tuonne savustamolle. Kuja nousee puolivälistä matkaa melko korkealle ja sillä ollessa kuuli jo hyvin, yli Brändön saaren, että rääkipaatteja on tulossa. Kun saapui perille, niin siellä oli yleensä paljon porukkaa samalla asialla. Kaikilla oli jokin pussi tai kassi silakoita varten.

Se oli upea näky, kun Sildsundin suulla (aukko merelle) tuli useita rääkipaatteja rinnakkain ja peräkkäin. Se moottorien putputus, joka kuului, oli aivan kuin jokin konsertti, jota säesti kirkuva, mukana seuraava lokkiparvi paattien yllä. Tyvenellä säällä kuului rantaan saakka kalastajien käymä keskustelu. Eräs parhaiten erottuvista kalastajien äänistä oli Kuuskerin Viljamilla. Viljamin kimeähkö ääni kantautui usein jo kilometrien päästä, vaikka paatteja ei vielä näkynyt. ”Koska värjätää verkkoja Samppa”, huuteli Viljami kerran.

Rääkipaatit ajettiin laiturin viereen, kukin vakiopaikkaansa. Silakkasaaliit olivat toisinaan niin suuria, että ei olisi paljon tarvinnut, kun paatti olisi ”hörpännyt” ja painunut pohjaan. Ihmiset ryntäsivät heti paateille kassit ojossa. Aikuiset ensin, koska siinä olisi katsottu hyvin pitkään, jos ”pennut” olisivat etuilleet. Vihdoin sain minäkin vuoron. ”Kenen poika sä olet”, kysyi eräs isokokoinen kalastaja. ”Faakeruusin Tuomon poika”, vastasin. Kalastaja lipposi kassini niin täyteen silakoita, että osa valui yli takaisin paattiin.”Mitä maksaa?”, kysyin ujona. ”Anna ny markka”, sanoi kalastaja. Tiesin, että tuo määrä olisi ollut kaksi markkaa. Kotimatkalla ajattelin painavaa kassia kantaessani, että tunsikohan tuo mies isäni, kun noin reilusti silakoita markalla antoi. Se on jäänyt mieleeni.

*

Äiti oli taitava tekemään silakoista monenlaista ruokaa. Hän oli jo nuorena oppinut tuon taidon, koska Eemil -tuffani oli kalastaja sekä luotsi, joten meren antimet olivat pääasialliset ravinnonlähteet ja aina saatavilla. Äiti valmisti tuoreista silakoita silakkapihvejä, paistinsilakoita, silakkarullia, halstraamalla sekä keittämällä kivenkolosilakkaperunoita, merikarvialaisittain "kivenkolosilakkapernoja". Tuo nimitys tuo monelle mieleen ajatuksen, että kyseinen ruoka valmistettiin kiven kolossa. Osittain totta, mutta perimätiedon mukaan syy nimitykseen juontaa taloudellisista syistä kehittyneestä tavasta hyödyntää sekundasilakat. Verkkokalastuksessa silakkaverkot nostettiin paattiin. Paatti ajettiin rantaan, jossa silakat irrotettiin verkoista pudistelemalla. Äitini nousi usein aamuvarhain jo neljän aikaan hankkimaan lisäansiota menemällä pudistelemaan verkkoja.

Sekundasilakat, jos sellaista nimitystä voidaan niistä käyttää, olivat sellaisia jotka kerättiin kivien koloista verkkojen pudistuksen päätyttyä. Priimasilakat jäivät pudistelussa paatin pohjalle ja ne myytiin kalastajien ansiotulon lähteeksi. Kukin tavallaan omille asiakkaille tai jälleenmyyjille. Kivenkoloista kerätyistä silakoista keitettiin kivenkolonsilakkaperunat. Kuoritut perunat laitettiin isoon valurautapataan, joka oli useimmiten kivenkolossa. Silakoilta, joilta oli poistettu suolet asetettiin perunoiden päälle paksu kerros. Tulta koko ajan vahtimalla ja pienellä veden kiehumisella kypsennettiin tuota herkkua noin kolmen tunnin ajan. Lopuksi sinne lisättiin mausteet, kukin keittäjä omien tottumustensa ja mieltymystensä mukaan. Ilman jatkuvaa tulen valvontaa keitos epäonnistuu. Liian kova kiehuminen hajottaa perunat muusiksi.

Kalastajien, verkonpudistajien sekä silakkaa ostamaan tulleiden kesken tuo yhteinen ateriointi on ollut hyvin sosiaalinen tapahtuma. Osallisena ovat olleet myös kalalokit, jotka suurina parvina kerääntyivät paikalle silakan rääsyjä syömään. Talojen kissat vainusivat noista merkeistä, että tuoretta silakkaa on syötäväksi.

Silakkaverkkojen värjäyksen yhteydessä keitettiin myös kivenkolosilakkaperunoita. Ei siis mikään ihme, kun Kuuskerin Viljami huuteli Venerannan Sampalle, että ”koska värjätää verkkoja Samppa?" Kalastajat kaipasivat yhteisiä tapahtumia, jolloin pääsi silakkarääkin jälkeen ”praakaamaan”, eli puhumaan maailman menosta ja kuulumisista.

Tuo yksinkertainen silakkaruoka, mutta niin sanoinkuvaamattoman maukas, yhdistää vieläkin monia merikarvialaisia yhteisen aterian ääreen. Tuota ruokaa syödään yleensä ähkyyn saakka, joten sitä pitää sulatella tuntikaupalla kesäisellä nurmikolla maaten. Siinä on sitten hyvää aikaa parantaa maailmaa. Sellaisia hetkiä kaipaa tässä hektisessä maailmanmenossa, että enemmän istuttaisiin yhteisillä aterioilla, samanarvoisina, ruokailusta ja yhdessäolosta nauttien.

Talvisaikaan syötiin myös silakoita sekä tuoretta kalaa, jota pyydettiin jään alta verkoilla. Lisäksi käytettiin iskukoukkuja sekä muita pyyntivälineitä. Talvisilakat suolattiin puiseen astiaan. Äiti oli tuossa työssä myös melkoinen mestari, jonka taidon hän oli jo nuorena tyttönä oppinut ja kotitöihin osallistujana hyvin omaksunut. Silakoilta vetäistiin pää irti ja samalla vedolla tuli suolet ulos. Suolasilakat pyydettiin syksyllä, jolloin silakat olivat keränneet itseensä rasvaa talven varalle ja siksi hyvin säilyviä. Silakat ladottiin hyvin huolella riti rinnan nelikon pohjalle. Kun kerros oli ladottu, siihen heitettiin päälle karkeaa merisuolaa. Suolaa tuli laittaa runsaasti ja mieluummin enemmän, kun liian vähän. Näin ladottiin silakat kerroksittain puinen nelikon pytty täyteen. Tämän ladelman päälle asetettiin puhtaat puiset kattopäreet ristiin ja niiden päälle muutama iso kivi painoksi. Nelikkoon kadettiin vielä puhdasta kaivovettä niin paljon, että kalat ja päreet olivat varmasti vedenpeittämät. Siitä alkoi silakoiden suolaantumisprosessi.

Myöhemmin syksyllä silakoita käytiin hakemassa vanhasta merihuoneesta, josta on kuva Anna-Leenan kuvagalleriassa. Silloin, kun tehtiin suutarinlohta tai äiti oli päättänyt keittää ”pollakkapernoja” sain tehtäväksi noutaa suolasilakoita. ” Hae ny kakskymmentä silakkaa, mutta katto sitte, että ne päreet ja kivet tulee hyvin silakoiden päälle, ettei ne härskiinny", äiti neuvoi. Äiti antoi tarkat ohjeet ja niitä tuli noudattaa, koska silakat olisivat muuten menneet osittain piloille, jos noita ohjeita ei olisi noudatettu. Tarkastuskäyntien jälkeen tuli joskus huomautuksia. Eräällä silakoiden hakureissulla ajattelin pölliä yhden silakan ja syödä sen merihuoneessa. Ei siksi, että olisi niin kova nälkä tai suolaisen hinku ollut, mutta ajattelin syödä silakan suolattuna. Otin silakan pyrstöstä kiinni ja pudotin sen kerralla suuhuni. Kovin oli suolainen ja suuta vähän kirveli, mutta muuten ihan hyvän makuinen. Kaivolta piti juoda vettä paluumatkalla, sen verran suuvärkkiä karvasteli.

Aikuisempana pääsin elokuvateatteriin ja katsomaan Tuntematonta Sotilasta. Tulee mieleen se kohta elokuvassa, kun aseveljet olivat juoneet kiljua ja aamulla tokkurassa heräsivät ja monella oli aivan armottoman kova krapula. Hietanen heräsi ja päätään raapien alkoi syljeskelyn: ” Hyi hitto, kuka helvetti on syönyt mun suullani kissan paskaa?” Nousi siitä ylös ja meni kerjäämään varustevarastoa hoitavalta kessulta; ”anna ny mulle yks suolane silakka.” Pitkien keskustelujen jälkeen saikin, mutta ohjein: ”Muista sitten, ettet kerro tästä muille”. Johon Hietanen: ”Kiitos oikke paljo, mä elänki täl sit jo pual vuat”, ja tiputti silakan suuhunsa samalla tavalla kuin minä nuorena pojanklossina meidän merihuoneessa. Tuossa vaiheessa elokuvaa tulee aina se silakan suolaveden maku suuhun.

 Jos suolasilakka sellaisenaan maistui kovin suolaiselta, niin mihinkään silakkaruokaan en vielä tähän päivään mennessä ole kyllästynyt. Ne ovat aina yhtä maukkaita ja maistuvia. Ainoastaan siihen sanontaan yhdyn, että ”silakat ovat liian pieniä joulukaloiksi”. Sen verran perinteitä kunnioitan, että ei pidä liikaa poiketa totutuista ja yleisistä tavoista.

Jouluna kotonani juhlaruokiin kuului ehdottomasti lipeäkala. Sellaiset kuivat koppurat tuotiin kaupasta, ja niitä äiti liotteli pitkään vedessä. Se oli ennen traditio, tuo lipeäkala, jota perinnettä pidettiin pitkään yllä. Vieläkin sitä ilmeisesti on saatavilla, mutta en itse pidä sitä kovin suurena herkkuna. Lohi ja siika ovat sellaisia arvokaloja, joita jouluna myös jonkun verran tarjoiltiin. Nykyisinkin lohi on monessa joulupöydässä, vaikka kinkku tai kalkkuna on keskeisellä sijalla, kuten oli ennenkin.

Madesoppa… se on sellainen kalaruoka talvella, jonka ylitse ei mene mikään kalaruoka. Naapurissamme asui kalastaja, jolta saimme ostaa tuoreita mateita talvisaikaan. Äiti keitti madesopan, johon laitettiin maitoa liemeen. Jos sattui, että saatiin mätimade, niin se lisäsi vielä makunautintoa. Soppaa syötiin monta lautasellista ja sitten kaikki makailivat tuntikaupalla maittavan ruokailun jälkeen.

Kuten aikaisemmin tuli mainittua, minua kiinnostivat kaikenlaiset laitteet. Niiden purkamisen myötä ymmärrys mekaniikkaan kasvoi. Olin haaveillut ilmakivääristä, mutta tiesin kysymättäkin, että vanhemmillani ei sellaisen hankkimiseen olisi ollut varallisuutta. Äitini vanhin veli Gunnar muutti Amerikkaan 1951 paremman toimeentulon hankkimisen toivossa. Olin siinä käsityksessä, että Amerikassa kaikki ansaitsivat hyvin paljon. Päätin kirjoittaa Gunnarille Amerikkaan, kun olin 10-vuotias. Muistan vielä miten aloitin kirjeeni: ”Täällä Merikarvialla on kovin hiljaista, joten päätin kirjoittaa sinulle.” Sitten kirjoitin kaikenlaisia kuulumisiani ja lopuksi esitin toivomuksen: ”Voisitko lähettää minulle ilmakiväärin, jonka luoti menee vähintään 1 cm paksun laudan läpi?” Kirjelähetys, joka sisälsi äitini kirjeen Gunnarille, sisareni Marja-Liisan kirjeen ja minun, lähti suurien toiveiden saattamana Amerikkaan. Noin puolen vuoden kuluttua tuli vastaus. Tuohon aikaan posti kulki hitaasti, eikä vastauksella hirveän kiire ollut, paitsi minulla ja Marja-Liisalla.

Kaikin saimme omat kirjeemme vastauksena Gunnarilta. Muistan vielä sanatarkasti miten Marja-Liisan kirje alkoi: ” Parahin Marja-Liisa! Tiedän aiheuttavani sinulle pettymyksen, mutta en voi ostaa sinulle sellaista nukkea, jota olet minulta toivonut saavasi”. Omassa kirjeessäni ei ollut tuollaista alkua, kuin Marja-Liisan kirjeessä ja tunsin sisimmässäni, että olin esittänyt liian suuren toivomuksen Gunnarille. Hänellä oli oma perhe elätettävänä ja ei se elämä siellä sellaista ollut mitä olin luullut ja kuullut, kun muuttaa Amerikkaan rikastumisen tai hyvän toimeentulon toivossa.

Äiti selitti sitten Marja-Liisalle ja minulle, että olimme esittäneet liian kalliita toiveita täytettäväksi. Gunnarin kirjeessä äidille oli vähän rahaa mukana, jolla äiti meille jotain osti. Sain erittäin hyvän opetuksen siitä, että raha ei kasva puussa Amerikassakaan. Nyt sen asian tietää tänä päivänä koko maailma. Yhden miehen varaan, presidentti Obaman, on nyt koko maailman laittanut toiveensa. Minä vähän luulen, että jos presidentti Obama voisi, hän julkaisisi tiedotteen: ”Parahin Amerikan kansalainen, tiedän aiheuttavani teille pettymyksen, koska olette toivoneet liikaa.” Kyllä meidän kaikkien tulee tajuta realiteetit, eikä pikkulasten tavoin, kuten minä ja sisareni toivoimme olosuhteisiin nähden sellaista mitä ei nopeasti voida toteuttaa. Pitää mennä myös itse ”sorvin ääreen"… kukin tavallaan….

Ymmärsin asian ja aikani asiaa mietittyäni ajattelin, että teen ilmakiväärin itse. Olin jo jonkin verran harjoitellut nippelitussarien kanssa, joten rohkenin ajatella ryhtyä vaativaan tehtävään 11-vuotiaana. Nippelitussarista kerron kuitenkin sen verran, että tiedetään minkälaisesta aseesta on kysymys. Valmistin niitä pistooli-ja kiväärimallisina. Toimintaperiaate sellainen, että kummassakin samanlainen mekanismi pamauksen aikaansaamiseksi. Puinen iskuri, jota ohjasi pitkä puutappi, meni sisälle tussarin piippuun. Puisen iskurin ja piipun välissä oli polkupyörän pinnasta otettu nippeli, joka upotettiin tussarin piipun reunaan. Iskurissa oli vastaavasti pieni pätkä pyörän pinnasta, joka tuli osua aivan tarkasti nippelin sisään. Nippelin sisään tungettiin tulitikun ”tuhnaa”. Puinen iskuri vedettiin seuraavaksi viritysasentoon. Tussari laukaistiin ja kumilenkkien voimalla iskuri jysäytti pinnan pätkän nippeliin, jolloin ”tuhna” pamahti. Jos halusi isomman pamahduksen, nippeleitä laitettiin tussariin useita. Tuollaiset nippelitussarit olivat hyvin yleisiä tuohon aikaan poikien leikkikaluina. Eivät maksaneet mitään muuta kuin tekemisen vaivan. Ne valmistettiin hyvin huolella. Tussarin peräosaan poltettiin nuotiossa hehkuvan punaiseksi kuumennetulla rautanaulalla erilaisia kuvioita.

Harjoittelun tuomalla kokemuksella ja onnistumisten kautta itsevarmuuteni oli kasvanut sellaiseksi, että ilmakiväärin valmistaminen omatoimisesti ei tuntunut ylivoimaiselta. Asiassa oli vain yksi ongelma, luvan saaminen isältä. Isäni menetti toisen silmänsä sodassa 1.8.1941 Simpeleellä. Venäläisen tarkka-ampujan luoti lävisti isäni pään; vasemmasta silmästä sisään, oikeasta korvasta ulos, räjähtäen olkapäällä. Vammat olivat sen näköiset, että lääkintämiehet eivät olleet hetkeäkään epäröineet laittaa isää ruumiskasaan. Venäläiset käyttivät räjähtäviä luoteja kivääreissään.

Näin jäljestäpäin asiaa ajatellen ja isäni kovat kokemukset huomioiden, luvan myöntämistä hän on varmuudella vakavasti punninnut. Riski, että vahingoitan aseella muita tai itseäni on ollut suuri. Ehkäpä luvan myöntämisen taustalla oli enemmänkin ollut se ajatus, että isä oli tajunnut elämänsä hiipuvan. Isällä ei ollut enää voimia huolehtia isosta perheestä, joten hän päätti ottaa ison riskin tuon luvan antamalla, jotta mielihyvä tekemiseni ilosta voittaisi murheellisen mieleni. Aavistus siitä, että isä ei pitkään enää elä, oli jo vahvasti juurtunut ajatuksiini. Kaikenlainen tekeminen helpotti tuota tuskaista oloa, jota oli kestänyt jo kovin pitkään.

llmakivääri, jonka sitten valmistusluvan saaneena valmistin, oli täysin toimiva, jolla harrastin tarkkuusammuntaa. Ilmakiväärin perä oli luonnollisesti puusta, petsattu ja lakattu asiaankuuluvalla tavalla. Mekanismin muodosti vanha pyörän pumppu, jonka ilman ulostulopäähän tinattiin sopivan paksuinen piippu. Tinauksen suoritti paikkakunnan pyöräkorjaamon omistaja Eelis Vuorisalo. Eelis oli ystävällinen mies ja kyseli aina kuulumisia; miten koulussa menee. Tinaustyöstä ja kiväärin piipuusta Eelis veloitti vain näennäisen hinnan, koska hän hyvin ymmärsi ”yskän”. Liipasimen ja sen yhteyteen tarvittavan muun mekanismin osat keksin löytää ”solaloodasta” aitan vintiltä. ”Fundeeraaminen” vei kyllä oman aikansa ennen kuin osat saatiin sopimaan.

Sen jälkeen, kun ilmakivääri oli valmis, sain siihen muutaman rasian luoteja Reijo Salolta. Hän asui silloin naapurissamme, muutti myöhemmin muualle ja toimi Rauman maalaiskunnan johtajana kuolemaansa saakka. Reijo oli innokas reservin upseeri ja opetti minua tähtäämään ilmakiväärillä oikealla tavalla. Ehkäpä hänen opetuksensa seuraamuksena olen saanut muutamia palkintoja Lions Club -piirikilpailuissa, joihin osallistui myös ilmakiväärillä tarkkuusammuntaa harrastavia. Joka tapauksessa mieleeni jäi ne Reijolta saamani opit; miten tähtäimiä siirretään ja missä jyvä on pidettävä tähdätessä.

Isäni särkyneen polkupyörän pumppu meni ilmakivääriini. Jäljellä oli liiallisesta kuormituksesta särkynyt ja vääntynyt pyörän runko, olin saanut sen omakseni. Pyörät oli otettu pois, koska ne olivat arvokkaat varaosat toiseen pyörään. Kumit kuluivat ja pinnat katkeilivat kovassa käytössä. Katkenneet pinnat menivät nippelitussareihin. Kaikki käytettiin tyyni. Omaa polkupyörää ei tuohon aikaan monella ollut. Taloissa oli yleensä yksi naisten ja yksi miesten pyörä. Niitä käytti kukin tarpeen ja tilanteen mukaan asioitaessa kylällä.

Rantahuoneiden alle oli heitettynä kaikenlaista romua. Polkupyörän vanteita, tyhjiä maalipurkkeja sekä muuta roinaa. Löysin käyttökelpoisia osia monista romukasoista ja loput Merikarvian kaatopaikalta. Niistä osista alkoi oman polkupyörän kasaaminen. Ennen kasaamista Eelis Vuorisalo hitsasi pyörän rungon murtuneet kohdat. Pyöräni rakentui monen eri merkkisen polkupyörän osista. Siinä oli osia Pyrkijästä, Tunturista ja Jaguaarista. Tuohon aikaan oli eräs pyörämainos, joka on jäänyt mieleeni; ”Ketterästi polkee vaari, vaarilla on Jaguaari”. Kansan suussa tuosta mainoslauseesta oli väännetty hauska, toista asiaa ja tuotetta tarkoittava ketteryysmainos, mutta jätän sen tässä yhteydessä kertomatta ;)

Sain pyöräni kasattua. Siinä oli kaikkia mahdollisia värejä eri pyöränosista johtuen. Lisäksi oli sellainen puute, että polkimien tilalla oli pelkät tapit. Rahaa ei ollut uusiin polkimiin ja romuista en niitä toimintakuntoisena löytänyt. Piti tyytyä siihen mitä oli. Puuttuvista polkimista koitui myöhemmin harmillinen kokemus. Pyörän sarviin en löytänyt kädensijoja, joten ne jouduin tekemään rikkimenneestä pyörän sisäkumista ja kiinnittämään rautalangalla. Olin löytänyt rantahuoneiden alta mustaa maalia, jonka käyttötarkoitusta en tiennyt. Maalasin pyöräni mustalla, paksuhkolla maalilla. Siinä pyörä sitten kiilteli ilta-auringossa kokopäiväisen urakan jälkeen isoa kiveä vasten, johon se nojasi. ”Tsiikailin” pyörääni ja kauempaa katsoen se näyttikin ihan uudelta. Oli hyvä mennä tyytyväisenä nukkumaan, kun tiesin, että aamulla ulkona ajamista odotti ”uudenkarhea oma Jaguaari”.

Jatkuu…..

kirjoitti Jorma  

UOTILAN TILA - HARJAVALTA

Nuutipukki on kuten kuvasta näkyy jyhkeä olento.  Sillä on sarvet, alaleuka saranoitu ja hampaat suussa. Alaleuan mekanismi toimi niin, että narusta vetämällä voitiin loksuttaa hampaita. Häntänä oli vihta, joka usein oli kastettu eläinten virtsalla tai tervalla sekä lisäksi vielä lehmänkello. Nuutipukilla oli aina mukana avustaja (turvamies), jota sanottiin  majuriksi ja joka myös neuvoi ja ohjasi pukin liikkumista.  Majuri oli välttämätön, koska pukkia aina härnättiin  ja oli myös niitä, jotka halusivat käydä käsiksi pukkiin, eikä pukin ollut helppo käydä lähitaistelua varusteista johtuen.

Eräs tapaus on jäänyt mieleeni. Rautatieasemalta soitettiin ja sanottiin, että täällä on kaksi lehmää, joiden määräasemaksi on merkitty Harjavallan asema, mutta kukaan ei ole lehmiä vastassa. Asemamiehet olivat saaneet tehtäväksi sijoittaa lehmät väliaikaisesti meille Uotilaan. Pyydettiin noutamaan lehmät heti asemalta, koska siellä ei ollut lehmille ruokaa eikä hoitajaa. Äiti yritti vastustella, ettei meillä ole niille tilaa, eikä juuri nyt niitä millään ehditä hakea. Ei siinä vastaväitteet auttaneet, määräys oli määräys. Lehmät haettiin ja sijoitettiin omien lehmien rinnalle navettaan. Kun kävin katsomassa lehmiä, tuntuivat ne vähän pelokkailta. Sitä en muista, mihin lehmät lopulta vietiin, kovin montaa päivää ne eivät meillä olleet, kai niille omistaja löydettiin. Tämäkin yksityiskohta osoittaa, että elettiin poikkeuksellista aikaa, jolloin oli sopeuduttava elämään viranomaisten määräysten mukaan.

Ihminen on kekseliäs, kun kaikesta oli pula, keksittiin erilaisia korvikkeita mm. puuttuvien elintarvikkeiden tilalle. Tunnetuin näistä lienee kahvin korvike. Vaikka lapsuudessani koko maassa jaettiin niukkuutta, muistan sen ajan kuitenkin virikkeellisenä ja henkisesti rikastuttavana aikana. Ehkä siinä oppi jo lapsena näkemään elämän erilaisuutta ja kultturieroja. Erityisesti muistan ihmetelleeni sitä, että joulukuusi voitiin ripustaa kattoon. Luonnollisena selityksenä voi olla tilan puute, eikä niinkään tapa. En malta olla lisäämättä vielä erästä viikon kohokohtaa, Markus-sedän lastentuntia. Kaikki lapset kerääntyivät silloin radioiden ääreen ja kuuntelivat tarkkaavaisesti. Markus-sedän opetukset menivät hyvin perille.

Työtä tehtiin lujasti, raskaita sotakorvauksia maksettiin ja vähitellen elämä palautui uomiinsa. Karjalaisväestö sopeutui uusille asuinsijoille, rakensi kotinsa ja sulautui satakuntalaiseen elämänmenoon.

 

Uotilan kivinavetta, rakennettu 1925

Kivirakennusten rakentajat:

Rakennustöiden urakoitsijana aloitti  Juho Levonen Hauvolasta. Rakennustöissä olivat mukana Juho Levosen veljet Yrjö ja Vilho, sekä pojat Esko ja Eero Levonen. Yrjö Levosen vaimo Hilja Levonen oli myös ajoittain tekemässä muurauslaastia, Väinö Haviala aikaisemmin Henriksson ja poikansa Taisto Haviala, Viljo Laiho ja poikansa Aatto Laiho, Juho Palomäki, Toivo Palomäki, Martti Pirttimäki, Arvo Salminen, Toivo Levomaa ja Toivo Laaksonen. Myöhemmin 30 -luvulla Väinö Haviala ja Vilho Levonen alkoivat  urakoimaan omiin nimiinsä saatuaan opin Juho Levoselta ja osa  miehistä lähti heidän  työporukkaansa.  Väinö Haviala tunnettiin myös hyvänä seppänä. Tunsin henkilökohtaisesti kaikki nämä miehet ja muutamien kanssa olen ollut mukana erilaisissa töissäkin. Ainoastaan Viljo Levosta en muista.

Tähän kirjoitukseen olen saanut tietoja Aatto Laiholta ja Esko Levoselta, jotka molemmat ovat olleet jo pikkupoikina isänsä mukana kivirakennuksilla ja muistavat tämän harvinaisen ammattikunnan monet rakennustyömaat, raskaan työn, rakentamisessa käytetyt menetelmät ja valmistuneet komeat rakennukset. Aatto Laiho muistaa erityisesti Kiukaisten Tuumille rakennetun kivimakasiinin, jonka jokainen seinä on isännän toivomuksesta tehty erivärisestä kivestä. Hän oli muurauslaastin kantajana ja kulki joka päivä polkupyörällä Harjavallasta työmaalle. Illalla hän oli niin väsynyt, kun pääsi kotiin, ettei ruoka oikein maittanut. Esko Levonen taas muistaa isänsä Juho Levosen urakoiman Laihian Erkkilän kivinavetan rakentamisen. Muu työporukka  meni yöksi Harjavaltaan,  mutta Esko jäi Juho-isän avuksi (toimi meisselin pitäjänä) illalla lohkomaan  kiviä valmiiksi seuraavaksi päiväksi ja he yöpyivät renkipirtissä. Hän muistaa myös istuneensa taitetun säkkikankaan päällä kivellä pitämässä ja kääntämässä kivipuraa kun isä teki reikiä kiveen. Mm. Kankaan iso kivinavetta on rakennettu lohkokivistä oman kylän miesten voimin vuonna 1925.

Valitettavasti liian myöhään kiinnostuin tästä aiheesta, eikä enää ole elossa varsinaisia ammatin taitajia. He ovat kuitenkin jättäneet itsestään pysyvän merkin meille ja myös tuleville sukupolville.

Koska ihmisen muisti on rajallinen, saattaa tekstissä olla huomautettavaa ja puutteita, mutta mielestäni on hyvä kirjata muistiin ainakin se tieto, mikä vielä on tallella. Kiitokset kaikille avustajille.
 
Simo Uotila  

Simo Uotilan kirjoituksia lehtiin: 

Satakuntalaisesta talonpoikaiskulttuurista 

Simo Uotila 22.5.2005

Mennyttä aikaa muistellen Hauvolassa, Uotilan tilalla 

Uotilan tila on vanha sukutila, joka on ollut samalla suvulla vuodesta 1604 lähtien. Tila on aina siirtynyt sukupolven vaihtuessa isältä pojalle, joten tytär ei ole koskaan perinyt tilaa. Nykyisin tilaa isännöi  sukupolvien ketjussa 12 isäntäpari. Uotilan tila tunnetaan kuitenkin jo vuodesta 1442, jolloin tilaa asumaan tuli raumalainen kalastaja ja  hänen sukunsa piti taloa 5 sukupolven ajan. Kaikki isännät olivat aikanaan lautamiehiä ja kävivät uskottuina miehinä maanjakotoimituksissa aina Tyrväällä asti. Heille tuli kuitenkin taloudellisia ongelmia, vaikka vuonna 1552 saivatkin lisää kalastusoikeuksia Kokemäenjoesta.Heiltä jäivät verot maksamatta 1600-luvun alussa ja näin ollen tilaa kutsuttiin autiotilaksi, kunnes kruunu löysi uuden veronmaksukykyisen isännän. 

Nykyinen Uotilan suku teki ensimmäiset kylvöt keväällä 1604 ja talon kauppakirjat tehtiin vuonna 1605. Talonpito katsotaan kuitenkin virallisesti alkaneeksi jo 1604, koska tilaa käytännössä silloin jo hallittiin. Vuonna 2004 tuli kuluneeksi 400 vuotta siitä, kun Uotilat ovat viljelleet tilaa. Suomen historiassa on tapahtunut monenlaista tämän 400 vuoden aikana. Maa oli Ruotsin vallan alla aina vuoteen 1809 asti ja sitten Venäjän vallan alla ja vuodesta 1917 lähtien Suomi on ollut itsenäinen valtio. Koko ajan on suomalainen talonpoika kuitenkin voinut itsenäisesti viljellä maataan ja hoitaa karjaansa. Talon 400- vuotisjuhlassa kirjailija Pirjo Tuominen  juhlapuheessaan peilasi Uotilan jokaisen sukupolven elämää Suomen historian kulloisiinkin olosuhteisiin. Isäni Niilo Uotilan serkku Emil Eloranta kirjoitti Lalli-lehdessä 40-luvun lopulla Hauvolan  kylän talojen historiasta. Kirjoituksessaan hän kertoo talojen ja niiden asukkaiden vaiheista usean sukupolven ajalta. Siitä käy selville, että Hauvolan kylän kolme taloa, Uotila, Tupi ja Korpi olivat kaikki Kokemäenjoen rannassa vielä 1700 lopulla ja siirrettiin sieltä Mäkitien varteen silloisen metsän reunaan. Varmuudella ei tiedetä, miksi näin tehtiin, mutta on kaksi olettamusta,  joko haluttiin pois jokirannasta kosken pauhun vuoksi ja matkamiesten ainaisten poikkeamisten vuoksi olihan Kokemäenjoki siihen aikaan vielä tärkeä kulkureitti. Toinen, ehkä todennäköisin syy oli tulipalo, sillä tuohon aikaan uskottiin, ettei palaneen talon raunioille rakentaminen tuo talolle ja sen asukkaille onnea. Perimätieto kertoo, että hyvin lyhyellä aikavälillä kaikki kolme taloa siirrettiin rauhallisempaan paikkaan, silloisen metsän reunaan. Ensin siirtyi Uotila, sitten Korpi ja viimeksi Tupi . 

Kokemäenjoki oli Harjavallan kohdalla kuuluisa koskistaan ja kalastaan.  Kosket olivat paikkakunnalle rikkaus, mutta ne aiheuttivat myös paljon harmia ja vaikeuksia. Harjavalta oli  Kokemäen kappeliseurakunta vuodesta 1670, jolloin Harjavaltaan myös saatiin ensimmäinen oma kirkko. Kun harjavaltalaiset hakivat oman kirkon rakentamislupaa ja omaksi kappeliseurakunnaksi erottamista, Kokemäki vaati harjavaltalaisia rakentamaan  kirkon  pohjanpuolelle jokea, koska Kokemäen kirkko on etelänpuolella jokea, jotta kaikilla olisi esteetön pääsy kirkkoon kelirikkoaikanakin. Joki oli syksyin ja keväin todella vaikea ylittää ja hukkumisonnettomuuksia tapahtui paljon. Kaikesta huolimatta harjavaltalaiset rakensivat kirkon eteläpuolelle Kokemäenjokea, nykyisen vanhan kirkon paikalle. Harjavallan seurakunta itsenäistyi vuonna 1868, samalla Harjavallasta tuli itsenäinen kunta. 

Kulkutie joen yli talvisin oli kuitenkin välttämätön, eikä sitä koskista johtuen syntynyt,  jollei sitä rakennettu. Jäätien rakentaminen vaati paljon vaivaa ja työtä. Hauvolan  kylänkin kohdalle, Havinginkosken yläpuolelle saatiin jäätie rakennettua siten, että koko kylän miehet menivät rantajäälle ja sahasivat jäästä palkin, joka oli vähän pidempi kun joen leveys sillä kohdalla. Sahauksen jälkeen he rautakangilla auttoivat palkin kääntymistä virran mukana joen yli.  

Tämä oli päivän työ ja joskus koko työ epäonnistui, jos joen virtaama oli liian suuri ja jääpalkki liian lyhyt, kääntyi palkki liian nopeasti ja katkesi virran voimasta. Näin meni päivän työ hukkaan.

Aina ei osattu arvioida virran voimakkuutta, mitä suurempi virtaus, sitä pidempi palkki piti sahata, että se jäi vinompaan yli joen, eikä virran voima kohdistunut siihen niin kovana. Kun palkinteko onnistui, alkoi palkin yläpuolelle muodostua hyhmää ja jäätä. Jos oli hyvät pakkaset voitiin jo muutaman päivän päästä ajaa hevosella yli joen. 

Vapaista koskista oli ainakin se hyöty, että arvokalaa oli Hauvolassakin yllin kyllin. Kalaa syötiin joka päivä. Tämä oli niin hyvin tiedossa, että palvelusväki jo pestiä tehdessään vaati ettei ruuaksi saanut olla joka päivä kalaa vaan piti saada myös lihaa. Kokemäenjoen rannoilla, koskien partailla vietettiin heinä-elokuussa sunnuntaisin kalapaaleja. Fiskari keitti rantakivillä padassa  siiasta ja perunoista kalakeiton. Keitto tehtiin veteen ja kuoritut perunat pantiin kokonaisina. Keittoa keitettiin kaksi-kolme tuntia, niin että ruodotkin pehmenivät mutta kalat eivät saaneet mennä muhjuksi. Kalapaaleilla käytiin Eurasta asti hevoskyydillä, linjaanirattailla.  

Kokemäenjoen koskissa oli myös myllyjä, mm. Pirilänkoskessa oli 3 myllyä, Suomenkylän mylly meijerin kohdalla, tästä ylöspäin oli Varekselan ja Vinnaren myllyt. Hauvolassa,  Havinginkoskessa Havingin mylly pohjospuolella ja Näyhälän mylly eteläpuolella.

Havinginkoskeen, Hauvolan kylään alettiin rakentaa voimalaitosta 1920. Rakennustyöt olivat jo hyvässä alussa, patoa rakennettiin ja rautatie tuli Näyhälänniemen kautta jo pohjoispuolelle sekä kaksi asuntorakennusta oli rakennettu samoin maa-alueet vedennousua varten pakkolunastettu tulevan voimalaitoksen yläpuolelta. Hanke meni kuitenkin pian vararikkoon ja työt keskeytyivät. Harjavallan voimalaitos rakennettiin aikanaan Pirilänkoskeen, näin saatiin yhdistettyä usean kosken voima yhteen voimalaitokseen ja putouskorkeus on 26,5 m. Voimalaitos valmistui 1939, jolloin vesi nousi ja kosket vaikenivat. Vesi nousi Havinginkosken kodalla 7 metriä, Uotilastakin jäi huomattava määrä peltoa veden alle. Huonoin asia oli se, että kalan nousu lakkasi, vaikka voimalaitokselle rakennettiinkin ns. kalahissi, joka ei koskaan toiminut.  

Havingin, Hauvolan ja Mämminmäen kinkeripiirin muodostivat 7 taloa. Talot pitivät vuosittain vuorollaan  kinkerit. Kinkerien pitojärjestys ja - velvollisuus oli muotoutunut  erikoisesti. Kinkerit eivät siirtyneet seuraavana vuonna välttämättä naapuriin, vaan järjestys oli tehty Pirilässä, Koirakorvessa sijaisevien metsäkappaleiden mukaan. Kun  ihmettelin pikkupoikana, etteivät kinkerit kulje säännönmukaisesti talojen sijainnin mukaan, setäni Juho Uotila sanoi, kun muistat missä järjestyksessä talojen metsäkappaleet ovat, sinun on helppo tietää missä talossa ensi vuonna on kinkerit. Kinkerit kiersivät talosta taloon seuraavasti: Kangas, Horppa, Hammas, Uotila, Tupi, Anttila ja Huttu. Kun Hammas (myöhemmin Tammela ) myi  osan pelloistaan Kankaalle, joutui Kangas pitämään joka toisen Hampaan kinkerivuoroista ja Tammela sai jättää joka toisen vuoron pitämättä. Koko kinkeriväelle ei ollut pakko antaa ruokaa, kahvi riitti, mutta papille ja kanttorille oli annettava ruoka ja kyyti kinkeripaikalle. Usein kuitenkin ruokittiin koko kinkeriväki. Kinkeripiiri tarkoittaa samaa kuin lukulahko. Useimmin puhuttiinkin lukulahkosta. Tämä tuli esille silloin, kun pidettiin erilaisia juhlia ja  tehtiin vieraslistaa, niin usein oli pohjana lukulahko, sitten sukulaiset , ystävät ja tuttavat. Kinkeripäivä ei ollut mikään tavallinen päivä. Se näkyy seuraavassa sanonnassa: Kolme on kovaa päivää vuodessa: kinkeripäivä, sikalahti ja tarhan nosto. 

Yleensä satakuntalainen talonpoika rakensi pihapiirin niin että muodostui umpipiha. Meilläkin on säilynyt umpipiha vaikka rakennukset ovat muuttuneet ajan saatossa. Pihapiiriin rakennettiin asuinrakennus ja sitä vastapäätä navetta. Yleensä oli taloissa myös toinen asuttava rakennus joko pakarirakennus  tai vieras-ja juhlakäyttöön tarkoitettu ns. salirivi. Pakarirakennus oli yleisempi kuin salirivi. Neljäntenä rakennuksena oli vielä talousrakennus, jossa oli päässä hevostalli, keskellä ratas-ja ajokaluvarasto ja toisessa päädyssä luhtiosa. Mm. Tupilla on säilynyt edellä kuvaamani luhti- ja tallirakennus. 1800 luvulla rakennettiin vielä hevostalli erikseen navetasta.  

Luhdissa oli alakerrassa liha-kala-ja jauhopuodit, yläkerrassa oli aittoja, joita käytettiin kesällä palvelusväen asuntona ja talon nuoren väen nukkumapaikkana.

Nuorten seurustelu oli myös helpompaa, kun koko ajan ei oltu vanhempien silmäin alla. Näissä aitoissa säilytettiin myös talon liinavaatteita ja tekstiilejä, siihen aikaan ei asuinrakennuksissa ollut vaatehuoneita eikä komeroita. Oli vain vaatekaappeja, joissa säilytettiin käyttövaatteita.

Meillä Uotilan pihapiirissä salirivi on  vanhin rakennus, rakennettu vuoden 1850 paikkeilla. 

Pihapiiri  rakennettiin neliön muotoon turvallisuuden vuoksi. Jokaisessa rakennusten välisessä kulmauksessa oli portti. Piha-alue oli jaettu riukuaidalla kahtia niin, että navetan edusta muodosti karjapihan ja asuinrakennuksen  puoleinen osa  ihmisten käyttämän nurmikkopihan eli miespihan. Kesällä lehmät tuotiin niityiltä ja metsälaitumilta yöksi pihaan turvaan pedoilta ja muilta vaaroilta, lypsettiin illalla ja aamulla ja vietiin takaisin laidunalueille syömään.  

Tämä karjapiha oli samalla hakotarha. Entisaikoina kun ei ollut vielä kemiallisia lannoitteita, karjanlanta oli arvokasta lannoitusainetta, mutta sitä ei ollut kuitenkaan riittävästi. Lantaa saatiin lisättyä, kun sen sekaan lisättiin kuusen ja männyn havuista hakokirveellä hakattua ns. nappulasontaa. Havut tuotiin talvella metsästä kun kaadettiin puita. Ne hakattiin pieneksi kevään kuluessa aina välitöinä ja levitettiin hakotarhaan.  Tarhannostoksi sanottiin karjanlannan ja hakolannan kääntämistä miesvoimin ”tarikolla”. Nurmikkopiha taas oli hyvä lasten kannalta kun portit olivat kiinni, heillä oli turvattu leikkialue, jossa he viihtyivät ja näin antoivat äidille myös työrauhan. Pihapiirin ulkopuolelle rakennettiin aina sauna ja riihi palovaaran vuoksi  ja vilja-aitta sekä muut tarvittavat rakennukset. 

Meillä täällä Uotilan tilalla on myös museo, jossa on omavaraistalouden ja  hevosaikakauden esineitä. Omavaraistalouden aika tarkoittaa sitä, että kaikki tarvittava, kuten ruoka, vaatteet, tarvikkeet ja työkalut tehtiin kotona. Peltotyöt tehtiin hevosella ja ihmistyöllä ja ne saivat käyttövoimansa (energian) omasta pellosta ja metsästä. Kaupasta ei tarvinnut ostaa muuta kuin suolaa, kahvia ja sokeria, vaikkakin makeutusaineena voitiin myös käyttää kotona tehtyä siirappia. Omavaraistalouden aikaa elettiin  maatiloilla vielä 1920 luvulle asti sen jälkeen tuli kauppaan jo monia tarvikkeita ja tuotteita, jotka oli totuttu tekemään kotona.20-ja 30- luku oli talouden kannalta vaikeaa, mutta tavaraa oli jo kaupoissa, jos vaan oli rahaa, millä maksaa. Monet työt olivat kuitenkin niin aikaaviepiä, että oli edullisempaa ostaa valmiit tuotteet kuin tehdä itse kotona. Sodan jälkeen palattiin omavaraistalouteen muutamiksi vuosiksi kun kaikesta oli pulaa. Olen itsekin ollut mukana tekemässä perunajauhoja, pellavia loukuttamassa, teurastuksessa ja makkaroita tekemässä, lampaita kerimässä, saippuaa keittämässä ja parihevosilla peltoa äestämässä.  Minulla onkin omakohtaisista kokemuksista hyötyä esitellessäni museon esineitä ja niiden käyttöä. Esineet on ryhmitely käyttötarkoituksen mukaiseen järjestykseen. Käsitykseni mukaan meillä on museossa kaikki esineet, mitkä tarvittiin maatilalla elettäessä omavaraistalouden aikaa. 

Niin kuin tästä kaikesta voidaan päätellä, elämä oli entisaikoina ja vielä 1940 ja -50 täysin erilaista  kuin tänä päivänä. Joskus tulee mieleen, onko muutos joiltain osin ollut liiankin nopeaa. 1900 luvulla muutos oli sadassa vuodessa  voimakkainta kuin koskaan ja jatkuu yhtä voimakkaana edelleen. Teknologian kehitys muuttaa myös ihmistä, vaikka emme itse sitä huomaisikaan. Entisaikoina työt oli tehtävä ajallaan ja varauduttava  kylmään pitkään talveen. Jokaisen ruokakunnan oli varattava elintarvikkeet  talven varalle ja seuraavaan satoon asti paitsi ihmisille  myös eläimille. Myös polttopuut ja tarvepuut oli varattava jo edellisenä talvena, niin että ne voitiin pilkkoa  ja sahata kuivumaan keväällä. Täällä pohjoisessa voimakkaat vuodenaikojen vaihtelut ovat koulinneet ihmiset kantamaan vastuun itsestään ja perheestään. Vuoden kierto sääteli ihmisen elämää paljon voimakkaammin kun tänä päivänä.

Simo Uotila: kirjoitus äidistäni  

TAIMI RAKEL UOTILA 

Taimi oli Olga ja Juho Tammelan   lapsista nuorin.  Hän syntyi  9.3. 1904 Kiukaisten  Paneliassa Saarenmaan kylässä Tammelan tilalla. Koulunkäynnin hän aloitti Panelian Hiukon koulussa. Kun Tammelat muuttivat 1916 Harjavaltaan,  Taimi jatkoi koulunkäyntiään Harjavallan Pirkkalan koulussa.  Olga ja Juho Tammelan mukana muuttivat vielä kotona olevat  lapset: Lauri, Anna ja Taimi.  Anna solmi avioliiton jo vuonna 1919 Arvo Kankaan kanssa ja Lauri lähti puutarha-alan kouluun ja sen jälkeen perusti puutarhatilan  Antrean Kalalammelle. Taimi jäi yksin kotiin isän ja äidin kanssa. 

Taimi kävi Länsi -Suomen kansanopiston 1921-22  ja Tampereen talouskoulun vuonna 1926. Hä oli  opinhaluinen  ja haaveili lapsena vanhainkodin johtajan ammatista. Jäätyään ainoana lapsista kotiin, Taimi teki pääasiassa niin sanottuja ulkotöitä, oikeastaan miesten töitä: niitti viljaa, korjasi heiniä oli yleensä pellolla seipäästä kuormaan nostamassa, tähän hänellä oli tarpeeksi voimaa.

Olga-äiti kuoli vuonna 1934. Äidin kuoleman jälkeen Taimi joutui enemmän keskittymään myös ruuanlaittoon.  Entisaikoina oli tapana ulkotöissä oltaessa kun ollaan kaukana kotoa ja evästä on mukana, että kaikki juovat samasta juoma-astiasta. Siihen aikaan juotiin leilistä tai kiulusta. Taimi  kertoi piimän juonnin olleen hänelle vaikeaa huulipartaisen miehen jälkeen, koska parran jälki näkyi siinä piimässä ja usein hän yritti valita vuoronsa niin, ettei tarvinnut juoda parrakkaan miehen jälkeen.

Olen monta kertaa ajatellut Taimin työtä ja elämää kotona ja olen todennut tämän olevan hyvää koulua tulevaa talon emännän ja myös isännän työtä ajatellen. 

Taimi seurusteli Niilo Uotilan kassa  9 vuotta.  Tuskin seurustelussa oli kiihkeää rakkautta alussakaan, avioliiton solmimisen ehdoista päätellen,  tuntuu kyseessä olevan enemmänkin järkiavioliitto.  Vaikka Niilo omisti Uotilan talon vuodesta 1928   ja emännän paikka oli käytännössä vapaa,Taimi saneli ankarat ehdot Uotilaan emännäksi tulostaan.  Uotilassa  eli vanhaisäntä Juho ja isäni Niilon veljet Juho ja  Villehard sekä sisar Aina. Taimin ehdot olivat: talon vanhan isännän pitää ensin kuolla ja isäni sisarusten tulee mennä naimisiin ja muuttaa  pois kotoa. Vanha isäntä Juho kuoli 88 – vuotiaana, vuonna 1937 , Aina ja Juho olivat kihloissa,  Villehard oli ostanut talon Köyliöstä ja muuttanut sinne. Nyt näytti jo paljon paremmalta ja Taimi suostui solmimaan avioliiton Niilo Uotilan kanssa 1938.

Taimi  muutti Uotilaan, pian sen jälkeen Juho ja Aina purkivat kihlauksensa,”Ville” sairastui, myi talonsa Köyliöstä ja tuli takaisin Uotilaan. Kaikki muu oli jälleen ennallaan, paitsi vanha isäntä ei palannut. Ville kuoli kuitenkin jo 1943, Juhon kanssa meni koko ajan  hyvin, Ainan kanssa oli aluksi vaikeaa, mutta myöhemmin  meni hyvin, kun alun vaikeudet oli unohdettu.  

Lapsia syntyi 4 poikaa, Simo 1939, Markku 1940, Mikko 1941 ja Erkki 1943. Liisaa odotettiin, koska äiti tiesi, ettei miniöitä voi komentaa, mutta omaa tytärtä olisi voinut. Nuorin poika Erkki kuoli alle vuoden ikäisenä 1943. Erkin kuolema oli äidille kova paikka. Muistan, kun hän pesi  ja silitti vauvanvaatteita, hän itki jatkuvasti ja tämä oli meille muille lapsille vaikeaa. 

Isä sairastui ja  kuoli syöpään  maaliskuun 31 päivä vuonna 1946. Isä oli sairaalahoidossa viimeksi Helsingin Diakonissalaitoksessa. Lääkärit tiesivät taudin parantumattomaksi ja lähettivät kotihoitoon määräten   kontrollikäynnin vasta 30.3.1946, joka oli kuolinpäivää edeltävä päivä. Lääkärit tiesivät aika tarkkaan jäljellä olevan elinajan, mutta samalla pitivät toivoa yllä potilaassa.

Äidille jäi huollettavaksi 3  poikaa, joista vanhimpana minä aloitin koulun saman vuoden syksyllä, Markku oli vuoden nuorempi ja Mikko vasta 4 vuotias.                   

Talon hoitaminen oli aluksi vaikeaa, koska siihen aikaan tarvittiin talossa paljon työväkeä. Meillä oli tavallisesti 3 naista ja 3 miestä töissä Äiti kääntyi ensin sisarenpojan  Lauri Mäntylän puoleen ja pyysi häntä johtamaan töitä. Tämän jälkeen meillä oli useita työnjohtajia vaihtelevalla menestyksellä. Vaikeutena oli usein, etteivät  nämä nuoremmat, koulutuksen saaneet työnjohtajat saaneet otetta  kauan meidän talossa olleisiin, vanhempiin työmiehiin. Tämän lisäksi oli vielä sodan jälkeen karjalaisen siirtoväen  asuttamisen tuomat asiat, jotka olisivat olleet paremmin isännän  asioita kuin leskiemännän. Uotilassa asui sodan jälkeen yhtä aikaa 4 vuokralaisperhettä usean vuoden aikana vuokralautakunnan määräämänä. Vuokralaisten suuri määrä ei suinkaan helpottanut äidin elämää, mutta antoi kuitenkin oman lisänsä tänä vaikeana aikana. Meillä ei kuitenkaan koskaan riidelty asumaan sijoitettujen karjalaisten kanssa. 

Äiti oli tarmokas ihminen. Hän aloitti mm. tiiliputkisalaojituksen  vuonna 1949. Tämä on erikoista kun monet isännätkään eivät vielä siihen aikaan arvostaneet salaojitusta. Siihen aikaan salaojat luotiin käsin ja sattui olemaan kovin kuiva kesä, joten maa oli kuivaa ja kovaa. Äiti joutuikin melkein päivittäin  käymään neuvotteluja kaivajien kanssa palkan korottamisesta, tämä ei kuitenkaan lannistanut häntä vaan työ jatkui seuraavinakin vuosina.  Samalla hän oli innokas kohentamaan rakennuksia ja muutenkin paikat piti olla kunnossa. Äiti oli Lotta ja sota-aikana Harjavallan muonituspäällikkö, tämä tiesi kaiken oman huolehtimisen lisäksi työtä ja vastuuta.

Yhteiskunnalliset asiat kiinnostivat jonkin verran, hän oli luottamustehtävissä Harjavallan nuorisoseurassa, Harjavallan Osuuspankissa   ja toimi Havingin koulun taloudenhoitajana. 

Äiti luopui talonpidosta 1965,  jolloin talo jaettiin Simon ja Markun kesken niin, että molemmille muodostettiin oma tila, mutta osa rakennuksista ja kalliimmat koneet jäivät yhteiseksi.  Mikolle ostettiin jo  1962  Kiikalasta talo, johon hän asettui asumaan, näin ennakoitiin jo tulevaa sukupolvenvaihdosta.

Äiti ei halunnut syytinkiläiseksi, vaan hänelle rakennettiin talo Kokemäenjoen rantaan 1966. Omassa talossaan hän tunsi kuitenkin yksinäisyyttä, eikä viihtynyt toimettomana. Hänen elämänsä sai kuitenkin mielekkyyttä ja tyydytystä siitä, kun  hän kävi hoitamassa  minun ja Toinin lapsia, oli elämää ympärillä niin kun hän sanoi.  Äiti oli kova työihminen eikä tahtonut tai voinut luopua vanhanakaan työnteosta, työ oli hänelle elämän suola. 

Jaakko Tammela, Brasilian serkku, tuli Suomeen ensi kerran 1970. Hän tuli äidin luokse asumaan ja siitä käsin kävi sukuloimassa muiden luona. Silloin oli juhannusviikon alku ja äiti ajatteli, että kun hänelle nyt tuli miesvieras, pannaan hänet heti töihin ja käski Jaakon niittämään tienvarsiheinää. Minä menin käymään siellä ja nähdessäni tilanteen,kauhistuin, kun vieras oli sentään Brasiliasta asti ja juuri matkustanut pitkän matkan. Minä otin viikatteen Jaakolta ja niitin heinät. Jaakko sanoi niittäneensä ensi kertaa,  mutta ei voinut kieltäytyä kun täti käski.

Äiti oli enemmän pessimisti kuin optimisti, mutta kyllä hän löysi hyviäkin puolia jopa hyvinkin aroista ja vaikeista asioista. Tässä yksi esimerkki: Hän sanoi joskus: ”Taisi olla hyväkin kun se Niilo kuoli varhain, jos hän olisi elänyt, ei tiedä kuinka paljon lapsia olisi siunaantunut.” Muistan, kuinka äitiä joutui usein lohduttamaan ja kannustamaan, jos hän näki asiat liian huonossa valossa. 

Minä menin naimisiin 1965 Toini Riihimäen kanssa. Meille syntyi 3 lasta: Tuula, Jarmo ja Matti.  Lastenlapsia on 7: Tuulalla 2, Jarmolla 2  ja Matilla 3. 

Äiti antoi meille pojille paljon vapauksia, tästä syystä jotkut pitivät meitä kurittomina kakaroina. Voi olla, että näin oli, mutta äiti oli kuitenkin auktoriteetti, jota me tottelimme sillon kun hän tarttui asiaan. Sodan jälkeen lastenkin leikit olivat vähän raisumpia kun tänä päivänä, tuskin me kuitenkaan paljon poikkesimme muista sen ajan lapsista ja nuorista. Me saimme kokea olevamme  kristillisen kodin lapsia ja tämä vaikutti  meidän arvoihimme ja  heijastui myös meidän käytökseemme, vaikkeivat muut  sitä ehkä huomanneet.

Äiti halusi antaa meille pojille myös erikoisia elämyksiä, yksi oli matka Olympiakisoihin Helsinkiin vuonna 1952. Matka tehtiin Kankaan autolla Teuvon  toimiessa kuljettajana. Tämä matka on jäänyt mieleen ja osoittaa, kuinka tärkeänä äiti piti näitä kisoja Suomelle ja että me lapset saataisiin siitä ikimuistoinen kokemus. Äiti oli tietysti osallistunut omalta osaltaan kansalaiskeräykseen, jolla mahdollistettiin kisojen järjestäminen Suomessa.

Äiti piti yhteyttä kaikkiin sisaruksiinsa ja heidän kuoltuaankin vielä ainakin johonkin heidän lapsistaan. Vaikka äidin veli Kasper Tammela perheineen asui Parkanossa asti, äiti piti yhteyttä erityisesti Kaperin vaimoon Sylvia Tammelaan,  heitä luultiinkin usein sisaruksiksi. Hän oli vieraanvarainen ja halusi pitää yhteyksiä naapureihin ja jopa kansanopistoaikaisiin ystäviin.          

Meillä oli usein vieraita ja me kävimme  vastavierailuilla. Äidille olivat ihmissuhteet tärkeitä.  

Äiti oli uskovainen ihminen. Työtä tehdessään hän  usein hyräili virrensäkeitä. Nukkumaan mennessään hän rukoili aina iltarukouksen polvillaan  sängyssä. Tämä teki meihin lapsiin aina suuren vaikutuksen. Me nukuimme kaikki kolme poikaa ja äiti parivuoteissa, joista toinen sänky vapautui isän poismenon vuoksi. Meistä lapsista tuntui turvallisemmalta nukkua äidin kanssa samassa sängyssä. Tässä oli hyvä seurata äidin käyttäytymistä. Hän ei koskaan  tuputtanut uskoaan mutta esimerkin voima oli se vaikuttava tekijä, joka kosketti meitä. Millään muulla tavalla hän ei korostanut uskoaan  Tämä oli hänelle kodin perintöä, jossa korostui Länsi- Suomen rukoilevaisten nöyrä rukous Vapahtajansa kasvojen alla.                 

Äiti kuoli 89 vuoden ikäisenä Harjavallan terveyskeskuksen vuodeosastolla 8. 6. 1993. 

Dvd myynnissä KodinOnnelan myymälässä ja verkkokaupassa

Kiitos Simolle ja Toinille. Lukijamme pääsevät näiden kertomusten myötä elävästi mukaan Harjavaltalaisen sukutilan elämään  -Anna-Leena

 ----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Myöhemmin tarinat jatkuvat näiden kuvien ja tekstien parissa

Meillä on ollut ajoittain huonoa onnea lemmikkieläinten kanssa. Koiria pelkäsin pienenä, koska lähistöllä liikkui eräs pelottava saksanpaimenkoira, entinen poliisikoira Netta, joka hyökkäsi kimppuun kotimatkalla erään rakennuksen nurkan takaa. Jouduin pakenemaan sitä ulkohuussiin ja muistan sen näyn, kun se haukkui hampaat irvessä oven ikkunan takaa. Myös isäni joutui tämän koiran rusikoimaksi. Isä oli eräänä päivänä noutamassa sanomalehteä, kun tämä koira hyökkäsi kimppuun. Se puri isää polvilumpioon. Ensimmäinen kissamme, kun olin pieni, oli Mikki. Toinen kissamme oli myös Mikki, joka hävisi yllättäen Merikarvialla. Mikki -kissalla oli outo tapa, se piti hien tuoksusta. Se söi aina kaikkiin puseron kainaloihin isot reiät. Se tuli monta kertaa kotiin sen näköisenä, että oli ollut pahassa tappelussa. Ensimmäinen koiramme, kultainen noutaja Ben, tuttavallisemmin Peni ärsyyntyi jostain. Pentueessa oli ollut sairautta sukuelimissä -se saattoi olla syy koiran omituiseen käytökseen; oma koira puri minua ja siskoani melko pahasti. Isä joutui viemään sen lopetettavaksi. Seuraavaksi tavallaan meidänkin lemmikkinämme toiminut naapurin Ullan ja Vellun Juuso -kissa jäi auton alle paikallisen ruokakaupan edessä. Kuopiossa meillä oli Miisu -kissa, jolla oli naapuritalon musta Topi -kissa kaverinaan. Topi tuli meille välillä kylään; jätin aina sitä varten makuuhuoneen ikkunan raolleen. Eräänä aamuna Miisu löytyi myrkytettynä. Viime kesänä etsimme Kuopiosta pieneläinten hautausmaata, mihin se oli haudattu. Se oli umpeenkasvanut pusikko koko paikka. Ikävä oli sitä lapsille näyttää.

Noutajat ovat olleet merkittävä osa elämäämme. Ne ovat iloisia, ystävällisiä ja toimeliaita luonteeltaan. Niille luonteenomainen piirre ,"vietti", on kantaa kaikenlaista kapulaa suussaan ja erityisesti noutaa poisheitetty tavara takaisin omistajalleen.

Ylhäällä labradorinnoutaja Nella, kultaiset noutajat Lotta (tummempi) ja Roosa(vaalea). Näihin edesmenneisiin persoonallisiin kaveruksiin liittyy rakkaita muistoja. Nella puolusti aina häntä pystyssä omaa reviiriään, vaikkei koskaan muuta tehnytkään kuin piti kovaa ääntä ja nosti karvansa pystyyn. Nellan viimevuosina kärsimää yskää hoidettiin sydämen vajaatoimintana, kunnes sillä todetiin laajalle levinnyt syöpä. Se ehti kärsiä liian pitkään, väärän diagnoosin vuoksi. Lotta oli pentueensa musta lammas, jonka toisessa korvalehdessä oli kehityshäiriö. Minä halusin ehdottomasti Lotan. Lotta oli luonteeltaan sellainen ihanan "kettumainen", etten tähän mennessä ole samanlaiseen niin ihastuttavaan koirapersoonaan törmännyt. Roosa oli vintiö, kuin ukkosta pullossa -sen näkee tuosta valokuvastakin, joka on otettu Oulun Hailuodossa. Roosaa luultiin vielä 9-vuotiaanakin agilitykurssilla pikkupennuksi. Noutajien kanssa harrastin pitkään noutajajärjestö Nuuskujen tottelevaisuuskoulutusta. Noutajat hauskuuttavat meitä yhä tempauksillaan. Musta labradorinnoutajakolmikko Venus, Inka sekä papan ja Sirkan Otto-poika ovat nykyään sukumme pienen väen ystävällisiä lemmikkejä. Myös pikkusisko Anniina on innokas koiraharrastaja ja tottelevaisuuskouluttaja. Haukkuja on Anniinan ja Eeron perheessä kolme kappaletta.

Luonto on viisas ja eläimet ajoittain älykkäämpiä kuin me ihmiset... Siitä kertoo mm. eräs klassisia eläinsatuja sisältävä lastenkirja: Opettavaisia eläinsatuja Aisopoksen mukaan, jonka saimme muinoin joulupukilta. Samaa viisautta on kaikkialla luonnossa ja elämässä, kun sitä aikansa seuraa.

Lapsuudesta muistuu tähän yhteyteen mieleeni tilanne, jolloin isäni käveli ajatuksissaan -kuten yleensä- alas verstaan mäkeä ja "törmäsi" hirveen. Hirvi kuopi kiukkuisena maata kaviollaan ja sen sieraimista kuului ärhäkkää puuskutusta. Silloin tuli isälle liikettä niveliin. Me muut juoksimme äkkiä sisälle seuraamaan tilannetta keittiön ikkunasta. Avasimme ikkunaluukun. Hirvi juoksi lujaa, mutta isä vielä lujempaa. Lähimetsästä kuului risujen pauketta ja lehtien kahinaa, ja isän punainen ruutupaita vilkkui puiden välistä. Lopulta takaa-ajo loppui ja isä juoksi hengästyneenä sisään. Se tarina päättyi onnellisesti. Mutta me kaikki ymmärsimme hirveä. Sehän vain puolusti lähistöllä olevaa vasaansa.

 -------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Hamppulan tilalta Merikarvian Lauttijärveltä riittää myös tarinaa maalaistalon elämästä ja maatilan töistä. Sukupolvenvaihdoksen myötä tilaa hoitaa nykyään nuorempi sukupolvi, Juha ja Marika. Puutarhakuvat: Tilan entinen emäntä Sirkku on innokas puutarhuri. Hänen pihansa on vuosien työn ja rakkaan harrastuksen tulos. Kauniita kukkia, erilaisia puita ja pensaita on kaikkialla.

Tämä osio on työn alla. Odottelen Pasin keräämää kokonaisuutta lisättäväksi näille sivuille.  Kauko -tuffalla on aina ollut meille paljon kerrottavaa...Lisäämme kootun tarinan valokuvineen lähitulevaisuudessa tähän.

Sirkun pihaa

"Kukkataidetta" 

Lauttijärven mummulassa 

Pasi, minä ja Joona

Veljekset pieninä

Aika

Puutarhaani

Mieluisa joululahja v.-07. Pikku-Einstein

Toteutetun tehtaan pienoismalli

Pienpuuta hyödyntävän tehtaan alkutaipale käynnistyi pitkälti Jorma Fagerroosin osaamisen ja vuosien  työpanoksen pohjalta. Hän toimi ensimmäiset vuodet kunnan omistaman yhtiön toimitusjohtajana, jolloin myös saatiin lyhyessä ajassa paljon aikaiseksi. Johto ja kuviot vaihtuivat, epäsopu kaatoi hedelmälliseltä työltä pohjan ja yhä edelleen Keski-Suomessa epäonnistunut lopputaipale on käsittelyn alaisena. Kantaako 1990-luvun puolivälissä Merikarvialla siemennetty ja 1990-luvun lopulla Keski-Suomeen"istutettu puu" hedelmänsä myöhemmin, se nähdään tulevaisuudessa, pääsemmekö ne sieltä takaisin poimimaan. Näin meille on tammikuussa 2009 luvattu, mutta sittemmin jälleen lupaus pyörretty.

On kulunut monia monia vuosia, että emme ole päässeet valmistamaan Presidentti Ahtisaarenkin hyväksi maistamaa "piirakkaa" omalla reseptillämme.  Ongelman ydin on, että tuote asetettiin kilpailukieltoon ja pakastettiin hyvään säilöön toiseen yhtiöön -teknologiayhtiöön, eikä kukaan pääse sitä nyt maistelemaan tai sen avulla työllistymään. Kokonaisuuteen liittyy myös hyvin arvoituksellinen kiinteistöyhtiö, jonka taloudenpitoa ja toimintaa on selvitelty, mutta tiedot ovat kovin salaisia, vaikka niitä tarvittaisiin, että kaikki asiat selviäsivät rehellisen pelin hengessä.

Arvelen, että työpaikkoja olisi realistisella kärsivällisyydellä ehtinyt kymmenessä vuodessa kehittyä melkoinen määrä, jos tuotanto olisi päässyt jatkumaan ja levittäytymään muuallekin, kuten alunperin oli suunniteltu. Pilottituotantohan saatiin käyntiin vain muutaman vuoden kuluessa, tosin pitkien työpäivien saattelemana. Tuotantoteknologian ympärille oli myös kehitetty ja patentoitu uudenlaista kuivaamo-, sahaus- sekä höyläämöteknologiaa.

Paperiteollisuushan oli jo tuolloin 1990-luvulla hiipumassa ja ongelma tiedossa siltä osin koko alalla. Kysyntää pienpuutuotteille ja tuotannon oheistuotteille oli jo tuolloin ympäri maailmaa.  Sinällänsä todella harmillista, että sittemmin todetaan, että valtion runsaanpuoleinen Tekes-tuki ei ole paperiteollisuuden mahdollisuuksia tutkimalla muuttunut työpaikoiksi, vaan on käynyt päinvastoin, sanotaan rahan menneen kankkulan kaivoon. Jälkeenpäin on tietenkin aivan turha jossitella.

Näinkin meille tätä  tuotantoyhtiön kariutumista jossain välissä seliteltiin ja "lohduteltiin": Höyrykonekin keksittiin aikanaan ja otettiin käyttöön vasta myöhemmin:

Ensimmäisen höyrykoneen, aeolipiilin, keksi kreikkalainen Heon Aleksandrialainen, joka yritti käyttää höyryä liikkeen aikaan saamiseksi, mutta mitään käytännön sovellutusta tälle laitteelle ei tiedetä. Ranskalainen Denis Papin suunnitteli 1690 männällisen sylinterin, jossa höyryn avulla aikaansaatu tyhjiö kehitti liikkeen. Hän myös kehitti ensimmäisenä paineventtiilin, jolla voitiin säätää laitteen korkein sallittu paine. Ensimmäiset teolliset höyrykoneet suunnittelivat Thomas Savery vuonna 1698 ja Thoma Newcomen vuonna 1712. Vuonna 1769 James Watt patentoi ensimmäisenä nykyaikaisen höyrykoneen.